Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ei ole teos, johon lähtökohtaisesti tarttuisin ensimmäisenä, mutta onneksi tämäkin kirja on tullut laitettua mieleen toisten kirjabloggaajien suosituksesta. Tarvitsin viikonloppuna pikaisesti hyvän ja vetävän äänikirjan kuunneltavaksi ja vastaan tuli sopivasti tämä kirja.
Vaikka masennus on aiheena synkkä ja raskas, ei Saastamoisen teos ole sitä missään nimessä. Esikoiskirjailijan puhekielinen teksti on räväkkää, kuviakumartelematonta ja häpeilemätöntä. Aitaa ja tabuja kaatuu, mikä onkin hyvä, sillä kuinka moneen asiaan liittyy niin paljon puhumattomuutta, oletuksia, epäsuoraa syyllistämistä ja silkkaa epätietoisuutta kuin masennukseen?
Heti alkuun on syytä lausua myös varoituksen sana kaikista herkkäkorvaisimmille. Saastamoisen kieli kopsahtelee kuin seitsemän meren merimiehen suusta ilmeikkään kiroilun rytmittäessä lähes lausetta kuin lausetta. Aluksi koin kielen ennen kaikkea viihdyttävänä, mutta pakko myöntää, että loppua kohti aloin tuntea puutumista voimasanojen liikaviljelyyn. Kielen terävät kulmat eivät kuitenkaan peittäneet itse kirjan herkkää ydintä.
Saastamoinen kertoo omasta masennuksestaan kouriintuntuvasti. Iholle tulee niin epätoivo, pelko kuin pitkä ja puuduttava väsymyskin. Masennuksen eri ilmenemismuotoja kuvataan elävästi, mutta vielä sitäkin enemmän Saastamoinen puhuu siitä, mitä yhteiskunta meiltä odottaa: jo pitkään ennen diagnoosia ja vielä diagnoosin jälkeekin Saastamoinen on "pärjäillyt menemään". Mikään ei ole hyvin, mutta ihminen puurtaa eteenpäin, täyttää kalenterin kaikella isolla ja pienellä menolla ja laittaa kasvavan väsymyksen ja alakulon kevätmasennuksen tai jonkin muun ohimenevän ilmiön piikkiin. Näin "pärjäillään" niin kauan kun ei pärjätä enää ollenkaan.
Depressiopäiväkirjat ja erityisesti Saastamoisen osuvat ja nasevat sanavalinnat saavat välillä hymyn väkisinkin huulelle. Ennen kaikkea kirja kuitenkin herättää ajatuksia. Mikä on masennusta, ja mikä yleisinhimillistä alakuloisuutta ja mielialojen vaihtelua? Monet Saastamoisen kokemat tunteet ja tuntemukset tuntuvat tutuilta, uskaltaisin väittää, kenelle tahansa. Mikä aiheuttaa sen, että toiset masentuvat ja toiset eivät? Ehkä olemme kaikki masentuneita, toiset vain tunnustavat sen, toiset "pärjäilevät" kun eivät uskalla katsoa totuutta silmiin? Vai onko masennus kuitenkin muotisairaus, leima, joka lyödään papereihin liian helposti? Tätä problematiikkaa Saastamoinen käsittelee paljon. Hän puhuu siitä, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta ihmisen, joka ei ole koskaan masennusta kokenut, on ymmärtää sitä.
Tästä aiheutuukin seuraava ongelma. Kun masentunut viimein ymmärtää olevansa masentunut ja ymmärtää hakea apua, hän törmää byrokratian rattaisiin. Yhteiskunta ja monet sen edustajat ovat kykenemättömiä kohtaamaan masentunutta. Ainakin näin masentunut sen kokee. Varmasti petrattavaa olisi erityisesti julkisissa palveluissa. Toisaalta Depressiopäiväkirjat kuvaa hyvin myös masennuksen mukanaan tuomaa perusdilemmaa: masennus on itsekäs sairaus. Sairaus kääntää ihmisen sisäänpäin, nostaa voimakkaat, aggressiivisetkin puolustusmekanismit pintaan. Siinä missä terve ihminen näkee toisessa ihmisessä vilpittömän halun auttaa, masentunut saattaa kokea saman tilanteen kiusaamisena ja henkisenä lyttäämisenä. Masentunut ei jaksa ymmärtää itseään, miten hän ymmärtäisi oikein toisia? Masentuneen vierellä voi olla hyvin raskasta kulkea.
Näitä kipupisteitä kuvatessa kirja onkin parhaimmillaan. Depressiopäiväkirjat on erinomainen keskustelunavaaja ja -herättelijä.
Suosittelen lukemista ennen kaikkea niille, joille masennus on omakohtaisesti tuttu ja myös niille, joiden lähimmäinen on masentunut. Saastamoinen avaa masentuneen tunteita tavalla, johon akuutissa vaiheessa oleva läheinen ei ehkä itse pysty. Kirja sopii myös kaikille muille, sen verran isosta ja monia ihmisiä koskettavasta aiheesta on kyse. Ehkä terveydenhuollon ammattilaisetkin, nuo tärkeää työtä tekevät ammattilaiset, löytävät teoksesta uusia näkökulmia työhönsä.
