Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta.

Jos edellisessä postauksessa oli melkeinpä ällömakeat tunnelmat, ei tästä kuukauden viimeisestä kirjasta voi sanoa samaa. Teemu Keskisarja kuljettaa lukijansa 1600- ja 1700-lukujen vaiettuun puoleen, kiellettyyn seksiin. Yleinen harhaluulo on pitää esi-isiä jotenkin erityisen hyveellisinä, mutta se johtuu vain siitä, etteivät menneet tutkijasukupolvet ole halunneet aiheeseen kajota. Itse asiassa suomalaiset (ja ruotsalaiset) oikeusasiakirjat suorastaan pullistelevat kielletystä seksistä, olipa kyse sitten aviorikoksista, sukurutsasta tai eläimiinsekaantumisista.

Ihastuin Keskisarjaan syksyllä lukiessani hänen Raaka tie Raatteeseen -teoksensa. Pidän Keskisarjan tavasta kirjoittaa populaaria historiatietoa. Hän ei sievistele, eikä hienostele ja tällaiseen aiheeseen Keskisarjan tyyli sopii aivan erityisen hyvin. Tosin ehkä johtuen lähdeaineiston laajuudesta, olisin kyllä kaivannut viitteitä tekstin sekaan, vaikken normaalisti erityisen lähdefriikki olekaan. Tällä kertaa jäin muutamassa yhteydessä aprikoimaan, esittelikö Keskisarja faktatietoa vai omia päätelmiään.

Kyynelten kallio on mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hämmentävä kirja. Tiivistettynä voisi sanoa, että osattiinpa sitä ennenkin, eikä Big Brother nyt loppujen lopuksi niin tavatonta ole kuin voisi kuvitella. Ehkä 1600- ja 1700-lukujen suomalaiset eivät olleet sen paheellisempia kuin muinakaan aikoina, mutta tuona aikana kruunu halusi pitää alamaisensa tiukasti kurissa ja nuhteessa. Tehokas hallintokoneisto ja pienet piirit takasivat sen, että ainakin rintamailla pienet ja isot rikkeet tulivat viranomaisten tietoon.

Kirjan lukija saa huomata, että ajat ovat muuttuneet. Nykyihmisen kannalta lähinnä eettisesti arveluttava, mutta muuten melko kesy kaksinkertainen huori (molemmat ovat tahoillaan naimisissa) saattoi olla jopa tappoa pahempi synti. Ja vaikka pieniä agraariyhteisöjä jos mitä saattaisi pitää melkoisen sisäsiittoisina, olivat sukurutsasäännökset yllättävän laajat ja ulottuivat sellaisiin tilanteisiin, jossa minkäänlaista verisukulaisuutta ei ollut. Mielenkiintoista oli myös se, ettei homoseksuaalisuutta juuri esiintynyt Suomessa, ainakaan oikeuslähteiden perusteella, kun taas eläimiinsekaantuminen vaikuttaa olleen todellinen kansantauti.

Asia on vähintäänkin hämmentävä. Vaikka Keskisarjalla ei ole esittää valmiita vastauksia, on hän mestari tekemään historian ymmärrettävämmäksi. Suomalaista 1600- ja 1700-luvun kulttuuria selittäessään hän pystyy tuomaan hyvin esille sen, että postmodernin lukijan mielestä älytön ajattelumalli on ollut aikanaan täysin looginen. Kuvaus suomalaisen savutorpan elämästä oli mielestäni suorastaan hegästyttävän hyvä. Mielestäni Keskisarja onnistuukin hyvin kiertelemään anakronismin karikot. Ja vaikka tästä aiheesta saisi aikaiseksi melkoista mässäilyä, ei Keskisarja siihen syyllisty. Eikä tarvitsekaan, sillä oikeuslähteet itsessään ovat piinallisenkin yksityiskohtaisia aina jokaista metsän mätästä, hyväksikäytetyksi tulleen elikon tuntomerkkiä ja kirveen heilahtamista myöten.

Keskisarjan teokset sopivat hyvin kaikille historiasta kiinnostuneille. Erityisellä painolla niitä tohtii suositella sellaisille lukijoille, joiden mielestä perinteinen historiallinen asiproosa on kuivakkaa. Keskisarjan ilmeikäs tapa kirjoittaa tekee lukemisesta helppoa ja miellyttävää. Aiheensa puolesta Kyynelten kallio ei ehkä ole erityisen mieltäylentävää luettavaa, mutta kuivaa se ei ainakaan ole.

Kyynelten kalliolla ovat vierailleet ainakin Suketus, Anki ja Artsi.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta.
Siltala 2011.
396s.