Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia on jo toinen tänä vuonna lukemani maahanmuuttajataustaisen suomalaisen kirjoittama teos. Se toinenhan on Nura Farahin Aavikon tyttäret, johon tykästyin kovasti. Farah kuvasi Somalian kulttuuria ja historiaa, Pajtim Statovcin juuret taas vievät entiseen Jugoslaviaan. Farah ja Statovci eivät tokikaan ole ensimmäisiä maahanmuuttajakirjailijoita, mutta jonkinlaista trendiä ja suomalaisen kirjallisuuden monikulttuuristumista he omalla panoksellaan edustavat. Pidän tämänkaltaisia teoksia hyvin tärkeinä, sillä kirjallisten ansioiden lisäksi ne kuvastavat osaltaan myös suomalaisuuden kuvan muutosta laajemmassa mielessä.

Kissani Jugoslavia on jo ehtinyt herättää kiinnostusta ja kiitosta, jopa pienoista pöhinää, erityisesti Helsingin Sanomien kiittävän arvion jälkeen. Kieltämättä teos on hyvä ja sillä on varmasti hyvät mahdollisuudet tulla palkituksi vuoden parhaimpana esikoisena. Itse soisin voiton tälle kirjalle ehkä mieluummin kuin Tommi Kinnusen niin ikään hyvälle ja voittoarvioissa usein esiinnousevalle Neljäntienristeykselle, juuri siitä syystä, että Statovci tuntuu tuovan kotimaiseen kirjallisuuteen tuoreelta tuntuvat tuulahduksen, mitä tämä tuoreus sitten ikinä onkaan. Omituista ja valitettavaa on, että kumpikaan näistä erinomaisiksi luokiteltavista esikoisista ei kuitenkaan ole onnistunut lämmittelemään minua todelliseen innostukseen asti.

Epäilemättä Kissani Jugoslavia on erittäin hyvä esikoisteos. Se on kieleltään moitteeton ja monikerroksinen, mutta kuitenkin sujuva luettava. Kerroksellisuutta ja vertauskuvauksellisuutta ei puutu myöskään tarinasta. Erityisesti entiseen Jugoslaviaan syntyneen ja Suomessa aikuiseksi kasvaneen Bekimin tarinaan on ladattu niin paljon merkityksiä, että kunnollista analyysia voisi esittää varmastikin vasta toisen lukukerran jälkeen. Keskeisessä osassa ovat kissat ja käärmeet, otukset, jotka voivat samaan aikaan olla pelottavia ja turvallisia, jotka voivat raadella tai tulla raadelluiksi. Samoin voi käydä myös ihmisille, kansakunnille ja valtioille. Vertauskuvallisten osuuksien välillä Bekimin äidin Eminen tarina taas on korostetun realistinen. Kun ottaa huomioon, että kirjailija on syntynyt vuonna 1990, voi virtuaalista hattua nostaa varsin korkealle kypsän ja tarkan Jugoslavian alueen lähihistorian kuvauksesta.

Jokin kuitenkin mätti heti lukukokemukseni alusta asti. En usko, että vika oli jopa hieman shokeeraavassa
 alussa, vaikka kieltämättä koko kirjan ajan pidin enemmän Eminen kuin Bekimin osuuksia. Huomaan, että olen tullut kuluneen vuoden aikana äärimmäisen nirsoksi kaunokirjallisuuden suhteen. Sen sijaan tietokirjallisuuteen ja lanukirjallisuuteen suhtaudun vapaammin. Mistähän se johtuu? En välttämättä kaipaa kaunokirjallisuudelta viihteellisyyttä, mutta elämyksellisyyttä odotan, haluan ja vaadin. Haluan miettiä kirjan henkilöitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. Haluan nähdä unia heidän vaiheistaan. Kissani Jugoslavia on hieno teos, mutta suhteeni sen henkilöihin jäi viileäksi. En oikein osannut samastua kehenkään, enkä sen kummemmin kiinnostunut siitä, miten heille käy. En osaa, enkä haluakaan analysoida sitä, onko se kirjailijan vai lukijan vika, todennäköisesti ei kummankaan.

Kuten todettua, pidin eniten Eminen osuuksista ja erityisesti kirjan alkupuolesta, jossa kuvattiin tarkasti albaanien monimutkaisia perinteitä ja tapoja, suomalaisen mielestä kerrassaan omituisia ja kiehtovia rituaaleja. Ehkä se kertoo siitä, että janosin eskapismia, matkaa toiseen kulttuuriin, eikä sinänsä ansiokkaasti kuvattu maahanmuuttajan elämä suomalaisessa kerrostalolähiössä vastannut kaipuuseeni. Se ei kuitenkaan ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä epäilemättä moni pitää tästä valtavan paljon enemmän kuin minä. Itsekin pidän, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kaikista mieleisimmäksi anniksi jäikin kertakaikkisen upea kirjan kansi. Lienenkö huononäköinen tai huolimaton, kun silmiini ei osunut tietoa, kenen kädenjälkeä siitä on kiittäminen?

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014
286s
Arvostelukappale