Seierstad, Åsne: Yksi meistä. Kertomus Norjasta.

Lukuhistoriani on melko mittava ja kirjava. On tullut luettua yhtä sun toista. Tietokirjallisuuden puolella väittäisin lukumakuni olevan aiheidensa puolesta jopa melko synkkä. Siitä huolimatta mieleeni ei tule kovin monta kirjaa, joka olisi herättänyt niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita kuin Åsne Seierstadin Yksi meistä. Kertomus Norjasta. Itse asiassa voin ihan suoraan sanoa, että vihaan kyseistä kirjaa. En siksi, että se olisi huono kirja. Ei se loistavakaan ole, muttei missään nimessä huono. Vihaan kirjaa sen sisällön vuoksi ja eritoten siksi, että siinä esitetyt asiat ovat tapahtuneet oikeasti.

Kukaan tuskin voi unohtaa heinäkuun 22. päivää vuonna 2011. Minäkin muistan sen hyvin. Kesäpäivä oli kaiketi melko tavallinen, ainakin niin tavallinen kuin parikuukautisen vauvan ja alle kaksivuotiaan taaperon kanssa voi olla. Illalla päätimme katsoa mieheni kanssa elokuvan. Aiemmin olimme nähneet uutisista, että Oslon hallintokorttelissa oli tapahtunut räjähdys. Uhriluvuista ei ollut siinä vaiheessa tietoa. Kun olimme asettautumassa sohvaan elokuvaa varten, kesken uutislähetyksen kerrottiin juuri tullut tieto, että norjalaisella Utoyan saarella on ammuskeltu. Tuossa vaiheessa tapahtuma kuulosti lähinnä perisuomalaiselta keskikesän vietolta. Kohautimme olkiamme ja aloitimme elokuvan katsomisen. Samalla aikaa kymmenet nuoret taistelivat hengestään. He olivat piiloutuneet pusikoihin, kallionkielekkeiden ja sänkyjen alle. Epätoivoissaan he esittivät kuollutta poliisiksi pukeutuneen Anders Behring Breivikin tullessa kohdalle tai hyppäsivät hyiseen mereen ja lähtivät uimaan kohti manteretta luotisateen suhistessa ympärillä. Nuo nuoret olivat noin 13-19 -vuotiaita, siis käytännössä lapsia vielä. Yli 500 osallistujasta 69 kuoli joko luoteihin tai hukkumalla. Kuolinsyyselvityksiä tehdessä paljastui, että monia heistä oli ammuttu selkään ja takaraivoon. Yksi kuolleista oli aikoinaan Irakista perheensä kanssa pakolaisena Norjaan tullut 18-vuotias Bano Rashid. Niin ikään Utoyassa menehtyivät kaverukset Anders ja Simon, porukan kolmas jäsen jäi henkiin siitä huolimatta, että häneen osui viisi luotia ja hän vammautui vakavasti.

Seierstad kertoo kirjassaan näiden nuorten tarinan. Se on ehdottomasti kirjan raskain, mutta myös paras ja antoisin osa. On tuskallista lukea onnellisten, tasapainoisten perheiden ja nuorten elämästä samalla tietäen, mikä vääryys heitä tulevaisuudessa odottaa. On kamalaa, kun Seierstad kuvaa piinallisen tarkasti sitä paniikkia ja hätää, mitä nuoret joutuivat kokemaan. Vanhempien ja sisarusten tuska lapsen menettämisestä on jo melkein liikaa lukijalle. Mutta siitä huolimatta se on parasta kirjassa, sillä kaikkea sitä värittää ylimmäisenä rakkaus ja välittäminen. Seierstad kertoo pahoista teoista, mutta kuitenkin hyvistä ihmisistä.

Sen sijaan kirjan viiden päähenkilö, massamurhaaja Anders Behring Breivik, on jotakin, mikä sai minut lukijana melkein suunniltani. Seierstad aloittaa tarinan kaukaa, Breivikin äidin Wenchen ankeasta lapsuudesta. Omassa lapsuudessa koettu turvattomuus heijastui myös Wenchen omiin lapsiin. Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä äitisuhdekaan ollut helppo. Ja siitä tuntui tulevan hänen elämänsä alati toistuva kuvio. Anders kaipasi huomiota ja hyväksyntää kipeästi, niin kipeästi, että se sai toiset ihmiset kavahtamaan, perääntymään ja lopulta jättämään huomiotta. Anders koki hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen aina uudelleen. Lopulta Anders pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttaa äärimmäistä suunnitelmaansa ja hän teki sen hämmästyttävällä sinnikkyydellä. Mutta ehkä se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa hän oli tekemässä jotain, jolla taatusti saisi huomiota osakseen.

