Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Välttämättä kirjaa, jonka nimi on Kuolema Ehtoolehdossa ja jossa yli yhdeksänkymppiset vanhukset odottelevat kuolemaa palvelutalossa, ei etukäteen arvaa hauskaksi. Mutta enpä muista, milloin olisin nauranut yhtä paljon ja makeasti kuin Minna Lindgrenin romaanin ääressä!

Siiri, Irma, Anna-Liisa, Suurlähettiläs ja muutama muu kuluttavat palvelutalossa aikaa lähinnä korttia pelaten, kuolinilmoituksia lukien ja punaviiniä siemaillen. Vanhainkodin pysähtynyt arki saa kuitenkin pian kummallisia piirteitä. Viikatemiehen viikate heiluu ja yksi jos toinenkin vanhuksista tuntee olonsa huonoksi ja turvattomaksi. Henkilökunta kohtelee asukkaita lapsina ja lähettelee perään laskuja perättömistä palveluista. Siitä alkaa seikkailu, jonka keskiössä on 94-vuotias Siiri, entinen konekirjoittaja, leski ja kolmen lapsen äiti, joista yksi kuoli alkoholiin ja toinen hyvinvointiin. Siirin lempipuuhaa on raitiovaunulla ajaminen. Samastun Siiriin, ajelu nimittäin sattuu olemaan minunkin mieleeni aina silloin kun satun piäkirkolla pyörähtämään! Kunpa saisin Siirin kaltaisen asiantuntijan oppaaksi!

Pisteet Lindgrenille siitä, että hän sijoittaa tarinansa vanhainkotiin ja asettaa päähenkilöiksi vanhukset. Aihe on ajankohtainen ja kuten tästä romaanistakin ilmenee, vanhukset pääsevät hyvin harvoin subjekteiksi missään, edes omassa elämässään. Näen tämän kirjan siis olevan kannanotto jo pelkällä olemassaolollaan. Yli yhdeksänkymppisissä päähenkilöissä on myös se hyvä puoli, että heille voi kirjoittaa repliikkejä, joita kukaan muu ei voi esittää. Naurustani ei ollut tulla loppua, kun kirjan alkupuolella Siiri ja Irma käyvät ensin neekerilääkärillä (Pelaatteko koripalloa?) ja pohtivat saman aukeaman aikana lemmikkien ja vanhusten eroa:

Mutta Irmalla leikkasi, ja hän alkoi laskea, miten kalliiksi kissojen hoitaminen tulisi, varmasti paljon kalliimmaksi kuin vanhusten. Suomi oli täynnä eläinten suojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia.

Joku voi tämäntyyppisestä huumorista tietenkin myös loukkaantua, mutta mielestäni siihen ei ole syytä, sillä huumori on lempeästi esitetyä. Sitä paitsi kaikista eniten nämä leidit nauravat itselleen! Kuten edellä esitetystä lainauksesta voi myös päätellä, on tyylilajina usein tragikomedia. Lindgren luonnollisesti karrikoi, mutta vain vähän. Täytyy sanoa, etten nukkunut viime yönä oikein hyvin vanhusten kohtelua miettiessäni. Itse tulen varsin tiiviissuhteisesta perheestä, jossa oma isoäitini vietti viimeiset vuotensa omaishoidossa, joten laitoksiin hyljättyjen vanhusten kohtalot järkyttivät ja kouraisivat syvältä. Enkä sano tätä syyttelymielessä, vaan pikemminkin ajatuksena siitä, että ehkä meillä jokaisella olisi aihetta miettiä, miten suhtaudumme vanhuksiin? Missäs mediassa aivan vasta puhuttiinkaan siitä, kuinka harva kolme- tai nelikymppinen uskaltaa ystävystyä kahdeksankymppisen kanssa?

Vaikka kirjan juoni on varsin mielikuvituksellinen, on se myös pelottavan mahdollinen skenaario. Laitoshoitoon joutuneet vanhukset ovat joutuneet luopumaan ainakin osittain itsemääräämisoikeudestaan ja mitä tahansa on helppo laittaa höppänyyden piikkiin. Kaikesta hauskuudesta huolimatta kirja oli myös  aika rankka ja Lindgren onnistuukin hyvin yhdistämään vakavan aiheen huumoriin, hymyilemään kyynelten läpi.

Päällimäisenä viehätyksenä kirjassa on kuitenkin kaikki kaunis. Vanhustenkin välillä on vielä oikeaa ystävyyttä ja jopa rakkautta. Ja joskus voi käydä niinkin hyvin, että nuoresta taksikuskista tai raitiovaunun kuljettajasta saa ainakin jonkinlaisen ystävän. Pidin myös siitä, kuinka vahvasti Helsinki, vanha ja uusi, oli kirjassa läsnä Siirin viilettäessä raitiovaunulla ympäri kaupunkia. Kirjan loppuvaiheilla mieleeni tuli, että siinähän ne ovat, Mary Marckin luokan merkkihenkilöt, pitkän elämän eläneinä vanhainkodissa. Ehtoolehdon väkikin käy Fazerilla baakelseilla ja lukee kirjoja ääneen toisilleen. Mary Marckista poiketen mukana tosin on paljon punaviiniä ja lisäksi viskiä ja savukkeita, mutta onpa maailma muuttunut noista päivistä monessa muussakin suhteessa.

Kuolema Ehtoolehdossa oli vetävä, nopealukuinen ja hauska kirja. Sen voi lukea halutessaan välipalana ja viihdykkeenä. Mutta todellisuudessa kirja on paljon moniulotteisempi ja keveään hattaraan sekoittuvat raskaammatkin pilvet. Siitä huolimatta kirjasta jää hyvä mieli, juuri sellainen, että ehkä aloitan tänään jutustelun jonkin aivan ventovieraan vanhuksen kanssa!

"Tänä keväänä mummo pukeutuu persikan ja oliivin sävyihin. Kauniisti laskeutuva hame peittää kookkaankin avanteen ja tuo sääret rollaattorin takaa näyttävästi esiin. Värikkään sandaalin korko on hillitty mutta nuorekas, ja pilkullinen sifonkihuivi viimeistelee tyylikkään kokonaisuuden."

Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkassa mielenkiintoista tietoa Lindgrenin omakohtaisista kokemuksista.
Kirjasfäärin Taika arvelee kirjan oireilevan dementtisesti.
Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:n verenpainetta nosti Ehtoolehdon henkilökunta.
Lukuneuvojan mukaan kirja kertoo aidosta ystävyydestä, vanhuudesta ja vanhenemisesta.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013
302s.