Pielavesi Teatteri: Jäniksen vuosi

Kaarlo Vatanen (Janne Kumpulainen) ja Jänis (Milja Mehtonen) kohtaavat matkallaan muun muassa Sanelma ja Aarno Laurilan (Anja Vainanen ja Kari Kankaanranta).

Teatteriarviota kirjoittaessa uskottavuuden katsotaan yleisesti perustuvan objektiivisuuteen. Kirjoittajan tehtävä on unohtaa itsensä, kokemuksensa ja ympäröivä todellisuus, eritellä näkemänsä esitys osasiin, arvioida niiden muodostama kokonaisuus sekä sijoittaa kyseinen näytelmä kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, verrata sitä suhteessa alkuteokseen ja merkittävimpiin muihin versioihin. Tämä kaikki tehdään ilman, että arvioijan hyvä taikka huono päivä, vireys- ja terveystila tai mahdolliset yksityiselämän kiemurat siihen vaikuttavat.

Pöh.

Väitän, että tämä on aidosti mahdollista vain silloin, kun esitys ei tunnu, haise, eikä maistu miltään. Jos esitys herättää ajatuksia, se resonoi. Väitän, että ne blogikirjoitukseni, joilla on ollut aidosti jotakin merkitystä, on kirjoitettu jonkinlaisessa tunnetilassa, sydän ja sielu auki.

Niin on myös kirjoitettu Pielavesi Teatterin Jäniksen vuosi, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Antti Heikkinen. Ja koska ohjaaja on uskaltanut levittää sielunmaisemansa kaikkien nähtäville, ehkä objektiivisuuden naamiota uskaltaa hieman raottaa myös amatöörikriitikko.

Objektiivisuuttani häiritsi montakin seikkaa. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi on ollut minulle aina kirjailijan tuotannosta läheisin teos. Ja vaikka itse kirja on tärkeä, suorastaan mammuttimainen on ollut Risto Jarvan elokuvaversion vaikutus minuun. Kyseinen elokuva on ja tulee aina olemaan yksi rakkaimmista elokuvista. Toiseksi olen vuosien mittaan tutustunut sen verran kirjailija-ohjaaja-näyttelijä Heikkiseen, että uskoin tunnistavani, milloin Kaarlo Vatasen suulla puhui Heikkinen itse. Puhui usein sanoja, jotka olisivat voineet olla omiakin. Kolmanneksi päähenkilö Vatasta esittää Janne Kumpulainen, jonka kanssa istuin kolme vuotta samassa luokassa yläasteella, ja joka oli sisäistänyt hyvin, mitä näytelmällä halutaan sanoa.

Niinpä minusta tuntui jo ensi minuuttien jälkeen siltä, että pikkuisen itkettää ja samalta tuntui myös näytelmän jälkeen. Siinä välissä onneksi kuitenkin enemmän nauroin. Pielavesi Teatterin Jäniksen vuosi on yhtä aikaa uskollinen alkuteokselle, mutta toisaalta siirtää sen mehevällä tavalla tähän päivään. Tai jos ei tähän päivään, niin sellaiseen kummalliseen mukatodellisuuteen, jossa oma ikäpolveni on tähänastisen elämänsä elänyt. Meille Urho Kekkonen ei ole ikuisuuden mitta, mutta Paavo Väyrynen on. Lavalla vilistää viittauksia populaarikulttuurin kitsch-klassikoihin Kake Randelinista Uuno Turhapuron ja Härski Hartikaisen zorbakseen ja Huutokauppakeisarista salkkareihin. Ja kun Väyrynen ja Celine Dionin My Heart Will Go On liitetään yhteen, se tuntuu siinä hetkessä vain ja ainoastaan luonnolliselta.

Jäniksen vuodessa luonnollisesti päävastuun lavalla kantavat Kumpulaisen helposti samaistuttava Vatanen sekä ilmeikäs ja viehko Jänis eli Milja Mehtonen. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin koko näytelmäseurueen esitys, sillä vaikka pääpari on vahva, ei näytelmässä tapahtuisi mitään ilman Sanni Huttusen, Suvi Huuskosen, Anja Vainasen, Kari Kankaanrannan, Janne Kuidun, Tapio Matilaisen sekä Veeti Marinin lavalle vyöryttämiä lukuisia roolihahmoja. Heistä syntyy tarina. Kaikesta näkyy, että juuri yhteishenki puhaltaa tarinan liekkiin.

Eikä Heikkinen näyttelijöitään, eikä sen puoleen katsojiakaan, helpolla päästä. Näytelmä vie matkalle halki Suomen tavalla, jota ei usein koe. Kiihtyvä absurdius kuuluu Jäniksen vuoden ja veijariromaaniperinteen luonteeseen yleensäkin, mutta tämä todellisuus on vinksallaan jo heti alusta pitäen. Ja juuri kun katsoja ehtii tottua vallitsevaan tilanteeseen, ravistellaan kuvakulma uuteen asentoon. Näyttämön ja katsomon, toden ja tarun raja rikotaan jatkuvasti. Kaikki tämä tehdään kuitenkin lämmöllä ja kunnioituksella alkuteosta kohtaan. Sävy ei ole rienaava, vaan seuralaistani lainaten: mukavasti absurdi. Uskon, että Paasilinna hyrähtäisi tyytyväisyydestä.

Vaikka Pielaveden rannassa vierailevat Trumpit ja ämpäreitä sekä kuparipannuja jaetaan, on tarinan perussanoma sama vuosikymmenestä toiseen. Nykyihmisen ahdistus vieraantuessaan luonnosta ja luonnollisista asioista sekä rahan, maineen ja muun maallisen perässä juokseminen. Jokaisen olisi syytä kaivaa Kaarlo Vatasen tavoin sisimmästään jänis, joka kyseenalaistaa, haastaa, asettaa asiat mittasuhteisiinsa sekä auttaa kaivamaan leikkisän hippastelijan kovetetun ulkokuoren takaa esille. Ja jos vapautta ei muualta löydy, aina voi katsoa näytelmän, lukea kirjan (tai kirjoittaa tai ohjata sellaisen), sillä tarina ei tunne rajoja, ei tässä näytelmässä, eikä elämässä ylipäänsäkään.

Hippastelijasta puheenollen: mukana olleen 8-vuotiaan Neiti Kevään lahjomaton arvio esityksestä oli: 1000/1000. Menee näytelmien ykköseksi.

Pielavesi Teatteri: Jäniksen vuosi

Sovitus ja ohjaus: Antti Heikkinen

Rooleissa: Janne Kumpulainen, Milja Mehtonen, Sanni Huttunen, Suvi Huuskonen, Anja Vainanen, Kari Kankaanranta, Janne Kuiti, Tapio Matilainen, Veeti Marin

Kesto noin 2,5h sis.väliaika 20 min.

Esityksiä 31.7. saakka