Loppiaisen leffavinkit

Pitkänä viikonloppuna on oivallinen hetki nautiskella hyvistä elokuvista. Joululoman aikana olen itse saanut katsoa erityisesti kiinnostavia ja hyvin tehtyjä elämäkertaelokuvia. Ohessa siis kolme henkilökuvaa sekä kaksi koko perheen elokuvaa, jotka kai on laskettavissa henkilökuviksi nekin, sillä kukapa ei haluaisi tietää, mitä kuuluu Paddingtonille sekä Frozenin Annalle ja Elsalle? Aloitetaan kuitenkin aikuisten elokuvista.


The First Man - Ensimmäisenä kuussa (2018)

Myönnettäköön, että The First Man oli mieheni valinta elokuvailtaan. Olisin itse ollut kevyen viihteen tarpeessa ja kun elokuva vielä alkaa varsin surullisissa tunnelmissa, olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin, sillä Damien Chazellen ohjaama elokuva on hieno niin visuaalisesti kuin tarinankerronnallisesti. Ensimmäisen kuuhun astuneen ihmisen, Neil Armstrongin sielunmaiseman syvällisen luotauksen lisäksi elokuvassa seurataan Nasan tuskaisaa taivalta koti avaruuden valloitusta. Ryan Gosling tekee hienon roolin pääsosassa ja The Crownistakin tuttu Claire Foy on suorastaan mykistävän hyvä.

Elokuvan ehdottomana ansiona voikin pitää sitä, että se kuvaa myös astronauttien perhe-elämää. Sillä välin kun miehet valmistelevat työkseen avaruuslentoja, yrittävät vaimot elää mahdollisimman normaalia perhe-elämää ja työntää mielestään sen seikan, että jokainen työpäivä voi olla puolison viimeinen. Moni astronautti menettääkin henkensä avaruusohjelmassa. Oli kiinnostava näkökulma, ettei Armstrong kyvyistään huolimatta ollut välttämättä ykkösvalinta johtamaan Apollo 11:n lentoa. Mutta hän oli ykkösvalinta niistä, jotka olivat vielä hengissä.


The Rocketman (2019)

Elton Johnin elämästä kertova The Rocketman oli puolestaan minun leffavalintani. En ole varsinaisesti koskaan fanittanut Elton Johnia, mutta onhan hänen uransa ja tuotantonsa laajuus ja menestys suorastaan mykistävä. Katsoimme jokin aika sitten myös Freddie Mercurya Queenia käsittelevän Bohemian Rhapsodyn uudestaan, joten elokuva oli kiinnostavaa katsottavaa myös aikalaisvertailuna.

Tarina alkaa siitä kun megamuhkeaan feenikslintu(?)asuun pukeutunut John (Taron Egerton) astuu sisään AA-kerhon tilaisuuteen ja alkaa käydä elämäänsä läpi. Lapsuus on verrattain rakkaudeton, onnettomista vanhemmista ei ole oikein mihinkään, ainoastaan isoäiti tarjoaa turvaa ja kannustusta. Syntymänimeltään Reginald Twight on kuitenkin äärimmäisen musikaalinen ja pääsee pianotunneille. Myöhemmin hän alkaa ponnistella kohti rokkitähteyttä, yhteistyökumppaninaan lyriikoista vastannut Bernie Taupin (Jamie Bell).

Elokuva antaa huutia monille Elton Johnin elämän ihmisille, mikä herättää tiettyjä kysymyksiä puoleellisuudesta, onhan tähti itse ollut elokuvaa tuottamassa. Mutta ei leffa päästä päähenkilöäänkään helpolla. Moniongelmainen ja -riippuvainen stara joutuu kokemaan monenlaista hyväksikäyttöä, mutta osaa olla kyllä painajaismaisen veemäinen itsekin. Elokuvan yleisilme on kuitenkin kepeä ja showmainen: hittibiisejä, tanssikohtauksia sekä hullunkurisia esiintymisasuja riittää. Kokonaisuus on juuri niin pompöösi kuin Elton Johnista kertovan elokuvan kuuluukin olla.

I, Tonya (2017)

Mikä urheilumuisto on jättänyt teille vahvimman tunnejäljen? MM95, nevö förget? Itselläni mieleen on syöpynyt Lillehammerin olympialaiset ja taitoluistelija Tonya Hardingin vapiseva olemus skandaalin ja rikostutkinnan syövereissä. Pahoinpitelyn uhriksi joutunut maannainen Nancy Kerrigan sen sijaan suorastaan uhkui oikeamielisyyttä, mutta jostakin syystä sympatiani olivat Tonyan puolella. 

