Pekka Hiltunen: Iso

Minä olen iso. Tähän asti olen pyydellyt sitä anteeksi, mutta se on loppu nyt. Olen iso. Olen ihan hyvä näin.

Tartuin Pekka Hiltusen Isoon ajankohtana, jolloin jokainen kesän aikana nautittu marjapiirakkapala näytti tihkuvan reisistä ja niinikään jokainen pizzapala tuntui jämähtäneen vyötärölle. Nämä sanat, jotka päähenkilö Anni mielessään lausuu heti kirjan alkupuolella, koskettivat. Haluan antaa ne meille jokaiselle mukaan matkalle. Iso-adjektiivin voi jokainen korvata haluamallaan: omenavartaloinen, lyhyt, pienirintainen, hörökorvainen... olemme kyllä kaikki varsin hyviä keksimään niitä. Mutta haluan sanoa, niin kuin Anni, että se on loppu nyt.

Varsin pian Annin mukaan lähdettyäni sain kuitenkin huomata, että ne minun klassiset kaksi ja puoli kesäkiloani ovat jotakin aivan muuta kuin tämän kirjan käsittelemä ahdistus. Jotain aivan muuta, mutta silti niin tuttua. Anni on 168 senttiä pitkä ja painaa 138 kiloa. Hän on myös erittäin terve. Hänen ongelmansa eivät ole hänen kilonsa, vaan ympäröivä yhteiskunta. Se, joka ei hyväksy, vaan syyllistää, haluaa saada toisen pienemmäksi hinnalla millä hyvänsä. Se, joka työnantajan muodossa ei työllistä, koska lihavan on oltava laiska ja joka nuoren muodossa huutelee: Vitun läski.

Kirjan alku on vähän ahdistava. Lukiessani tunsin tuon kaiken ympäröivän, Annia kokoon painavan paineen myös omilla hartioillani. Kirja etenee Annin tarinan, hänen omassa mielessään pitämiensä puheiden sekä painonhallintaryhmän kokoontumisten kautta. Tämä pitää mukavasti tarinaa ja mielenkiintoa yllä, luo tapahtumien tunnelman, vaikka kovin paljon ei tapahdukaan. Silti elän Annin mukana niin vahvasti, että ahmin kirjaa sivu sivun jälkeen.

Kesken lukemisen piipahdan eräässä tavaratalossa. Sen naistenvaateosastolla katseeni pysähtyy erääseen hyvin isokokoiseen naiseen. Haluan sanoa ja oikeasti uskon siihen, että en olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ellen olisi puoli tuntia aiemmin lukenut kirjaa. Hän on nimittäin aivan kuin Raisa, eräs kirjan sivuhenkilöistä. Ja mitä hänessä katson: en kokoa vaan katsetta kun hän peilaa itseään sovittamansa vaatteen kanssa. Toivon, että katseeni olisi välittänyt sitä ihailua, mitä tunsin. Pelkään kuitenkin, että näytin joltain aivan muulta kääntäessäni häveliään nopeasti katseeni pois, niin kuin salaa tuijottaneella ihmisellä on tapana tehdä.

Tuo nuori nainen on pyörinyt mielessäni sen jälkeen. Toivon, että hän lukee Ison ja voimaantuu yhdessä Annin kanssa. Sillä vaikka alku oli varsin ahdistava, oli aivan ihanaa huomata Annin kokoavan elämänsä palasia pikku hiljaa yhteen. On ihanaa, että hän tanssii, juo viiniä ja löytää ystävän. Hän tekee paljon muutakin, mutta mitä, sitä en paljasta. Lukekaa itse. Joka tapauksessa kirjan loppua kohti tullessa Hiltunen antaa viisaan ja sydämeltäänkin sivistyneen päähenkilönsä heittäytyä suorastaan karnevaalitunnelmiin.

Kirjan jälkipuheessa Hiltunen kertoo halunneensa kertoa Annin tarinan. Studio-sarjastaan tutuksi tullut kirjailija hyppääkin varsin erilaiseen ympäristöön. Varoituksen sana: jos odotat Lian ja Marin elämään kuuluvaa jännitystä ja toiminta, saatat pettyä. Mutta jos aloitat lukemisen puhtaalta pöydältä ja annat tarinalle mahdollisuuden, pitänet paljon. Pidän paljon Studiosta, mutta taidan pitää tästä "uudesta Hiltusesta" vielä sitäkin enemmän.

Lihavuuden ja laihduttamishysterian lisäksi kirja käsittelee muitakin tärkeitä aiheita. Yksi keskeinen teema on yksinäisyys ja syrjäytyminen. Onneksi Hiltunen marssittaa Annin elämään Huivirouvan, hahmon, josta pidin melkein yhtä paljon kuin Annistakin. Pidin myös niistä yhteiskunnallisista huomioista ja piikeistä, joita jaellaan vankalla tietopohjalla ja pelottavan tarkasti. Vai mitä sanotte tästä:

Minä kutsun tähän rintamaan kaikki naiset. Meillä on eniten hävittävää, meitä läskin demonisointi eniten kouraisee. Meidät sillä joka päivä paheksutaan ja lannistetaan hiljaisiksi, käpertymään itseemme. Meiltä se vie voiman, koska useimmat naiset käyttävät enemmän aikaa painonsa kuin politiikan miettimiseen.

Jälkipuheessaan Hiltunen on varsin pessimistinen sen suhteen, voiko Iso saada aikaan isompaa muutosta. Valitettavasti olen hänen kanssaan samaa mieltä, sillä ylläoleva lainaus taitaa olla niin kovin totta. Mutta aina on toivoa. Aloittaa voi vaikka sillä, että lukee tämän kirjan.

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013
419s.
Arvostelukappale

Olen käsitellyt aihetta myös täällä!
Enkä malta olla linkkaamatta tähän, koska mikään ei riitä.