Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Jo kirjaan tarttuessa tuntee, että tällä kertaa Leena Lehtolainen tekee jotain uutta. Kansi on nahkea. Ehkä sormituntumalla haetaan samettia, mutta omiin näppeihini materiaali tuntuu vähän ällöttävältä. Sattumaako?

Sormituntuma tuo kuitenkin ihan oikean ennakkoaavistuksen. Lehtolainen ei tarjoa tällä kertaa huippusuositun Maria Kallion seikkailuja, eikä edes murhamysteeriä. Päähenkilö sentään on kadonnut, muttei siitäkään kovin suurta rikosdraamaa synny. Muuten kirja onkin sitten vain ja ainoastaan sitä itseään, nimittäin draamaa. Lehtolainen kokoaa sekalaisen seurakunnan teatteriyleisöä Aleksanterin teatteriin ja istuttaa lukijansa samaan joukkoon. Lavalla on käynnissä erikoinen ja hämmentävä näytelmä: pompöösi läpileikkaus taitelija Satu Savinaisen elämästä. Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut hänen rakastettunsa näyttelijä Heikki Sirviö. Sali on täynnä, ei siksi, että näytelmän odotettaisiin olevan niin hyvä, vaan puhtaasta tirkistelynhalusta. Vain vähän ennen ensi-iltaa Satu Savinainen on nimittäin kadonnut.

Kuusi kohtausta Sadusta on ennen kaikkea haaste. Se on sitä niin kirjailijalle kuin lukijalleenkin. Kirja alkaa näytelmän alusta ja seuraa sitä uskollisesti kohtauksesta toiseen, pompahtaen välillä näyttelijöiden tai katsojien ajatuksiin ja takaumiin. Näytelmän loputtua tarina jatkuu vielä kappaleen matkaa karonkkaan ja jälkinäytökseen saakka. Sanomattakin on selvää, että tällaisen tarinan pitäminen mielenkiintoisena ja sujuvana on hankala tehtävä. Lehtolainen on kokenut kirjailija, mutta hänkin takeltelee joissakin kohdissa. Muutaman kerran pidätin henkeäni, kun kirjailija horjui lavan reunalla yhdellä jalalla kädet vimmatusti huitoen - pysyen kuitenkin pystyssä. Lehtolainen siis selviää haasteestaan kuivin jaloin, mutta työn ja tuskan takana se välillä on.

Kirja on aika pisteliäs. Piikkejä jaetaan vähän suuntaan jos toiseen. Satu Savinaisen elämän kautta kirjassa ruoditaan taidetta, naisen asemaa niin taidemaailmassa kuin yhteiskunnassa muutenkin. Piikkejä saavat niin kriitikot kuin nykyaikainen kulttuuri, jossa mikään ei ole enää omaa tai yksityistä. Julkisen ja yksityisen rajapinta on kaikista tärkein taso. Onko sitä edes olemassa julkisuuden henkilöllä? Kautta Lehtolaisen uran ajan lukijat ovat halunneet nähdä hänen päähenkilöissään kirjailijan itsensä ja lukijoiden hämmentämisestä on tullut jo jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Satu Savinaisellakin on punaiset liehuvat hiukset. Itselleni ei kuitenkaan jäänyt sellaista mielikuvaa, että Lehtolainen olisi ollut tässä kirjassa omalla ristiretkellään, siihen kritiikki ei ollut riittävän purevaa. Ehkä olisin kaivannutkin vielä vähän enemmän tulikivenkatkua, sillä nyt sanoma jäi osittain hämäräksi.

Näytelmä ja kirja kulkevat vuosikymmenestä toiseen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tarjoavat eräänlaisen läpileikkauksen taitelijan elämästä. Pääosassa on kuitenkin kirjan muoto: kuusiosainen näytelmä ja sisältö palvelee tässä tapauksessa nimenomaan muotoa. Kaikesta näkee, että Lehtolainen on halunnut tehdä juuri tällaisen kirjallisen kokeilun ja nähdä, pystyykö kirjoittamaan kirjan näytelmäensi-illasta. Kyllä hän pystyy. Arvostan tätä kirjaa nimenomaan muotonsa ja kokeilunhalunsa takia. On hienoa, että Lehtolainen uskaltaa kokeilla ja uudistua. Sisältö jäi sen sijaan vieraammaksi. Aivan niin kuin teatteriyleisö Aleksanterinteatterin lämpiössä, jää lukijakin miettimään, miksi tämä näytelmä on tehty. Ehkä arvoitus jätettiin tarkoituksella.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta sadusta
Tammi 2014
273s.