I, Tonya kertoo tarinan taitoluistelijasta, joka ei oikein koskaan mahtunut porukkaan. Margot Robbien hienosti tulkitsema taitoluistelija oli työväenluokkainen, rumasti sanottuna white trashia tai niin ainakin fiineissä taitoluistelupiireissä ajateltiin. Ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta kulmikkaasti käyttäytyvää ja omatekoisissa esiintymisasuissa kilpaillutta nuorta tähteä katsottiin nenän vartta pitkin. 

Tonyan elämä ei ollut helppo. Ilkeää yksinhuoltaja-äitiä (tässäkin elokuvassa!) näyttelee suorastaan kauhistuttavasti Allison Janney. Äidiltään Tonya ei juuri kehuja kuule. Poikaystävä (Sebastian Stan) tuntuu aluksi ihanalta pelastukselta, mutta tässä sadussa ei ole onnellista loppua tai ei ainakaan sellaista, mitä saduissa yleensä. 

Elokuva on tehty dokumentinomaisesti. Näyttelijät kertovat Tonyan elämäntarinaa vuorotellen ja välillä tapahtumiin palataan takaumien kautta. Elokuvan näkemyksen mukaan Tonya oli Kerriganin pahoinpitelyyn syytön, eivätkä ex-mieheksi muuttunut Jeff Gillooly kaverinsa Shawn Eckhardtin (Paul Walter Hauser) kanssa olleet suoranaisesti pahoja, tyhmiä vain. Elokuvan sanoma tuntuu olevankin se, että jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Paddington 2 (2017)

Kukapa ei rakastaisi Paddingtonia? Toisessa Paddington elokuvassa tuo suloinen marmaladileivistä pitävä nallekarhu joutuu jälleen seikkailuihin, aika pahaan kiipeliin itse asiassa. Paddington elää vakiintunutta elämää Brownin perheen luona ja valmistautuu Lucy-tädin 100-vuotisjuhliin. Hänellä on mielessään eräs aivan erityinen lahja lähetettäväksi Lucylle, mutta kuinka ollakaan, se varastetaan läheisestä antikvariaatista!

Ja mikä vielä pahempaa, Paddington vaikuttaa vahvasti syylliseltä. Hänet tuomitaan vankilaan ja sillä välin kun hän viruu yksin ja ikävissään sellissä, Brownit yrittävät löytää todellisen syyllisen. Mutta Paddington ei olisi Paddington, ellei hänen luontainen charminsa, hyvät käytöstapansa ja hienostuneet makuhermonsa tekisi vaikutusta myös karskien vankien keskuudessa. 

Hugh Grant tekee elokuvassa mainion ja mukavalla tavalla itseironisen roolityön elokuvan pahiksena.

Frozen 2 (2019)

Frozen on täällä taas! En ole itse ollut Annan ja Elsan suurin fani, mutta pienen tyttären äitinä Frozen kuului tiiviisti elämäämme monta vuotta. Toki supersuositun elokuvan kakkososa piti siis käydä katsomassa.

Edellisen elokuvan seikkailujen jälkeen kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Elsa on levoton. Hän kuulee kummallisen äänen, joka houkuttelee häntä. Selviää, että Arendelin kuningaskunta on vaarassa. Sisaruksille paljastuu myös, ettei heidän perheensä ja hallitsemansa kuningaskunnan historia ole aivan sitä, miltä se näyttää. Kun salaisuutta lähdetään selvittämään, Elsa pääsee viimein perille omien taikavoimiensa salaisuudesta, kun taas Anna lähtee pelastamaan siskoaan.

Heti kertakuulemalta voi sanoa, että tästäkin Frozenista löytyy hieno soundtrack ja uusi hittibiisi tai kaksikin. Myös tarina toimii. Alku tuntui hitaalta, mutta lopulta pidin tätä jopa ykkösosaa parempana. Saamelaisvaikutteet, pohjoinen mytologia ja Olofin keventävät letkautukset rytmittivät kerrontaa mukavasti.

Tyttäreni sukupolvelle Frozen on sukupolvikokemus, johon en itse pääse samalla tavalla käsiksi. Hänellä olikin elokuvasta merkittävä huomio: kun Elsa löytää itsensä, hän purkaa lettinsä ja antaa hiuksensa liehua vapaana. Itsensä hyväksyminen ja omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnustaminen on ykkösosan tapaan vahvasti läsnä myös tässä elokuvassa.