Jyri Vartiainen: Kirous
En ole aiempia teoksia lukenut, mutta kun kirjastossa käteen osui tämä uusin teos, aloin lukea sitä heti paikan päällä. Vartiaisen kieli tarjosi (virkistävän) kylmän suihkun juuri kesälomalle jääneelle oikolukijalle: missä pilkut, MISSÄ PILKUT?!
Vartiaisen proosa on runoutta. Lauseet kiertävät kehää, hypähtelevät ajatuksesta toiseen. Kun kirjan kertoja kulkee kaupungin kadulla Rotan kanssa, tuo kieli kerrontaan ihan oman ulottuvuutensa, johon on helppo samaistua, vaikka samalla se verhoaa ja vieraannuttaa.
Kotiseutuhengessä olin tunnistavani kirjan ensimmäisestä osasta tuttuja kuopiolaisia paikkoja, on punaisia tiilikasarmeja, hyppyrimäkiä.
Kirja on siis jaettu kahteen osaan, toisessa kertoja, jonka suhde ensimmäiseen osaan jäi minulta varmasti selvittämättä, tekee surutyötään päättyneen parisuhteen raunioilla. Nyt lause on pitempää ja myös vaikeaselkoisempaa, mutta tietty kehämäisyys toistuu tässäkin. Kertoja kiertää kehää ja ajautuu koko ajan kauemmas, ulommalle spiraalin kierrokselle rakastetustaan ennen lopullista irtaantumista.
Vartiainen ei kirjoita helppotajuista suurten yleisöjen proosaa, mutta lukijan, joka haluaa pyörähtää epämukavuusalueella ja tutustua kokeellisempaan kirjallisuuteen, on syytä tutustua tähän nuoreen kirjailijaan. Vartiainen venyttää proosan rajoja kohti lyriikkaa tinkimättömällä ja kiinnostavalla tavalla.
Jyri Vartiainen: Kirous
Teos 2019
115s.
Kommentit
Lähetä kommentti