Mikael Niemi: Veden viemää

Tässä on kirja, jonka lukemista odotin ehkä eniten kevään kirjoista. Mikael Niemi on yksi eniten arvostamista nykykirjailijoista ja fanitan hänen tapaansa kirjoittaa ja tarinoida. Ironista kyllä, tästä syystä lykkäsin Veden viemää -romaanin aloittamista viikosta toiseen. Entä jos kirja ei vastaakaan odotuksia? Kamalaa. Entä jos vastaa? Hurjaa. Entä jos se on vieläkin parempi??! Ihan mahdollista!

Lopulta en oikeastaan tiedä, mitä Niemen neljänneltä romaanilta odotin. Mutta sain kyllä sitä, mitä tilasin. Ja paljon sellaista mitä en tilannutkaan. Kirjan lukeminen on vähän kuin joutuisi syksyisen hyytävään Luulajanjokeen. Sitä haukkoo henkeä ja kaikki on ihan kamalaa, mutta eipä maisemien komeudesta voi olla nauttimatta. Mikael Niemi on kirjoittaessaan kuin luonnonvoima. Hän vie lukijan vastustamattomasti mukanaan ja lukijan tehtäväksi jää ainoastaan päättää räpiköikö mennessään vai nauttiiko menosta.

Veden viemää esittää skenaarion, jossa padot murtuvat Luulajanjokilaaksossa. Tilanne on yllättävä, ihmisiä kuolee sänkyihinsä, krapulaansa nukkumassa, autoihinsa ajaessaan jokitsunamia päin, kotipihallaan etsiessään lemmikkikissaansa. Mutta on myös niitä, jotka ehtivät reagoida ja taistella luonnonvoimia vastaan. Veden viemää on epätoivoista kuolinkamppailua alusta loppuun. Niemi ei anna lukijalleen armoa, vaan esittää katastrofin piinallisen yksityiskohtaisesti, ihmisen kaikista ruumiillisimmilaan, yhtenä eritteiden vyyhtenä. Hengenhädässä kamppaileva ihminen ei ole kaunis tai eettinen olento. Ihminen on eläin, joka ottaa kaikista syvimmät vaistonsa käyttääkseen selviytyäkseen hengissä. Eri henkilöiden tarinoiden avulla Niemi esittää erilaisia tapoja käsitellä katastrofia.

Veden viemää on piinallinen kirja, muttei kuitenkaan niin ahdistava kuin voisi luulla. Tosin useampaan otteeseen mielessäni kävivät yhtymäkohdat Thaimaan tsunamiin vuonna 2004. En usko, että kirja on parasta luettavaa onnettomuudesta selviytyneille ja uhrien omaisille. Tai sitten se juuri on. Mahdoton sanoa.

Ihminen on kirjassa rumimmillaan, mutta löytyy paljon kauniitakin kohtia, jopa sankarillisia. Niemi maalailee tarinoista hienoja kokonaisuuksia. Erityisen vaikuttava oli raamatullista henkeä tihkunut Lenan ja Labanin tarina käärmeineen kaikkineen. Laban ja Lena. Adam ja Eva. Toisella tapaa vaikuttava, kamala ja makaaberi oli Barney Lundmarkin ja kahden nuoren naisen selviytymistaistelu. Joissakin tarinoissa mopo jo hivenen keuli  loppua kohti ja mieleeni heräsi protestiääniä: tuo nyt ei ainakaan ole mahdollista. Mutta eipä Niemi tässä ollutkaan kirjoittamassa Näin pelastut tulvasta -opasta, vaan kaunokirjallista teosta, joka vaikutti, värisytti selkärankaa myöten ja hiipi uniin. Vaikka kirjassa oltiin pääosin veden varassa tai ainakin hyvin lähellä sitä, oli kirjassa myöskin paljon Lappia: nokipannukahvia, suopunkeja ja saamelaisvanhuksia.

Veden viemää on vaikuttava ja hieno kirja, mutta jos kirjasta etsii populäärimusiikkimaista huumoria saattaa pettyä. Kirja ei ole hurtin vitsikäs vaan pikemminkin komean kauhistuttava. Olen iloinen, että kirjaa on jo luettu blogistaniassa paljon. Toivottamasti mahdollisimman moni muukin innostuu tästä!

Toisaalla:
Jori piti siitä, että jännitys pysyi yllä viimisille sivuille saakka.
Kirsi on koonnut kiinnostavan alustuksen Luulajanjoesta ja siitä, miten todellinen padon murtumisen uhka on.
Annika K:n kirja imaisi mukaansa
Taika luki kirjan kerralla.

Vincent leijui paikallaan, hän työnsi oven auki ja karjui. Hän huusi niin että ääni murtui, niin että se halkesi kahteen osaan, jotka puolestaan menivät kahtia, jotka nekin halkesivat ja niiden puolikkaat menivät kahtia kunnes suussa oli veren maku.

Ps. Lukekaa Niemeltä Mies joka kuoli kuin lohi!
Ps2. Uudessa Kodin Kuvalehdessä Niemi kertoo itselleen tärkeästä sitaatista. Kuten kaikki Niemen kirjoittama ja sanoma, tämäkin iski minuun kovaa: Vain kuolleet kalat uivat virran mukana. Siinäpä miettimistä itse kullekin viikonlopuksi!

Mikael Niemi: Veden viemää
Like 2013.
298s.