Marjo Heiskanen: Omaa sukua

 

Pääsin syyskuun alussa juhlistamaan kahden runoteoksen julkistamista. Kanttilan kulttuurimiljöö sopi erinomaisesti Jouni Tossavaisen Näköala Haminavuorelle (Aviador) ja Marjo Heiskasen Omaaa sukua (Siltala) -teosten esittelyyn.

Olen lukenut jo molemmat, mutta aloitetaan Heiskasesta, sillä Omaa sukua sopii mainiosti syyskuun perhe-lukuteemaani.

Ensiksi on sanottava, että jos teillä on jossakin mahdollisuus päästä kuulemaan tätä runoilijan itsensä ääneen lukemana, käyttäkää tilaisuus hyväksi! Heiskanen luki otteita teoksestaan Kanttilassa ja hänen vuolaana virtaavat sanansa sopivat kuunneltaviksi erinomaisesti. Kirjaa lukiessa olin iloinen kokemuksesta, sillä se antoi myös tärkeitä vihjeitä omaankin lukemiseen runoilijan tarkoitusperistä.

Joskus runoteoksia lukiessa mieleen tulee, että eihän tässä ole päätä eikä häntää. Mutta niin ei ole Omaa sukua -teoksen laita. Päin vastoin, tässä on päitä ja häntiä niin paljon, että on suorastaan runsaudenpula päättää, mistä ottaisi ensiksi kiinni.

Teos on omakohtainen, kuten nimikin kertoo. Ennen kaikkea se on haikeaa puhetta isälle, mutta tarina laajenee, niin kuin elämäntarinoiden tapana on, kuuden sukupolven mittaiseksi. Runoteoksen minä esittelee alkupuolella sukupuunsa, mikä kieltämättä auttaa pysymään tarinoiden poukkoisilla poluilla kärryillä. Se on kuitenkin käytännössä ainoa Heiskasen tekemä myönnytys kuvarunolle, sillä kirjan alaotsikkokin kuuluu: kuvittamaton laitos, värittämätön nide.

Runoihin on helppo samaistua. Isät ja tyttäret, isoäidit ja isoisoäidit, taiteilijaserkut ja äitipuolet (jota tyttäresi tuskin uskaltaa luonnehtia). Niin, useimmilla meistä on näistä aiheista jonkinlaisia kokemuksia. Vaikka runoilija kirjoittaa yksityisestä, hän tavoittaa jotakin yleistä, joka taas muistuttaa lukijaa omasta yksityisestään.

Marjo Heiskanen kertoi julkistustilaisuudessa, että kerrankin hän koki taiteilijan vision. Aihe tuli unessa ja ensimmäinen versio oli kirjoitettu valmiiksi euforisen tilan vallitsessa viikossa. Sitä seurasikin sitten huomattavasti pitempi vaihe, jossa jokaista sanaa ja paikkaa viilattiin paikoilleen. Onnistuneesti, sanoisin. Tajunnanvirtamainen ote on saatu säilytettyä, vaikka kaikella on varmasti tarkka paikkansa ja järjestyksensä.

Heiskanen on paitsi runoilija ja kirjailija myös pianisti. Mielestäni hänen runoudessaan kuuluukin musiikki. Sanat soljuvat toisensa perään, aivan kuin kertoja suunnittelee seuraavista hautajaisista:

ripustan repaleet viivastolle
ja pistän polkaksi.

Musiikki liittyy teokseen toki siinäkin mielessä olennaisesti, että läpi kirjan kulkee rinta rinnan runojen kanssa Rosvo-Roopen sanat. Sitä Heiskasen isä lauloi automatkoilla ja pitkään runoilija ajatteli, että niin kaikkien muidenkin isät tekivät.

No, ehkä eivät laulaneet Rosvo-Roopea, mutta jotakin muuta, kuten vaikkapa Suomen kaartin lähtölaulua.

Niin yksityinen muuttuu yleiseksi ja sitten taas yksityiseksi.

Marjo Heiskanen: Omaa sukua
Siltala 2022
n.57s.