Joël Dicker: Villipeto

Yksi viime vuosien suosikkikirjailijoitani on Joël Dicker. Sveitsiläisyydestään huolimatta miellän hänet amerikkalaisromaanien kirjoittajaksi, ovathan hänen suosituimmat romaaninsa, esimerkiksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja muut saman päähenkilön, Marcus Goldmanin tähdittämät romaanit jotenkin leimallisesti amerikkalaisia. Niissä tutustutaan uuden maailman pikkukaupunkeihin, kurkistetaan jylhien rakennusten muurien sisäpuolelle ja perinteisten dinerien kantapöytiin Twin Peaks -henkeä uhkuen.

Tällä kertaa kirjailija tarjoilee kuitenkin jotakin muuta ja sijoittaa tarinansa kotimaahansa Sveitsiin. Tunnelmakin on hieman eri, vaikkakin Dickerin tuotannon ominaispiirteitäkin löytyy. Ominaista on esimerkiksi se, että Villipeto vetäisee mukaansa heti ensi hetkiltä alkaen. Ja tarina ehtii muuttua ja muovautua moneen kertaan, kääntyä kaleidoskooppimaisesti uuteen asentoon aina, kun lukija luulee ratkaisseensa tarinan taustalla olevan suuren kuvion.

Villipedossa juuri mikään ei ole sitä, miltä päälle päin näyttää. Se on sääli, sillä pidin siitä, miltä kaikki alussa näytti. Mutta kirjailija ei sääliä tunne, vaan raottaa henkilöidensä luurankoja pursuilevia komeroita pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Kirjan nykyhetkessä meneillään on geneveläiseen jalokiviliikkeeseen kohdistuva ryöstö. Takaumassa palataan tapahtumiin muutamia kuukausia aikaisemmin. Niillä ei näennäisesti näytä olevan ryöstön kanssa mitään tekemistä, mutta alusta asti selvää on, että jotenkin asiat liittyvät toisiinsa. 

Kirjassa seurataan kahta pariskuntaa, ystävyksiä, mutta heidän keskinäiset suhteensa eivät kuitenkaan ole tasaveroiset. Siinä missä toinen perhe elää näennäisen täydellistä elämää täydellisessä lasihuvilassaan, toiset sinnittelevät kiireen, väsymyksen ja riitojen sävyttämää ruuhkavuosiarkea nipin napin päivästä toiseen selviten. Ihailu, kateus, himo, pakkomielle - kaikki erilaisia tuntemuksia ja yllättävän lähellä toisiaan.

Sen enempää en juonesta tahdokaan paljastaa, sillä tarinan tenho perustuu yllätyksellisyyteen. Huomionarvoista on, etten pidä juuri kenestäkään kirjan hahmoista. Se ei kuitenkaan estänyt ahmimasta romaania pikavauhdilla läpi. Dicker osaa lukijan koukuttamisen taidon ja on saanut minut kiedottua pauloihinsa usean aivan liian paksun tiiliskiven osalta. Villipedossa kirjailija on kuitenkin tyytynyt maltillisempaan sivumäärään. Tämä on oikein, sillä tarina kestää juuri niin pitkään kuin se kantaa.

Dicker tarjoaa jännityksen, ihmissuhdekiemuroiden ja vaikeasti määriteltävien tunteiden ystäville jälleen kerran taattua lukemista. Minulle se jää mieleen myös kypsän elokuun päivistä: nautinnollisista kuunteluhetkistä muun muassa vattupuskassa sekä puuliiterissä polttopuita talvea varten kantaessa.

Joël Dicker: Villipeto (Un Animal Sauvage 2024)
Tammi 2025
Suomentaja: Kira Poutanen
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen
Kesto 11h 16min