Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Otin tälle vuodelle tavoitteekseni tutustua Kazuo Ishiguron tuotantoon. Talvella luinkin Yösoittoja -novellikokoelman ja pidin lukemastani. Varsinaista poltetta tarttua seuraavaan teokseen en kuitenkaan ole tuntenut. Saattaa johtua siitäkin, että luin edellä mainitun kirjan kipeänä ja pelkkä lukukokemuksen muisteleminen saa vatsani pyörähtämään ympäri. Pitkän päivän illan halusin kuitenkin ehdottomasti lukea. Kirja on sentään palkittu teos, lukuisten bloggaajien suosikki ja myös aihepiiriltään minua kiinnostava. (Kirja on muuten asetettu ehdolle myös Kirjabloggaajien ja Kirjakantin yhdessä järjestämään Kaikkien aikojen paras kirja -tempaukseen. Käy katsomassa muut ehdokkaat ja ehdota omiasi oheisen linkin kautta.)

Olinkin lievästi ilmaistuna hämmentynyt ja pettynyt, kun ensimmäiset viisikymmentä sivua kirjasta oli suoranaista tervanjuontia. Tarina ei lähtenyt käyntiin lainkaan ja tekstikin tuntui pitkästyttävältä. Perusongelman muodosti kirjan päähenkilö, herra Stevens, vanhan ajan hovimestari. Vaikka en suinkaan ole kylmä brittiläiselle kartanoromantiikalle, minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut pätkääkään, mitä joku turhantärkeä jäykistelijä jaaritteli hovimestariuden syvimmästä olemuksesta. Sivulla 46 tiedustelin huolestuneena kollegoiltani: "Paraneeko tämä?" Sain vastauksen: "Ei "parane" vaan säilyy yhtä ihanana."

Kyseinen bloggaaja sattuu nauttimaan aika suurta arvostustani, joten oli pakko vähän tsempata asennettani. Ja kyllä, täytyy sanoa, että alkoihan sieltä jonkinlainen imu löytyä. Pitkän päivän illan lukeminen on mielestäni kuin hölkkäämistä. Ensimmäiset puoli tuntia on kuin jäitä polttelisi, mutta sitten alkaa sujua. Jos on hyvä päivä, saattaa meno olla hetkittäin jopa nautinnollista.

Velmuilusta huolimatta olen aivan valmis vakavasti tunnustamaan, että Ishiguro luo herra Stevensissä kertakaikkisen taitavan ja eheän henkilökuvan. Se, mitä kutsuin aiemmin jaaritteluksi, avaa tuon merkillisen (ja edelleen mielestäni hyvin ärsyttävän) miehen sielunmaisemaa hienosti. Eikä pelkästään hovimestarin, sillä hänen muistojensa kautta katsojan eteen avautuu kuva myös Iso-Britanniassa, luokkayhteiskunnassa ja poliittisessa ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Se, mikä 1930-luvulla saattoi näyttää uljaalta tulevaisuudelta, osoittautuukin sotien jälkeen hirvittäväksi erehdykseksi. Ja kun kunnon hovimestari omistautuu herralleen menestyksen päivinä, tekee hän sen mitä syvimmin myös tappion hetkellä.

Lopullista arviota Pitkän päivän illasta ei voi antaa ensin pohtimatta, tarvitseeko kirjan olla "helppo" ollakseen hyvä. Olen sitä mieltä, että ei tarvitse. En kyllä ole myöskään sitä mieltä, että vaikeus tai vaikeaselkoisuus itsessään takaisi kirjan laadukkuuden. Minulle Pitkän päivän ilta oli hankala nimenomaan lukukokemuksen kannalta, sillä en tahtonut saada siihen mitään kosketuspintaa. Lopulta sain irti jotakin ja olen siitä iloinen. Voihan olla, että tällainen vähän tuskainenkin lukutaival nostaa kirjan aikojen saatossa mielessäni entistä arvokkaampaan asemaan. Niin on käynyt usein.

Vaikka eräät tosiaan käyttävät Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta termiä 'ihana', en itse kuitenkaan kykene moiseen luonnehdintaan. Pikemminkin valitsen pidättyvän kohteliaan 'taidokas' -sanan. Mikä onkin hyvin osuvaa, sillä arvattavasti niin olisi tehnyt myös herra Stevens itse.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi Keltainen kirjasto 1990 (The Remains of the Day 1989)
Suom. Helene Bützow
283s.