Siinä piileekin tämän kirjan merkittävin ongelma. En halua, että tämä kirja on olemassa. Nuoret Bano, Simon ja kaikki muut Utoyan nuoret kyllä ansaitsevat sen, mutta ei Breivik. En halua suoda hänelle ja hänen aatteilleen sitä kunniaa, että tutustuisin hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa, mutta Seierstad ei jätä vaihtoehtoja. Ja vaikka kuinka tarkasti hän rekonstruoikin Breivikin elämän ja ajatukset, en edelleenkään ymmärrä. Seierstad ei kykene vastaamaan perimmäiseen kysymykseen: miksi? Breivik on surkea ihmisraukka, joka kuvitteli ja ilmeisesti edelleen kuvittelee tehneensä jotakin sankarillista murhaamalla puolustuskyvyttömiä, aseettomia, pakoon juoksevia lapsia. En kannata väkivaltaa, enkä kuolemanrangaistusta, mutta en kykene ymmärtämään, miten Breivikin vartijat kykenevät hillitsemään itsensä. Ehkä parasta olisi ollut vain päästää Utoyan nuoret vanhempineen pesäpallomailojen kanssa maksamaan kalavelkoja?  Onko olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi? Voiko antaa anteeksi miehelle, joka tappaa nuoria samalla kun heidän vanhempansa kuuntelevat puhelimessa voimatta tehdä mitään lastensa hyväksi?

Jos kirja saa pohtimaan tällaisia ajatuksia, ei se voine olla huono. Toisaalta onhan aihekin sellainen, ettei tunteisiin vetoaminen ole kovin vaikeaa. Itse asiassa kirjassa oli useitakin häiritseviä piirteitä. Ensinnäkin se on varsin järkälemäinen. Lähes 600 sivua puolustaa paikkansa sinänsä, että kerrottavaakin on paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Mutta paikka paikoin olisin kaivannut tiivistystä. Esimerkiksi vaihe, jossa Breivik valmisti pommia oli puuduttavan yksityiskohtaisesti kuvattu. Vaihe kuvastaa sitä hämmennystä, mitä Seierstad tuntee. Hänkään ei tiedä, mitä Breivikin aivoissa tapahtui, millainen tapahtumaketju sai hänet suunnittelemaan jotain näin äärimmäistä tekoa. Siispä kirjailija päätyy kuvamaan käytännön valmisteluja tarkasti, ikään kuin häivyttääksen perimmäisen dilemman. Ja vaikka pomminteko-ohjeiden löytäminen netistä lienee äärimmäisen helppoa, pidin tarkkaa kuvausta myös jotensakin eettisesti arveluttavana. En myöskään päässyt irti siitä tunteesta, että luin Seierstadin versiota asiasta, sensaatiomaista raporttia, jossa hän esitti asiat juuri siten kuin hän halusi. Parhaimmillaan ja aidoimmillaan kerronta on Utoyan nuorten elämää kuvatessa, sillä silloin omaisten kertomukset pääsevät esille ja ovat pääosassa. Mutta Breivikistä ja terroripäivän tapahtumista kertoessaan toimittaja-kirjailija Seierstad ottaa vallan. Ja hän on pikkuisen liian kärkäs ja alleviivaava, ollakseen riittävän neutraali kertoja. Esimerkiksi poliisin toiminnassa oli tunnetusti paljon puutteita, jotka mahdollisesti maksoivat ihmishenkiä. Mutta Seierstadin bessewisseröivä sävy on raivostuttavaa ja sai kyllä minun sympatiani kääntymään epätodellisessa tilanteessa hömelöivien poliisien puolelle.

Siitä kai tässä kirjassa onkin kysymys. Yksi meistä on epätodellinen tarina, mutta valitettavasti täysin totta. Tuohon yhteen kammottavaan päivään saakka Norja oli lintukoto, jossa ei voitu kuvitellakaan mitään vastaavaa tapahtuvaksi. Sellainen tuntui liian epätodennäköiseltä ja epätodelliselta. Samalta tuntui myös metsikössä pakenevilta nuorilta, jotka vain hetkeä aiemmin olivat olleet helpottuneita poliisin saapuessa saarta varmistamaan. Koko tapahtumasarja on kuin paha uni, liian kamala ollakseen totta. Norjassa on käsittääkseni korostettu paljon sitä, kuinka hienosti ja katkeroitumatta maa on selvinnyt järkyttävästä tapahtumasta, mutta sivusta seurattuna on vaikuttanut siltä, että norjalaiset ovat ennen kaikkea halunneet unohtaa pahan unen ja jatkaa illuusiota idyllisestä lintukodosta. Ja vaikkei Seierstad sitä aivan suoraan sano, sellaisen vaikutelman jättää myös hänen kirjansa. Elämän on jatkuttava. Täynnä iloa ja rakkautta. Sillä se kaikki oli liian pahaa ollakseen totta.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta (En av oss 2013)
WSOY 2014
Suomentaja Pirkko Leino
585s.