Paula Havaste: Kolme käskyä

Löysin Paula Havasteen viime syksynä lukiessani Lapin sotaan sijoittuvan Yhden toivon tie -romaanin. Ihastuin lukemaani niin paljon, että annoin sille Blogistanian Finlandiassa täydet kolme pistettä. Olen vakaasti sitä mieltä, että kyseinen romaani sisältää yhden hienoimmista ja karmivimmista kotimaisista sotakuvauksista ja muutenkin käsittelee kansallista sotatraumaa kiitoksen arvoisesti. Havaste jatkaakin sotatraumalinjalla vielä edellistäkin osaa voimakkaammin uudessa Kolme käskyä -romaanissaan.

Kirjan päähenkilö on Raija, reipas kansatieteen ylioppilas, edellisistä osista tutuksi tulleen Annan tytär. Sota on jäänyt taakse, mutta on siitä huolimatta kaikessa läsnä. Aivan erityisen kipeitä ovat muistot Lapissa. Raija suuntaa yhdessä muutaman muun ylioppilaan ja laitoksensa dosentin kanssa Rovaniemelle perustamaan kotiseutumuseota. On alkukesä, Lapin luonto luo outoa taikaa ja paarmalinnut syöksähtelevät pesäntekopuuhissa. Paljon ehtii kuitenkin tapahtua siihen mennessä, kun puiden lehdet jo muuttavat väriään ja kuollut paarmalintu makaa harmaana myttynä maassa. Raija kohtaa rakkauden, romanipoika Rainerin ja joutuu kesäromanssinsa myötä totisesti kasvamaan ihmisenä. Itsetutkiskelun ohella myös oman perheen ja koko sukupolven ongelmat pyörivät Raijan mielessä. Kuten sanottu, sota on ohi, mutta se on muuttanut kaikkien elämää peruuttamattomasti. Toiset osaavat elää muutoksen kanssa paremmin, toiset huonommin.

Kolme käskyä on kasvutarina. Lappiin tullessaan Raija noudattaa käskyjä ja hyviä tapoja tunnollisesti. Hän on sota-ajan lapsi, tottunut olemaan työteliäs ja vaatimaton, omat toiveet ja tarpeet syrjään heittävä. Aikuisena Raija ei kuitenkaan enää halua elää muiden käskyjen ja ohjeiden mukaisesti. Kiltin tytön syndroomasta vain on kovin vaikea päästä eroon. Pakko tunnustaa, että aluksi lähes inhosin Raijaa. Mieleni teki jatkuvasti huomauttaa, ettei noin kilttiä, puhtoista ja naivia ihmistä oikeasti voisi olla olemassa. Tiesin kuitenkin syyllistyväni anakronismiin, vaikka syyllisyys penkille unohtuneen lehden lukemisesta alkoi jo mennä yli. Sotien jälkeiset ajat olivat toiset, samoin tavat ja ihmiset. Itse asiassa olen joskus tämänpäivän eläkeläisiä katsoessani miettinyt, mahtavatko sotasukupolvet nyt ottaa takaisin kaiken sen, mistä nuoruudessaan jäivät paitsi. Ehkä myös Havasteella on ollut tällainen taka-ajatus, sillä kirjaa voi pitää vahvana sukupolviromaanina.

Uskottavuuden kannalta on hyvä, että Raija kehittyy ja haastaa itsensä tarinan aikana. Pidin siitä, mitä Raijasta tuli, vaikken ollutkaan aivan varma, miten kirjan loppuun olisi pitänyt suhtautua. Sen sijaan pidin paljonkin valtaväestön ja romaanien kulttuurien kitkan kuvaamisesta. Aihe on syystä tai toisesta aina kiehtonut minua (katsokaa vaikka täältä) ja Havaste käsitteli asiaa hienosti. Oikeellisuudesta en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta koska Havaste on tarkka yksityiskohtien kanssa, uskon hänen olleen sitä tässäkin asiassa.

Ehdottomasti parasta (ja jostakin lukijasta mahdollisesti pahinta) Havasteen romaaneissa on se tiedon määrä, mitä hän saa tekstiinsä upotettua. Havaste on ehkä aikamme päätalomaisin kirjailija kuvatessaan melkoisen yksityiskohtaisesti aikakauden tapoja,  tapahtumia ja ympäristöä aina hota-pulverista  aateilmastoon asti. Epäilemättä moni saattaa pitää tarkkaa kotiseutumuseon esineluettelointikuvausta puisevana lukuromaanissa. Mutta minä tietysti rakastin sitä, olenhan itsekin kulkenut museonhoitajan-tittelillä lukuisat opiskelijakesät. Ja kyllä, olen luetteloinut esineitä ja vieläpä ihastellut ja naureskellut kotiseutuaatteen kultavuosien aikaansaannoksille. Ei pidä käsittää väärin, pidän heidän työtään arvossa. Muistuipa vain mieleeni sellainenkin tapaus, kun eräiden hevoskiesien luettelointikorttiin oli kuvauksen kohdalle kirjoitettu "Tyypilliset kiesit". 2000-luvun ylioppilas-museonhoitaja oli tästä kuvauksesta äärimmäisen kiitollinen yrittäessään selvittää, mitkä hunningolle joutuneen ulkovaraston sisältämistä rattaista olivat juuri kortissa kuvatut.

Hyppäsin taas aiheesta kolmanteen. Ehkä tämä kuitenkin osoittaa hyvin sitä, että kirja antoi minulle henkilökohtaisesti paljon. Vaikka Kolme käskyä on alle neljäsataasivuinen teos, sisältää se tietopuolen lisäksi paljon symboliikkaa ja erilaisia tasoja. Se taas aiheuttaa bloggaajalle sen kiusallisen ongelman, että paljon tärkeää jää kirjoittamatta. Ehkä kuitenkin olennaisin on tämä: jos olette pitäneet Havasteen aiemmista, pidätte varmasti tästäkin. Sarjan aiemmin tutuksi tulleet henkilöt ovat tällä kertaa mukana vain sivuosissa ja -lauseissa, mutta silti Raijan tarina liittyy vahvasti aiempiin tapahtumiin. Kannattaa siis aloittaa sarjan lukeminen aivan alusta (mitä minä en siis itse tehnyt, kröhöm), jos juuri tämä herätti kiinnostuksen Havasteen tuotantoon.

Paula Havaste: Kolme käskyä
Gummerus 2013 (Elisa Kirja e-kirja)
379s.