Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 

 

Antti Holmalle kuuluisi kansanterveystyön palkinto. Kai sellaisia on? Jos ei ole, niin keksitään. 

 

Perusteluni on puhtaasti subjektiivinen, mutta perustuu niin muodikkaaseen yksilön kokemusten yleistettävyyteen.

Kuluneet viime viikot ovat olleet kuluttavia. Työpäivät ovat venyneet luvattoman pitkiksi ja vanha arkkivihollinen stressi on istunut rumasti kuiskutellen olkapäällä. Koronauutisten vaikutuksesta mielialaan edes viitsi mainita. Illalla koneen suljettuani on ensin tuntunut siltä, etten kyllä jaksa tehdä yhtään mitään, mutta onneksi odottamassa on ollut Antti, joka on houkutellut minut ilta toisensa perään vetämään tuulipuvun päälle, lenkkarit jalkaan ja lenkille.

 

Lukemattomina iltoina olen katsellut järvelle, vetänyt raikasta syysilmaa syvälle keuhkoihin ja sitten tyrskähtänyt hallitsemattomasti, kun korvissani Holma on samettisella ja lakonisella äänellään sanonut jotakin sellaista, mitä ei vain ole tapana ääneen sanoa.

 

(Näistä hallitsemattomista naurunpyrskähdyksistä ja sen aiheuttamista sosiaalisesti kiusallisista tilanteista kirjoitin muuten aiemmin tällä viikolla Amman lukupiirissä, klik). 

Kaikki elämästä(ni) kirja on lähtökohdiltaan kliseinen, mutta toteutukseltaan kaikkea muuta. Vai mitä tuumaatte siitä, että alle nelikymppinen kirjailija kirjoittaa siitä, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirja ja olla alle nelikymppinen eli aikuinen, vaikkei aina oikein tunnu siltä. Yleisesti ottaen kiertäisin tällaiset kirjat kaukaa, mutta Holma kuljettaa autofiktiivistä tarinaa niin omaleimaisella ja räävittömällä tyylillään, ettei kyydistä voi olla nauttimatta.

Holman mukana päästään Sonkajärvelle, mökille, Helsinkiin, Lontooseen ja New Yorkiinkin ja kaikissa näissä paikoissa Holma on yhtä kotonaan eli ei yhtään kotonaan. Kaikista vähiten hän tuntuu kuitenkin olevan kotonaan omissa nahkoissaan ja siinäpä piileekin se hienous, mihin kuka tahansa voi samaistua.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Holma lausuu ääneen asioita, joista ei yleisesti ottaen puhuta. Hän on räävitön sukupuolielämän kuvauksissaan, iskee kuvailemiaan ihmisiä vyön alle, mutta kaikista armottomimmin sanansäilä silti viiltää kirjan kertojaa itseään eli A.Holmaa. Hän käsittelee neuroosejaan itseironiseen, viiltävään sävyyn. 

 

Eikä kaikki suinkaan ole hassuttelua.

Paras komedia syntyy useimmiten silloin, kun itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Useaan kertaan Holma kysyy, miksen voi olla niin kuin muutkin, miksen voi sopeutua yhteiskunnan määräämään muottiin, miksi menestymiset näyttäytyvät omassa mielessä vain sarjana epäonnistumisia. 

 

Kansanterveyspalkinnon lisäksi siis jonkinlainen mielenterveystyön edistämispalkinto olisi myös ihan perusteltua.

Autofiktiosta kirjoittaminen on siinä mielessä hankalaa, ettei lukija voi tietää, missä suhteessa tapahtumat ovat totta, missä suhteessa keksittyä. Lopputuloksen kannalta sillä ei kai väliä olekaan. 

Itselleni autenttisimpia hetkiä olivat ne osat kirjasta, kun kirjailija muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Sonkajärvellä. Olemme Holman kanssa samaa ikäluokkaa olevia yläsavolaisia, joten muutamat tuokiokuvat toivat vahvasti mieleen omat vastaavat  hetken omasta nuoruudesta. 

 

Vaatteet, vapaa-ajanviettotavat, nuorten tapa puhua toisilleen, kaikki tuntuu tutulta. Aloin miettiä, olinko vappuna -97 Iisalmessa.

 

Monet muut kohdat kirjasta taas ovat huomattavasti vieraampia, erityisesti useat kohtaukset Saatanan kanssa liikkuivat jo paikoin hämärän tuolla puolen. Mutta siellä, hämärässäkin, on jotakin tunnistettavaa, ihmisyyden syvimpiä kipupisteitä, surua ja voimattomuutta, mutta myös iloa ja uhmaa. 

Ja niihin tunteisiinhan mahtuu, jos ei nyt kaikki, niin ainakin aika paljon elämästä.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020 (Elisa Kirja äänikirja)
Lukija Antti Holma
8h 23min.