Anni Kytömäki: Margarita

 

Finlandia-voittaja Anni Kytömäen Margaritasta on sanottu jo niin paljon ylisanoja, että kovin vaikealta tuntuu keksiä uusia. 

Jo ensi sivuilta lähtien on selvää, että kyseessä on hieno teos.

En kuitenkaan ihmettele sitä, että ihastuneiden huokausten joukosta korviini on kantautunut myös toisenlaisia kommentteja: "kesken jäi".

Margarita kehräytyy auki verkalleen ja sitä odotellessa on osattava nauttia kyydistä ja kauniista kielestä. Sillä sen mestari Kytömäki on. 

Kuten aiemmissakin teoksissa, on Margaritassakin luonto vahvasti läsnä. Luonnonsuojelulliseksikin kirjaa voi kutsua, kuvataanhan teoksessa sotien jälkeistä aikaa, jolloin kahdenlaiset intressit: yhtäältä jälleenrakentava ja sotakorvauksia maksava, metsärahoja tarvitseva talous ja toisaalta luonnonsuojelulliset arvot ovat törmäyskurssilla. Voisi ajatella, että kovat arvot olisivat jääneet auttamattomasti jyrän alle, ja niin toki usein olikin. Mutta ei se ole koko totuus, kuten Margaritassakin kuvataan.

Oikeastaan sattui varsin sopivasti, että kuuntelin juuri ennen Margaritaa Antti Heikkisen Einarin äänikirjana. Vaikka Einari sijoittuu ajankohdaltaan Margaritan jälkeiseen aikaan, täydensivät teosten metsäkuvaukset toisiaan. Molemmissa keskiössä on metsän ja ihmisen suhde, välillä harmoninen, välillä problemaattinen. Metsä tarjoaa ihmiselle monenlaista: puuta, rahaa, turvaa, harmoniaa ja elämyksiä. Silloin metsä on väline. Mutta metsä myös ON. On olemassa itsenäisenä ja muutenkin kuin ihmisen hyödykkeenä.

Luonto ei ehkä kuitenkaan ollut minulle se lumovoimaisin osa kirjaa, eikä sitä ollut edes päähenkilö Senni, isänsä jalanjäljissä hierojaksi ja myöhemmin lääkintävoimistelijaksi päätyvä nainen, joka kaikessa introverttiudessaan oli aika hankalasti lähestyttävä hahmo. Tosin luulen, että juuri tähän introverttiuteen nimenomaisesti moni on samaistunut kovastikin. (Minäkin olisin voinut kuvitella samaistuvani, mutta taidan kuitenkin olla ambivertti: sosiaalinen erakko tai ajoittaisesti pidättynyt ekstrovertti.) Sen sijaan Sennin naiseuden kokemukset huippuineen ja alhoineen olivat väkevää luettavaa. Sen enempää en tohdi niistä paljastaa, sillä tämä matka kannattaa kokea itse.

Aineksiltaan runsas teos sisältää myös monenlaisia kiinnostavia anekdootteja ja laajempiakin tarinaketjuja. Näin globaalin epidemian keskellä oli erittäin mielenkiintoista lukea polioon sairastuneiden hoidosta 1950-luvulla. Kovin karmivankin samanlaiselta rautakeuhkoineen vaikutti niin pelottavan taudin kulku kuin sen kovat hoitokeinotkin verrattuna tähän vitsaukseen, jonka kanssa parhaillaan painiskelemme. Lukiessa mietin, missä määrin poliosairaala on ollut tarinassa mukana jo ennen covid-19:n leviämistä, vai onko se lisätty sinne jälkikäteen. Niin tai näin, ajoitus on napakymppi.

Kirjassa kuvataan myös sodanjälkeisen Suomen kovaa yritystä paikata sodassa tullutta lovea väestömäärään. Lasten tekeminen oli isänmaallinen velvollisuus, ja jokaisen naisen oli hyvä saada ainakin neljästä kuuteen lasta. Nykyajan mittapuulla määrä tuntuu tietenkin pöyristyttävältä, joten on hyvä muistaa, että aikansa "normaali" oli jotakin muuta kuin meidän keskimääräinen 1,35 lasta. Kovin kylmältä kuitenkin vaikuttaa valtion äitiyspolitiikka ja suhtautuminen äidin oikeuteen määrätä kehostaan.

Kaikista vaikuttavinta Margaritassa on kuitenkin kirjallinen kokonaisuus, se, miten eri tarinalinjat solmiutuvat yhteen. Sennin, sotamies-Mikon, metsänhoitaja-Antin, jopa joen pohjassa elävän jokihelmisimpukan kertomukset etenevät vääjäämättömästi kohti jotakin, joka ainakin minulle pysyi pitkään salaisen sumuverhon takana. 

Jos siis kirjaa lukiessa epäröit ja tunnet, ettei romaani heti imaise mukaansa, neuvon malttamaan, sillä tarina palkitsee lukijansa. 

Ainakin minulle se nosti kylmät väreet niskavilloihin.

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582s.