Anni Saastamoinen: Sirkka



Ihastuin Anni Saastamoisen tapaan käsitellä kieltä Depressiopäiväkirjoja lukiessani. Siinä missä esikoisteos oli vahvasti omaelämäkerrallinen, on Sirkka Saastamoisen ensimmäinen romaani.

Kirja kertoo Sirkasta, oman elämänsä sivuhenkilöstä, joka mittaa ruokataukonsa pituuden sekuntikellolla, viettää iltansa silittämällä alusvaatteita ja hurvittelee kastelemalla viherkasveja olutta juoden. Sirkan viimeisin ja nähtävästi ainoa seurustelusuhde karahti ratikan myöhästymiseen, eikä hän ole oikein päässyt yli siitä. Kiinnostavasti Sirkan tärkeimmät ihmiset ovat räiskyviä ja rönsyileviä: äiti ja paras ystävä Natalia ovat Sirkan silmissä aivan mahdottomia boheemeja, mutta ehkäpä he tavanomaisella mittarilla mitattuna ovat aika normaaleja. 

Sirkkaa on jo tituleerattu naispuoleiseksi Mielensäpahoittajaksi, mutta keskeisin kaksi hahmoa erottava tekijä taitaa sukupuolen sijaan olla se, että Mielensäpahoittajalla sentään on elettyä elämää takanaan.

Tarina ei päästänyt sisäänsä helpolla. Huomaan, että siedän kirjoissa kovin huonosti mielestäni rasittavan ankeita ja valittavia ihmisiä. Näin siitäkin huolimatta, että Saastamoinen kieltämättä kuvaa Sirkan arjen harmautta osuvasti ja herkullisia kielikuvia käyttäen.

Varsinaisesti sydämeni oli voitettu vasta sitten, kun Sirkka hankki kissan, Laitisen. Tästä alkaa myös Sirkan sisäinen aukeaminen tai ainakin uuden elämän päästäminen osaksi huolella organisoitua arkea on merkki isosta nitkahduksesta Sirkan sisimmässä. Sirkka uskaltaa kohdata pelkonsa ja olla viimein se, mitä on. 

Saastamoinen kuvaa elämää kissojen (on nimittäin toinenkin kissa, kaamea Naamansyöjä) kanssa niin elävästi ja lämmöllä, että vaikka kissarakkaus ei ehkä olekaan tämän kasvutarinan syvin ja merkittävin olemus, nousi se minun lukukokemuksessani selkeästi ykköseksi. ”Mlääääärrrrprprl”, sanoo Laitinen ja minun sydämeni sulaa.

Oivallus: Sirkka on ihmiseksi syntynyt kissa. 

Paitsi kissoille, Sirkka on rakkaudentunnustus harmaille hiirulaisille ja oman elämänsä virkamiehille. Niille, jotka elävät säännöistä, järjestelmällisyydestä ja jotka vannovat rutiinien ja rutikuivan rationalismin nimeen. On ihastuttavaa, että Sirkan hahmo kasvaa tarinan edetessä omien raamiensa, ei yleisesti hyväksyttyjen ”hyvän elämän” normien puitteissa. Sitä korostaa kirjan loppukin: Sirkkaa ei pelasta ritari oriin seljässä, Sirkka tekee sen aivan itse.

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2019
188s.
Arvostelukappale



Kommentit

  1. En ollut kuullutkaan tällaisesta kirjasta ennen kuin luin arviosi! Vaikuttaa ihanalta, vaikka tunnistan itsessäni myöskin tuon saman valittajien huonosti sietämisen. Kirjoja luen nauttiakseni niistä, eikä valittajien seurasta nauti kyllä kukaan (paitsi ehkä jos itsekin tykkää valittaa, sittenhän on oikein sielunseuralainen!). Olisi kyllä hauskaa lukea, kuinka Laitinen muuttaa Sirkan elämän. <3

    VastaaPoista
  2. Aina kun näen tämän kirjan kannen, ajattelen, että kirja on jostain 1970-luvulta.

    Heti, kun mainitsit postauksessa kissan, kiinnostus heräsi. Ehkä kissaihmisen pitäisi lukea tämä. Luulen, että minulle kävisi samoin kuin sinulle, että kissarakkaus nousisi kirjan ykkösasiaksi.

    Terkkuja ihanalle kissalle, joka yrittää piiloutua kiipeilypuun tolpan taakse. <3

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut joitakin blogikirjoituksia Sirkasta ja kirja kiinnostelee melko lailla ja nyt vielä vähän enempi taas. Mielensäpahoittajaa en ole lukenut (yritin joskus, mutta jätin kesken: oli ehkä epäsopiva aika sille kirjalle), mutta jostain syystä tämä Sirkka tuo mieleeni ruotsalaisen Fredrik Beckmanin kirjan Britt-Marie kävi täällä.

    Sirkka on siis ehdottomasti seuraavan suomireissun lukulistalla!

    VastaaPoista
  4. Hmmm... minua kirja alkoi kiinnostamaan enemmän tämän postauksesi ansioista. Mielensäpahoittajaviittaus ei aiheuttanut ollenkaan samanlaista ajatusta.

    VastaaPoista
  5. Ei hitto, niin se todellakin on: Sirkka on ihmiseksi syntynyt kissa! Tämä oli hulvatonta luettavaa, vähän koskettavaakin. Saastamoisen kerronta on kepeää ja sujuvaa, mutta rautaisen taitavaa. Kuuntelin äänikirjana, jonka lukija on Pirjo Heikkilä. Toimi täydellisesti.

    VastaaPoista
  6. Tämä on todella odotettu kirja minulle! Olen nyt yrittänyt kärkkyä sitä kirjaston uutuushyllystä, mutta huonolla menestyksellä. Tästä tulikin suosittu teos. Oon Sirkka-hahmon fani silti jo nyt.

    VastaaPoista
  7. Olen vähän vilkuillut aiemmin näkemiäni bloggauksia Sirkasta, mutta nyt kyllä onnistuit luomaan sellaisen näkökulman tähän kirjaan, että se alkoi tosissaan kiinnostaa!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti