Anni Kytömäki: Margarita

 



Finlandia-voittaja Anni Kytömäen Margaritasta on sanottu jo niin paljon ylisanoja, että kovin vaikealta tuntuu keksiä uusia. 

Jo ensi sivuilta lähtien on selvää, että kyseessä on hieno teos.

En kuitenkaan ihmettele sitä, että ihastuneiden huokausten joukosta korviini on kantautunut myös toisenlaisia kommentteja: "kesken jäi".

Margarita kehräytyy auki verkalleen ja sitä odotellessa on osattava nauttia kyydistä ja kauniista kielestä. Sillä sen mestari Kytömäki on. 

Kuten aiemmissakin teoksissa, on Margaritassakin luonto vahvasti läsnä. Luonnonsuojelulliseksikin kirjaa voi kutsua, kuvataanhan teoksessa sotien jälkeistä aikaa, jolloin kahdenlaiset intressit: yhtäältä jälleenrakentava ja sotakorvauksia maksava, metsärahoja tarvitseva talous ja toisaalta luonnonsuojelulliset arvot ovat törmäyskurssilla. Voisi ajatella, että kovat arvot olisivat jääneet auttamattomasti jyrän alle, ja niin toki usein olikin. Mutta ei se ole koko totuus, kuten Margaritassakin kuvataan.

Oikeastaan sattui varsin sopivasti, että kuuntelin juuri ennen Margaritaa Antti Heikkisen Einarin äänikirjana. Vaikka Einari sijoittuu ajankohdaltaan Margaritan jälkeiseen aikaan, täydensivät teosten metsäkuvaukset toisiaan. Molemmissa keskiössä on metsän ja ihmisen suhde, välillä harmoninen, välillä problemaattinen. Metsä tarjoaa ihmiselle monenlaista: puuta, rahaa, turvaa, harmoniaa ja elämyksiä. Silloin metsä on väline. Mutta metsä myös ON. On olemassa itsenäisenä ja muutenkin kuin ihmisen hyödykkeenä.

Luonto ei ehkä kuitenkaan ollut minulle se lumovoimaisin osa kirjaa, eikä sitä ollut edes päähenkilö Senni, isänsä jalanjäljissä hierojaksi ja myöhemmin lääkintävoimistelijaksi päätyvä nainen, joka kaikessa introverttiudessaan oli aika hankalasti lähestyttävä hahmo. Tosin luulen, että juuri tähän introverttiuteen nimenomaisesti moni on samaistunut kovastikin. (Minäkin olisin voinut kuvitella samaistuvani, mutta taidan kuitenkin olla ambivertti: sosiaalinen erakko tai ajoittaisesti pidättynyt ekstrovertti.) Sen sijaan Sennin naiseuden kokemukset huippuineen ja alhoineen olivat väkevää luettavaa. Sen enempää en tohdi niistä paljastaa, sillä tämä matka kannattaa kokea itse.

Aineksiltaan runsas teos sisältää myös monenlaisia kiinnostavia anekdootteja ja laajempiakin tarinaketjuja. Näin globaalin epidemian keskellä oli erittäin mielenkiintoista lukea polioon sairastuneiden hoidosta 1950-luvulla. Kovin karmivankin samanlaiselta rautakeuhkoineen vaikutti niin pelottavan taudin kulku kuin sen kovat hoitokeinotkin verrattuna tähän vitsaukseen, jonka kanssa parhaillaan painiskelemme. Lukiessa mietin, missä määrin poliosairaala on ollut tarinassa mukana jo ennen covid-19:n leviämistä, vai onko se lisätty sinne jälkikäteen. Niin tai näin, ajoitus on napakymppi.

Kirjassa kuvataan myös sodanjälkeisen Suomen kovaa yritystä paikata sodassa tullutta lovea väestömäärään. Lasten tekeminen oli isänmaallinen velvollisuus, ja jokaisen naisen oli hyvä saada ainakin neljästä kuuteen lasta. Nykyajan mittapuulla määrä tuntuu tietenkin pöyristyttävältä, joten on hyvä muistaa, että aikansa "normaali" oli jotakin muuta kuin meidän keskimääräinen 1,35 lasta. Kovin kylmältä kuitenkin vaikuttaa valtion äitiyspolitiikka ja suhtautuminen äidin oikeuteen määrätä kehostaan.

Kaikista vaikuttavinta Margaritassa on kuitenkin kirjallinen kokonaisuus, se, miten eri tarinalinjat solmiutuvat yhteen. Sennin, sotamies-Mikon, metsänhoitaja-Antin, jopa joen pohjassa elävän jokihelmisimpukan kertomukset etenevät vääjäämättömästi kohti jotakin, joka ainakin minulle pysyi pitkään salaisen sumuverhon takana. 

Jos siis kirjaa lukiessa epäröit ja tunnet, ettei romaani heti imaise mukaansa, neuvon malttamaan, sillä tarina palkitsee lukijansa. 

Ainakin minulle se nosti kylmät väreet niskavilloihin.

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582s.



