Tommi Laiho: Herutus

Olen ollut viime aikoina vähän nillittävällä tuulella. Ärsytyslistalla ovat muun muassa maisemakuvan pilaaminen selfiellä (harrastan tätä itsekin), historialliset romaanit, jotka pilataan turhaan toisella aikakerroksella - eli tuodaan tarina nykypäivään, koska emme ilmeisesti enää osaa samaistua vuosikymmeniä/satoja/tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten kokemuksiin (olen lukenut monta erinomaista toteutusta) sekä tietokirjat ja elämäkerrat, jotka kirjoitetaan ennen kaikkea kirjailijan tunteista ja tuntemuksista käsin (sama kuin edellinen). 

(Ja jo 16. vuotta kirjoitan blogia ja jaan somessa kirjavinkkejä, jotka perustuvat siihen, miltä MINUSTA tuntuu ja kuinka MINÄ kirjan koin.) 

Tuntemuksissani ei ole siis mitään logiikkaa. Sattumoisin otin heinäkuun lopussa lukuun Tommi Laihon Herutuksen, jossa käsitellään tätä samaa epämääräistä tyytymättömyyttä nykyaikaan. 

"STOP! YOU PEOPLE, STOP THE MADNESS!" 

Tähän sitaattiin voisi tiivistää romaanin sanoman. Selvää on, että kirjailijakin on tyytymätön. Kirjailija: valkoinen, keskiluokkainen cis-heteromies (näin oletan, anteeksi, jos meni metsään) on tyytymätön ja nykyään se on jo itsessään jonkinlainen polittiinen statement. Mikä on ihan oikein, koska tähän asti kaikkien muiden ryhmien edustajien mielipiteet on koettu "oikean" ja "virallisen" haastamiseksi. Voi toki olla myös niin, että Laiho itsessään ei ole vihainen, vaan hän ironisoi kaltaistaan valkoista miestä, joka on vihainen. Olipa niin tai näin, kylmäksi se ei lukijaa jätä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, laskeskelin, että vuoteen 2028 ja/tai 2029. Moni asia on periaatteessa tuttua jo nyt, mutta myös monet kehityskulut ovat kulkeneet suuntaan, jotka näyttäytyvät tästä hetkestä tarkasteltuna dystooppisina. Ihmiset ovat entistä enemmän ruutujensa ja laitteidensa vankeja, ihmisten keskinäinen vuorovaikutus vähäistä. Ihmisen henkilökohtainen kokemus ja tunteet ovat keskiössä, kuka tahansa taviskin rakentaa itselleen someen henkilöbrändiä, koska jos ei ole virtuaalisesti olemassa, ei ole olemassa ollenkaan.

Kaiken tämän keskellä kirjan päähenkilö Akseli tuntee suunnatonta ahdistusta. Päällisin puolin hänellä on kaikki hienosti: upea, menestynyt vaimo, kaksi lasta, hieno ura ja yritys media-alalla, loistolukaali arvoalueella, rahaa, millä mällätä. Siitä huolimatta Akseli voi koko ajan huonommin. Parannuskeinot: lääkkeet, alkoholi ja väkivalta eivät ymmärrettävästi vie asioita parempaan suuntaan. Toisaalta hän ei ole yksin, ahdistus ja muut mielenterveyden diagnoosit ovat valtavirtaa.

Ei juonesta sen enempää kuin, että Akselin yritys saa tehtäväkseen kuvata dokumentin virtuaalimatkailun hyödyistä. Tehtävänanto otetaan vastaan kyynisesti dollarinkuvat silmissä, mutta matkan varrella tuotannosta tulee Akselille yhä tärkeämpi. Tässä vaiheessa on hyvä korostaa, ettei Akseli ole mikään erityisen mukava mies. Arvot ja idealismi ovat karisseet matkasta jo vuosikymmeniä sitten, ja pääpiirteissään niin työ kuin ihmissuhteet ovat hänelle hyödyn ja vallan välineitä. Poikkeuksen muodostaa hänen suhteensa tyttäreensä Amandaan, jossakin määrin myös poikaansa Oskuun, sekä omaan äitiinsä. Amanda on isin silmäterä, huoli Oskusta on aitoa. Äiti edustaa vielä ohutta säiettä menneisyyteen, lapsuuteen ja nuoruuteen, "vanhoihin hyviin", ja ainakin onnellisempiin aikoihin. Näiden keskeisten ihmissuhteidensa takia lukija ei myöskään vihaa Akselia, vaan on tämän puolella.

Laiho kirjottaa vimmalla. Näkee, että mitään puolivillaista sivuntäytettä ei ole lähdetty kirjoittamaan, vaan kaikki mitä sanotaan, sanotaan alleviivauksella ja korostuskynällä varustettuna. Epäilemättä Laihon tyyli ja sanoma myös ärsyttävät monia. Mutta kuten hän itse kirjan sivuliepeessä ilmoittaa, kirjailija ei ota vastuuta, jos lukija lukiessa kokee erilaisia tunteita, ärtymystäkin. Hänen kritiikkinsä siitä, miten taide ei nykyisin saisi enää herättää epämukavuutta, jopa ahdistusta tai vihaakin, osuu kohteeseen.

Tai kuten Laiho kirjoittaa:

"Taidetta ei selitetä auki. Se koetaan. Se jättää varaa tulkinnalle, ristiriidalle ja väittelylle. Miljoonille eri tavoille, jokainen niistä yhtä ainutlaatuinen, kuten ihmiset ylipäätään. Siksi se on pelottavaa. Vain taide ja totuus saavat ihmiset tolaltaan." 

Tunnustan, että tartuin Herutukseen sillä mielellä, että seuraavaksi luen tällaisen välipalakirjan. Kevyen välipalan sijaan sain kuitenkin tuhdin buffetpöydän tai viiden ruokalajin illallisen. Olen alleviivannut itselleni muistiin lauseen jos toisenkin, hiirenkorviakin olen taitellut palatakseni muutamiin kohtiin vielä uudestaan.

Herutus ei päästä lukijaansa helpolla, mutta tottavie antaa ajattelemisen aihetta.

Tommi Laiho: Herutus
Momentum 2025
358s.