Toisissa blogeissa:
Rakkaudesta kirjoihin
Mitä luimme kerran
Lukupino
Pieni kirjasto
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjat kertovat
Bibbidi Bobbidi Book
Kirjojen kauneudesta
Kirjojen keskellä
Hannan kirjokansi
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
Kesto 2h 20 min
Lukija Anni Saastamoinen
Tämä on tosiaankin puhutteleva kirja: samalla kertaa railakas ja asioita tuulettava, mutta kuitenkin syvä ja masennusta monella tapaa valottava. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja sellaisenakin se toimi erinomaisesti.
VastaaPoistaMinustakin toimi äänikirjana hyvin ja oli mukavan kompakti kuunneltava. Kovin pitkät äänikirjat tuskastuttavat, koska kuunneltu on muutenkin hidasta.
PoistaKirja oli kyllä erittäin tervetullut puheenvuoro masennuskeskusteluun.
Olipas ihanan selkeä postaus tästä kirjasta. Nyt tekisi mieli heti tarttua tähän. Kirja on ollut lukulistallani ainakin kirjamessuista asti (itseasiassa ollut kirjastosta varauksessakin siitä asti) ja vihdoin taidan olla kirjaston varausjonossa neljäntenä! Eli kohta pitäisi itsekin saada tämä kirja käsiini. Kirja houkuttelee aiheensa puolesta kovin, sillä olen lukenut masennukseen liittyvää kirjallisuutta aivan liian vähän. Eikä kirjan sivumääräkään kauhistuta. Vähän jännittää mitä pidän Saastamoisen kielestä.. :D Enkä ole varma toimisiko tämä paremmin kirjana vai äänikirjana.. saa nähdä!
VastaaPoistaKiitos Lotta! Olet jo lähellä ja kirja on aika nopealukuinen, joten etköhän kohta pääse siihen käsiksi. Kerrohan sitten, mitä pidit :)
PoistaMinua ei lukiessa juurikaan häirinnyt kirosanojen määrä, koska Saastamoinen kirjoittaa muuten vivahteikasta kieltä. Kirosanat eivät siis ole ainoa tehokeino. Luulen kuitenkin, että kuunnellessa ne saattavat korostua. Minua esimerkiksi alkoi Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareita kuunnellessa ärsyttää niissä toistuvat manailut, vaikkei niitä ollut edes loppujen lopuksi paljon. Lukiessa tavallaan ehkä hyppää kirosanoista ikään kuin yli. Depressiopäiväkirjat oli minulle kaiken kaikkiaan yksi menneen syksyn parhaiten mieleen jääviä lukukokemuksia.
VastaaPoistaHanna, tuo on muuten tosi hyvä pointti. Äänikirjaformaatti saattaa hyvinkin vaikuttaa asiaan. Olen huomannut äänikirjoja kuunnellessani muutenkin, että hassut lauserakenteet tms. saattavat ärsyttää, koska niitä "ei pääse pakoon" kuunnellessaan.
PoistaKielestä huolimatta, ja osin myös sen ansiosta, minullekin tämä oli mieleenjäävä lukukokemus!
VastaaPoistaÄh, mietin tämän lukemista, mutta puudun nykyään todella nopeasti ylenmääräistä kiroilua sisältäviin teksteihin. Syynä on todennäköisesti kahden teinipojan kielenkäytön siistimiseen kotona tosielämässä menevä energia. Välillä mietin, miksi vaivaudun, mutta kai sitä vaan on tiukkapipoäitinä pakko.
Voin kyllä kuvitella, että jos korvat ovat jo valmiiksi herkillä kirosanojen suhteen, saattaa se kirjallisuudessa ärsyttää. Toisaalta, tämä on kyllä aika kompakti kirja, ja muita ansioita on reilusti, joten jos kiinnostaa, niin ei kannata kiroilun takia yksin jättää väliin :)
PoistaOlen törmännyt tätä aihetta käsitteleviin kirjoihin useasti, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, jotta sairaus saa näkyvyyttä. Luulen, että masennus on vaikeasti ymmärrettävä sairaus, joten on hyvä, että lisätään ymmärrystä, mikä toivottavasti jollain tavalla auttaa sairastuneita.
VastaaPoistaJuuri näinhän se on. Ja masennustakin on niin monenlaista, jokaisella sairastuneella vähän omanlaistansa, joten siksikin on hyvä, että erilaisia tarinoita tuodaan esille.
PoistaHyvä, että aihetta tuuletellaan, mutta pitääkö sitä kiroilua tosiaan olla niin paljon. Sitä saa ärsytykseen asti kuunnella vaikka julkisissa. En ehkä jaksaisi äänikirjana kuunnella, mutta lukiessa voisi olla helpompi jättää noteeraamatta. Tuo pohdinta masennuksesta itsekkäänä sairautena on kiinnostavaa. Minäkin valmentajan työssäni törmään jatkuvasti tähän pohdintaan, että onko varaa valittaa ja haluta onnellisempaa elämää kun päällisin puolin on kaikki hyvin.
