Palokaski 1: Laura

Teki mieli lukea jokin helppo dekkari, mitäpä muuta sitä kuumana kesäpäivänä rannalla tekisikään. Kaivelin lukemattomien kirjojen huojuvien pinojen muodostamien aikakerrostumien joukosta J.K. Johanssonin nimimerkin turvin kirjoitetun Palokaski-sarjan ykkösosan, nimeltään Laura. Kyseinen kirja tuli minulle aikoinaan arvostelukappaleena, mutta syystä tai toisesta se hautautui muiden alle. Joitakin hämäriä muistikuvia Blogistaniasta minulla oli, mutta lähdin lukemaan kirjaa aika lailla puhtaalta pöydältä. Sen verran tarkistin, että kakkososakin on jo näköjään ilmestynyt ja elokuvasopimustakin on kirjoiteltu. Kokonaisvaikutelma oli sellainen, että kyseessä on huolellisesti mietitty, isoille massoille, niin aikuisille kuin nuorillekin suunnattu kirjasarja. Mutta onko lopputulos onnistunut vai liiankin laskelmoitu?

Kirjan keskushahmo on Laura, kaunis kiltti tyttö, joka oli kadotessaan rajun murrosiän kourissa. Koska Laura on kadoksissa, tarinan varsinainen päähenkilö on Miia, entinen nettipoliisi, joka päätyy some-riippuvuutensa takia erityisopettajaksi omiin lapsuusmaisemiinsa Palokaskeen. Toinen keskeinen henkilö on hänen veljensä Nikke, joka toimii samassa koulussa psykologina. Ja luonnollisesti kadonnut Laura käy Palokasken koulua. Tarina alkaa helteisestä elokuun päivästä ja koulujen alkamisesta. Tunnustan vähän ahdistuneeni, sillä luin kirjaa siinä vaiheessa kun päämäärätietoisesti työnsin mielestäni ajatuksen oman kesälomani loppumisesta. Toisaalta peruskoulun syystunnelma on itsellekin tuttua, joten siihen eläytyminenkin oli helppoa.

Laura on viihdyttävä ja aika mukaansatempaavakin dekkari, varsin sopivaa rantalukemista. Kuitenkin kirjassa oli paljon sellaista heppoista, minkä ehkä antaisi anteeksi halvassa tv-tuotannossa, mutta kirjassa moinen tuntui sietämättömältä. Ensinnäkin tapa, jolla Miia ja Nikke hoitavat työtään eli eivät käytännössä tee sitä ollenkaan. Ehkä olen idealisti, mutta en oikein usko, että missään koulussa sellaista katsottaisiin kovinkaan pitkään (vaikka eihän kirjan aikajänne kovin pitkä ollutkaan. No mutta ärsytti siis silti). Toinen häiritsevä asia on se, että vaikka Miia ei enää työskentele poliisissa ja on lopulta myös täysin jäävi tutkinnassa, huseeraa hän siinä kuitenkin mukana, jakeleepa jopa poliisin nimissä lausuntoja televisiossa. Epäuskottavuuden tuntua lisäsi myös sinänsä ilmeisen tarkoituksellinen Miian ärsyttävyys: hänellä on uskomattoman hoikka vartalo, vaikka hän syö epäterveellisesti, hän erittäin älykäs ja menestynyt, erittäin aktiivinen seksuaalisesti ja poikaystäviäkin on tyrkyllä puolella jos toisella. Naisena tällaista on tietenkin vaikea kritisoida vaikuttamatta happamalta, mutta se juuri onkin ongelma. Lukiessa tuntui, että minua yritettiin ärsyttää tahallaan ja lopulta ärsyynnyinkin, en suinkaan hahmon täydellisyydelle vaan provosointiyritykselle itselleen.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta jotenkin oudosti pidin tästä ja olen kovin kiinnostunut lukemaan myös seuraavan osan. Lukemani perusteella luulen, että asiantuntevissa käsissä myös kirjan tv- ja/tai elokuvaversiot muuntuvat ihan kelvolliseksi tyhjien hetkien viihteeksi. Sen sijaan mitään kovin suuria ahaa-elämyksiä Palokaskesta on turha etsiä. Vaaka laskeutuu siis laskelmoidun kertakäyttöviihteen puolelle, mutta kun se toisaalta toimii ihan kohtuullisesti, niin mikäpä siinä.

J.K. Johansson: Laura
Tammi 2013
221s.