Kommentit

  1. Pidin suuresti Margaritasta ja myös sen päähenkilöstä Sennistä sekä tietenkinkin jokihelmisimpukoista.

    Kytömäki on haastatteluissa kertonut, että polioepidemia-aihe oli mukana jo vuosia sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuulevi, tiedosta! Todella jännä sattuma, että polio oli mukana jo valmiiksi. Mutta ei ole ainutlaatuinen tapaus, joskus tuntuu, että kirjailijoilla on kyky ”haistaa” jo etukäteen, millaiset teemat ovat nousemassa pinnalle.

      Poista
  2. Kiinnostava kirjan esittely. Itse en ole tätä lukenut enkä myöskään mitään muutakaan Kytömäeltä. En tiedä miksi. Ehkäpä postauksesi innoittaa minua tarttumaan kirjaan,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa! Itse olen lukenut Kytömäeltä myös Kivitaskun ja pidin siitä tosi paljon, ehkä tätä enemmänkin.

      Poista
  3. Margarita oli ensimmäinen Anni Kytömäkeni. Allekirjoitan tuntosi kirjan suhteen. Olen kirjoittanut siitä blogijutun ja puhunut Margaritasta podcastissa. Totesin. "Ymmärrän hyvin, miksi Anni Kytömäen runollista kieltä ja kirjoitustapaa hehkutetaan. Minulle tuli lukiessa olo, että aivan kuin se raakku eli jokihelmisimpukka on siellä virrassa, minäkin olen ollut Annin kielen virrassa ja se on minut lukiessani läpäissyt." Eli vaikuttava teos. Ainoa miinus tuli loppupuolen sattumuksista eli siitä puusta Helsingin keskuspuistossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä Helsingin keskuspuiston tapahtumat menivät jo aika korkealentoisiksi. En ollut minäkään ihan varma, mitä
      mieltä siitä olin, toisaalta oli aika vaikuttavaakin,
      miten kierrokset kasvoivat.

      Poista
  4. Kesken on minulla Margarita edelleen, äänikirjana aloittelin ja totesin, että on liian järeä teos kuunneltavaksi. Eli mieluummin luen tämän ihan paperikirjana.

    Kivitasku meni minulla nopeasti, eli en usko puutuvani kerronnan tyyliin enkä luonnonläheisyyteen. Pitää vain löytää oikea lukuasento...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä tosiaan on parhaimmillaan perinteiseen tapaan luettuna, tai ainakin kieli päässee oikeuksiinsa parhaiten.

      Poista
  5. Margarita alkaa kiehtoa entistä enemmän, mitä enemmän erilaisia blogikirjoituksia siitä luen! Senni alkoi nyt erityisesti kiinnostaa, kun hän näemmä jakaa tunteita myös. En tiedä, miksen ole aiemmin lukenut Kytömäkeä, vaikka olen kyllä hyvin tietoinen hänen aiemmistakin romaaneistaan. Olen niistä kiinnostunutkin, mutta ilmeisesti en riittävästi että olisin napannut lukuun tai peräti hommannut omaksi suomireissulla. Tämän Margaritan kohdalla joki(helmisimpukat)n kolahti ja lujaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kiinnostuit! Tässä kirjassa tosiaan on paljon tarttumapintaa, samoin henkilöissä.

      Poista
  6. Olen aiemmista lukenut Kivitaskun josta pidin todella ja se etenikin hyvää vauhtia. Margaritaa olen nyt lukenut pitkän kaavan mukaan eikä se ole oikein saanut minua lukemaan päiväsaikaan. Meinaa suorastaan hiukan jumittaa paikoitellen. En osaa itse sanoa miksi.

    Mietin samaa, onko poliosairaala tullut mukaan koronan myötä, mutta Tuulevi tiesikin jo kertoa ettei. Melkoinen yhteensattuma! Mun teki niin häijyä kun ensimmäistä kertaa puhuttiin rautakeuhkosta. En olisi myöskään halunnut nähdä niitä lehtikuvia miten koronan takia tehohoidossa olevia makuutetaan mahallaan, ne kummittelevat mielessäni. Se voi olla yksi syy miksi kirja nyt vähän jumittaa, olen siellä kohdin kirjaa menossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin etenin aika hitaasti alussa, tosin juuri tuossa poliokohdassa helpotti, sillä minua aihe enemmän kiehtoi kuin ahdisti. Mutta alat olla niissä sivumäärästä
      menossa, että tarinalinjat alkavat kietoutua yhteen, joten jatka ihmeessä lukemista, jos yhtään siltä tuntuu. Tarina paranee koko ajan loppua kohden!

      Poista
  7. Olen aivan samaa mieltä, kirja todellakin palkitsee. Minulta oli mennä koko kirja vallan ohi ja varasin sen oikeastaan vain siksi kirjastosta, että se oli Finlandia -ehdokas. Kirja lopulta kiri minulla viime vuoden selvästi parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi ja itse asiassa kaikkien aikojenkin kärkikastiin! :)

    VastaaPoista
  8. Huomaan olevani erilainen Margaritasta nauttija. Pidän nimittäin eniten Sennin työstä lääkintävoimistelijana kertovista osista ja sairaalakuvauksesta. Ne osuvat, uppoavat ja, vaikka en olekaan polio, vaan CP, herättävät lapsuusajan muistoja kuntoutuskerroista sairaalassa. Varsinkin Tiina on tuntemuksineen loistavasti kuvattu kuin kopiona minusta. Tuollaisiahan me Tiinat olemme.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti