Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on romaani, joka oli vähällä jäädä lukematta. Kirja tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi, mutta takakannen luettuani siitä tuli mielleyhtymiä sellaisiin aiemmin lukemiini teoksiin, joista en juurikaan välittänyt. Jätin kirjan kuitenkin vielä odottamaan mielen muuttumista ja hyvä, että jätin. Nimittäin toisten kirjabloggaajien kiinnostavien arvioiden jälkeen päätin ottaa kirjan käteen vielä uudemman kerran.

Oikeastaan jo ensi lehdiltä oli täysin selvää, että Anna-Liisa Ahokumpu on kirjoittanut hienon ja vahvan esikoisteoksen. Kirja on kuin suolampi: syvä ja tumma ja kirkas. Ahokummun tekstissä oli helppo olla ja vilvoitella.

Mikähän siinä onkaan, että pohjoisesta päin on viime vuosina tullut niin monia upeita teoksia, jotka koskettelevat viime vuosisadan käännekohtia ja koko ihmisyyden kipupisteitä ihailtavalla herkkyydellä ja selvänäköisyydellä? Väistämättä lukiessa tuli mieleen esimerkiksi Minna Rytisalon Lempi, vaikka varsin erilaisista romaaneista onkin kyse.

Ahokumpu käyttää kirjan rakenteessa monenlaisia tekstityylejä. Perinteisen kerronnan lisäksi seasta löytyy lehtiartikkeli, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, arkisto-otteita ja valokuviakin. Silti kokonaisuus on ehjä, hillitty ja hallittu.

Kirjan nykyhetki on 1980-luvun alussa. Kun perhostutkija Max Holman äiti kuolee, hän alkaa selvittää lapsuutensa suurinta mysteeriä: mitä isälle tapahtui? Holma tietää olevansa sodan aikana Lapissa palvelleen saksalaisen lentäjän poika, mutta päättyikö hänen elämänsä pohjoissuomalaiseen järveen rintamakarkurina? Jännitteiseen sukutarinaan liittyy myös saksalainen säveltäjä Viktor Stanislaus. Ahokumpu ammentaakin kirjaan paljon symboliikkaa niin säveltaiteesta kuin perhosten keräilystä, eräänlainen taiteenmuoto kai sekin.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kaihoisan kaunis tarina perhesalaisuuksista. Henkilöiden väliset suhteet ovat kaikki jollakin tapaa rikki, ihmiset puhuvat ja katsovat toistensa ohi sukupolvesta toiseen. Jos ihmissuhteet ovatkin vajavaisia, teos kuvaa myös tinkimättömyyttä ja ehdotonta antautumista asialle, joka on kunkin henkilön oma intohimon kohde. Riittääkö se, täyttääkö ihmisyyden tarkoituksen, vai ovatko henkilöt vankeja kuin neulalla alustalleen pistetyt perhoset? Se jää kunkin lukijan itsensä mietittäväksi.

Toisissa blogeissa:
Kirsin Kirjanurkka: Koki 1980-luvun miljöön nostalgisena.
Kirsin Book Clubin Kirsi koki kirjan jääneen hahmotelmaksi.
Lumiomenan kerronta vei mennessään.
Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista piti, mutta jäi kaipaamaan twistiä.
Leena Lumin mielestä Ahokumpu tekee vajaassa kahdessasadassa sivussa enemmän kuin moni tiiliskiviromaanissa.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
171s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Tästä kirjasta niin monet ovat tykänneet. Ja tuo kansi on niin kaunis. Haluan ehdottomasti lukea tämän. Kauniita talvipäiviä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on tosiaan upea. Ensimmäisellä vilkaisulla sen syvempi sanoma meni ohi, mutta kun sitä alkaa tarkemmin tutkia, se kertoo niin paljon tarinasta.
      Aurinkoa myös Joensuuhun!

      Poista
  2. Juuri minäkin postasin tästä tänä aamuna. Pidin kovasti! Tuttuja aineksia mutta paljon omaa ääntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, vaikka tuttuja elämenttejä oli paljon, oli tämä kuitenkin kirkkaasti omannäköinen ja erilainen kokonaisuus.

      Poista
  3. Minäkin pidin tästä, mutta en nyt aivan valtavasti. Aihe isän etsimisestä ei ole kovin omaperäinen ja jotenkin perhosetkin unohtuivat tarinan aikana, vaikka siinä se yksi tärkeä onkin. Musiikin käyttö kirjan rakenteessa oli hienosti tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakenneratkaisu oli tosiaan hieno. Se on ihan totta, että näitä isän (tai äidin) etsimisromaaneja on kirjoitettu paljon. Itsensä etsimisessä on jotakin sellaista, mikä ei koskaan mene oikein muodista.

      Poista

Lähetä kommentti

Seuraa Instagramissa

Suositut tekstit