Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

En varmaankaan ole ollut ainoa Leena Lehtolaisen ja Maria Kallio-kirjojen fani, joka on suhtautunut vähän nihkeästi Hilja Ilveskeroon. Olen kyllä uskollisesti lukenut kaikki Ilveskero-kirjat, viihtynytkin Lehtolaisen miellyttävän kerronnan äärellä, mutta itse kirjojen päähenkilöön minulla on jäänyt hyvin epämääräinen ja etäinen suhde. Hilja Ilveskero on ollut kummallinen, ei edes ristiriitainen, vaan lähtökohtaisesti hankala ja ärsyttävän negatiivinen henkilöhahmo.

En siis varsinaisesti tanssinut voitontanssia kuullessani, että Ilveskero-kirjat saavat jatkoa. Kuitenkin olin täysin varma, että tämänkin kirjan lukisin. Ja tässä vaiheessa on sanottava, että on käsittämättömän mukavaa, kun oma, jo vuosikymmenien aikainen suosikkikirjailija, pääsee yllättämään puskan takaa: huitaisee suoran, jota ei näe ja joka osuu maaliin. Lehtolaisen Tiikerinsilmä on kirkkaasti paras teos tähänastisista Ilveskero-romaaneista ja samalla myös parasta, mitä kirjailija vuosikausiin on kirjoittanut. Itse asiassa, Tiikerinsilmä on Lehtolaista parhaimmillaan

Olen aiemmissa osissa vähän vieroksunut Ilveskerojen suuren maailman jännitys- ja toimintameininkejä. Tällä kertaa piirit ovat pienempiä ja kotoisampia. Siitä huolimatta käänteitä, uskomattomiakin, tarinassa riittää. Hilja Ilveskero saa toimeksiannon, jossa yhdeksänkymppinen teollisuusneuvos Lovisa Johnson palkkaa hänet henkivartijakseen. Johnson epäilee, että joku haluaa jouduttaa hänen kuolemaansa ja että vaara saattaa olla lähempänä kuin hän haluaa uskoa. Ilveskero ottaa työtarjouksen vastaan ja muuttaa Loviisan kotiin Loberga Gårdin kartanoon. Pian henkivartija saa huomata, että kartano pitää sisällään monenlaisia salaisuuksia, uusia ja vanhoja. Entä voiko Lovisan lähipiirin: sisäkkö-Dunjaan sekä sukulaislapsiin Johannekseen, Raisaan, Auroraan ja Sampoon luottaa?

Tiikerinsilmässä on hauskasti Agatha Christien piirteitä, mutta toisaalta romaani on selvästi Leena Lehtolaisen tyyliä. Tarina on realistinen ja ajassa kiinni, mutta sisältää hitusen historiaa ja yliluonnollista. Suljetun paikan mysteeriäkin on mukana. Paitsi että varsinaista rikosta, ainakaan sitä, mitä Ilveskero on palkattu estämään tapahtuvaksi, ei ole tapahtunut. Kuka on syyllinen rikokseen, jota ei ole tapahtunut? Entä niihin rikoksiin ja pelottaviin tapauksiin, joita tapahtuu koko ajan? Ainakin minulle salaisuus säilyi salaisuutena niin kauan kuin se mahdollista oli, vaikka arvailuja toki harrastin puoleen ja toiseen.

Miksi sitten pidin juuri tästä Hilja Ilveskero -tarinasta? Joitakin perusteluja tulikin jo mainittua. En ole varsinaisesti agenttitarinoiden ystävä, joten perinteisempi dekkari miellyttää jo kategorisesti enemmän. Tiikerinsilmä on myös vahva romaani itsenäisenä teoksena. Vaikka aiempien tapahtumien tuntemisesta on hyötyä, toimii teos  hyvin, vaikka edellisiä osia ei olisi lukenutkaan. Keskeisin syy ihastumiseeni on kuitenkin siinä, että Ilveskeron hahmoon alkaa selvästi syntyä kerroksia ja syvyyttä. Hän on muuttumassa ärsyttävästä kiinnostavam ristiriitaiseksi persoonaksi. Toisin sanottuna, henkilö on alkanut kehittyä. Se on ehdottomasti positiivinen asia, vaikka angstista menneisyydessä vellomista riitti tässäkin romaanissa. Joka  tapauksessa, tällä kertaa voin ilolla todeta, että jäin odottamaan innokkaana lisää. Hilja Ilveskero -sarja on saanut siivet.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä
Tammi 2016
344s.
Arvostelukappale