Antonio Caprarica: Kuningatar ja nainen

Olettehan, ainakin kaikki Netflixin käyttäjät, jo tutustuneet The Crown -sarjaan? Huikeasta historiallisesta epookista ilmestyi sopivasti joulun alla toinen tuotantokausi. Vaikka olen ollut aina kiinnostunut kuninkaallisista, myös Iso-Britannian kuningashuoneesta, olen vasta kyseisen sarjan myötä kiinnostunut kuningatar Elisabetista. Tuntuu aika hurjalta, että niin kauan kuin muistan, on kuningatar ollut jo seniori-iässä, värikkäisiin jakkupukuihin ja hassuihin hattuihin pukeutunut instituutio. Mutta nyt olen havahtunut siihen, miltä parikymppisestä nuoresta naisesta on mahdollisesti tuntunut nousta valtaistuimelle setämiesten ja patavanhoillisen hierarkian pompoteltavaksi. Ja kuinka mahdoton vaatimus tällaisen työn ja perhe-elämän yhdistäminen on toisiinsa, varsinkin, kun omakaan lapsuus ja suvun henkinen perintö ei ole aivan tavallisimmasta päästä.

Suosittelen siis sarjaa kaikille, joita viime vuosisadan länsimainen historia vähänkään kiinnostaa, mutta voin kyllä suositella myös Antonio Caprarican Elisabet II - Kuningatar ja nainen -teosta, jonka lainasin kirjastosta lievittämään pahinta eroahdistustani seuraavaa The Crown -kautta odotellessa. Elisabetista on toki kirjoitettu kilometrettäin vuosikymmenten varrella ja epäilemättä Caprarican teos osittain ratsastaa hittisarjan huippusuosion aalloilla. Toisin kuin monet mediaa vuosikymmenten saatossa kuohuttaneet elämäkertateokset, Caprarica ei ole sisäpiiristä, entinen palvelija tai kaukainen sukulainen, joka rahan tai huomionkipeänä myisi oletetut ja olemattomat tietonsa kuningashuoneen elämästä. Tosin kirjailija antaa ymmärtää, että intiimejä kuiskijoitakin kuuluu taustatietojen antajiin.

Kirjan suurin arvo on kuitenkin mielestäni juuri siinä, että Caprarica tulee ulkopuolelta, ei pelkästään poliittisen valtapiirin vaan koko maan ulkopuolelta. Italialainen toimittaja ja kirjailija on asunut pitkään Britanniassa ja työskennellyt kirjeenvaihtajana, joten hän tuntee maan läpikotaisin, mutta toisaalta pystyy tarkastelemaan sitä ulkopuolisen tarkoin silmin. Asia, jota britit itse eivät suinkaan aina kykene tekemään.

Kirja kattaa koko Elisabetin elämän lapsuudesta ja hänen vanhempiensakin lapsuudesta aina tähän päivään saakka. Pääpaino on elämän ensimmäisellä elämänpuoliskolla, mutta myös myöhempiä aikoja ja tämän päivän rutiineja käsitellään. Ymmärrettävästi Annus Horribilis, vuosi 1992, tuodaan esille jälkimaininkeineen. Kuningattaren perhe-elämää, erityisesti prinssi Philipin naisseikkailuja kuvataan melkoisen paljon. Kukapa tietänee totuutta paremmin kuin asianosaiset, mutta pikagooglauksella osa Caprarican yleisenä totuutena esittämistä tapahtumista ja naissuhteista ovat luotettavuudeltaan vähintään kyseenalaisia. Yleisesti ottaen tuntuu, että mitä likaisempi ja irstaampi juoru, sitä mieluummin Caprarica jakaa sen lukijoiden kanssa.

Muutamat tällaiset kohdat kirjassa lähinnä ärsyttivät, olivatpa totta tai eivät, sillä niitä leimasi nimenomaisesti juoruilun tunne. Tai ehkä ne on tuotu kirjaan keltaista lehdistöä varten, ikään kuin tärpeiksi, joilla kirja voidaan nostaa otsikoihin. Muuten Caprarica mielestäni onnistuu kertomaan kuningattaren elämästä hyvin ja monipuolisesti, unohtamatta kuningattaren työtä ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Vaikka kirjailija pitää mehevistä, ilkeistäkin jutuista, itse päähenkilöä hän kohtelee jopa silmiinpistävän kohteliaasti ja kunnioituksella. Oikeastaan ainoan selvän miinuksen hän antaa kuningatteren onnistumisesta äidin roolissa, mikä ei aivan tuulesta temmattua olekaan.

Sen sijaan prinssi Philipistä piirtyvä kuva ei ole aivan ongelmaton, puhumattakaan esimerkiksi kuningattaren sisaresta prinsessa Margaretista, josta ei monta positiivista sanaa kirjassa ole. Jo lapsena Margaretia kuvataan kirjassa pulleaksi (kirjailijalle termi ei selvästi ole söötti), vaikka kuvien perusteella hän vaikuttaa olleen varsin tavanomainen, terve tyttö. Kuningatar luonnollisesti oli hoikka, siro ja järkevä niin tuolloin kuin myöhemminkin. Vuosikymmenten edetessä oman aikansa bileprinsessaa taas kuvataan yhä epäedullisemmassa valossa.

Nämä huomiot haluan tuoda esille kuitenkin enemmän yksittäisinä havaintoina kuin karkoitteena olla lukematta kirjaa. Kirja nimittäin antaa lukijalleen juuri sen, mitä lupaa takakannessaan: teos kertoo elävästi kuningattaren koko elämäntarinan. Elävää, sujuvaa ja kiinnostavaa kerronta todellakin on.

Caprarica sovittelee kuningatteren elämän osa-alueet vaivattomasti toisiinsa ja toisaalta avaa hyvin sitä, mikä ulkomaalaiselle lukijalle on ehkä suurin mysteeri: monarkian merkitystä englantilaiselle yhteiskunnalle ja kansalle. Sillä kuningatteren ja koko kuningashuoneen merkitys on arvaamattoman suuri, olipa sitten monarkian kannattaja tai vastustaja.

Kuningatar Elisabet on pitkän valtakautensa aikana nähnyt suosion huiput ja aallonpohjat. Joskus kansa ei ole kokenut kuninkaallisia tarpeellisiksi, usein monarkian suurin uhka on tuntunut tulevan kuningashuoneesta sisältäpäin. Yhteistä kaikille vaiheille kuitenkin on Caprarican mukaan ollut, että monarkia ja kuningatar etunenässä on joustavasti sopeutuneet uuden ajan vaatimuksiin. Tämän diplomatian hedelmiä Elisabet saa nautiskella hänen kautensa kääntyessä iltaan. Miltä näyttää Iso-Britannian kuningashuoneen kohtalo hänen jälkeensä, se jää nähtäväksi.

Antonio Caprarica: Elisabet II - Kuningatar ja nainen (Intramontabile Elisabetta 2016)
Minerva 2017
420s.
Suomennos Anna Maija Luomi