VastaaPoistaLuulen, että meidän ajallemme on varsin tyypillistä hävetä ja vähätellä omaa väsymystä ja alakuloisuutta liian pitkään, "koska kaikki on hyvin". Ja onhan elämä helppoa verrattuna vaikkapa sadan vuoden takaiseen, mutta toisaalta psyykeemme on myös koetuksella aivan uusilla tavoilla.
PoistaTämä kiroiluasia varmaan jakaa paljon lukijoita. Toisia ärsyttää, toisaalta monet varmasti kokevat, että Saastamoinen sanoo asian juuri niillä sanoilla kuin moni mielessään ajattelee.
Olen lukenut tästä kirjasta jonkin verran blogeista, mutta en tiedä haluanko lukea itse kirjaa (lukemani perusteella en usko, että kirjan tyyli on minua varten ainakaan juuri nyt ja toisaalta en usko, että se voi antaa minulle mitään uutta). Masennus osana muita mielenterveysongelmia on minulle omakohtaisesti tuttua ja nyt on itselläni erityisen vaikea kausi ollut jo aika kauan. Nämä tällaiset ovat aiheita, joista luen mieluummin asiallista tekstiä ilman vittuja ja muita kirosanoja. Mutta enpä tiedä, saattaa silti käydä niin että luenkin kirjan "salaa", eli jätän bloggaamatta.
VastaaPoistaOn kyllä ehdottomasti hienoa, että aiheesta kirjoitetaan. Jospa tietoisuus kasvaa ja masennusta ei pidetä enää ns. valintana. Ei kukaan valitse masennusta tai muuta mielenterveyden sairautta, jos voi valita.
Elegia, kommenttisi oli todella mielenkiintoinen ja arvokas, sillä kuunnellessani ajattelin, että ehkä ihmiselle, joka painii samanlaisten asioiden kanssa tällainen esitystapa on toimiva, terapeuttinenkin. Mutta kommenttisi luettuani ymmärrän hyvin pointtisi. Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla, miten kirjan koet, jos päädyt sen joskus lukemaan, vaikka sitten salaakin :)
Poista<3 <3 <3 sinulle!
Kiinnostavasti kirjoitettu, vaikka ei saakaan minua innostumaan kirjasta. Minä kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä kirosanoja ei pidä käyttää välimerkkeinä, vaan vain tarvittaessa. Kiroilen itse, kun todella ottaa päähän, ja silloin niillä sanoilla on minusta tehoa eli se auttaa. En usko, että jaksaisin lukea tätä kirjaa.
VastaaPoistaKuulun samaan ihmistyyppiin kuin sinä. Toisaalta tässä kirjassa kiroilu ei ärsyttänyt kovin paljoa, koska se selvästi kuului teksilajiin. Mutta tosiaan pientä puutumista, terän katoamista alkoi tuntua loppua kohti.
PoistaKuulostaa siltä, ettei kirja voimasanoja vilisevä tyyli oikein taida olla minua varten. Toisaalta, se saattaa herättää kiinnostusta sellaisissa lukijoissa, jotka eivät kenties tarttuisia asiakielisempään kirjaan. Eli on hienoa, että räväkkyyttä viljellään jos se tuntuu kirjoittajalle omalta tyyliltä kirjoittaa.
VastaaPoistaKoen, että tähän aiheeseen ja käsittelytapaan voimasanat sopivat. Saastamoinenhan on tunnettu räväkästä tyylistään myös somessa, olisi ehkä omituistakin, jos kirja olisi ollut kovin siloiteltu.
PoistaTykkäsin tästä tosi paljon. Luin tätä lähinnä öisin imettäessä ja teki mieli itkeä ja nauraa, sillä moni asia kirjassa oli tuttu tavalla tai toisella. Minusta tämä on hurjan tärkeä keskustelunavaus, toki räväkkä sellainen, mutta juuri tabuja murtava. On jo aikakin, että masennuksesta voitaiisin puhua eikä pärjäillä menemään stigmaa peläten.
VastaaPoistaAi että minulle tulee muistoja mieleen öisistä lukusessioists imetyksen ohella. Oletko jo lukenut Eve Hietamiehen Yösyötön ja sitä seuraavat osat?
PoistaToivon, että tämä kirja on nimenomaan onnistuit herättelemään ihmisiä ajattelemaan ja keskustelemaan asiasta aiempaa vapaammin.
Tärkeä aihe ja vielä tärkeämpää, että nuori nainen joka on itse kokenut masennuksen kirjoittaa kokemuksistaan. Minulle kirjoittaja on vieras, mutta ilmeisen suosittu bloggari, eikö niin.Äänikirjana tämän voisinkin hyvin kuunnella.
VastaaPoista