Taidan olla rakastunut!

Nimittäin kirjaan. En muistanutkaan enää, miltä tuntuu kun pitelee käsissään Kirjaa. Joka on ulkoapäin kaunis kuin koru, sellainen, jonka voisi laittaa seinälle tai tehdä kansista käsilaukun. Ja jonka sisältö on puhdasta kultaa. Robert Åsbackan Urkujenrakentaja on Kirja.

Kirjan päähenkilö on liki kahdeksankymppinen erakoitunut leskimies Thomasson. Thomassonin tytär on kuollut syöpään ja vaimo hukkunut Estonian mukana. Tyhjiön täyttää sinänsä pähkähullu harrastus: urkujen rakentaminen kerrostalohuoneistoon. Kun Thomasson joutuu tapaturmaan, hän ei enää pärjää yksin ja joutuu avaamaan elämäänsä muille ihmisille uudelleen.

Alussa olin hieman hämilläni. Koska Åsbacka itse on Ruotsissa asuva suomenruotsalainen, minulle oli epäselvää, oliko myös Thomasson  sellainen, vaiko kenties Ruotsissa asuva ruotsalainen, Suomessa asuva ruotsalainen tai Suomessa asuva suomenruotsalainen. Kun tämä epäselvyys ratkesi (oikea vastaus oli jälkimmäinen), keskityinkin vain nautiskelemaan paitsi tarinasta myös jämäkästä kielestä. Åsbackan kerronta (Katriina Huttusen suomennos) on juuri minun makuuni: kieli on miehisen niukkaa ja funktionaalista sielunmaiseman kuvausta.

Tarina puolestaan on lämminhenkinen ja katkeransuloinen.Mitä huonommin Thomasson voi fyysisesti, sen paremmin hänellä menee henkisesti. Ajatus on äärimmäisen lohduttava. Toinen hieno asia on se, että Åsbacka kuvaa Thomassonin henkisen kehitystarinan. Kahdeksankymppisen elämä ei tiivistykään television tv-chatin seuraamiseen tai virsikirjan lukemiseen. Thomasson tekee tiliä elämästään, käsittelee tunteitaan, oppii luopumaan turhasta ja turhamaisesta sekä kehittyy ihmisenä. Åsbackan näkökulma on hyvin humaani ja lempeä.

Siitä huolimatta kirjan loputtua olo on haikea. Ensiksikin siksi, että kirja päättyi. Toisaalta siksi, että toivoisin, tarinan olevan totta. Toivoisin, että mahdollisimman moni erakoitunut vanhus löytäisi ystävän.

JK. Amman lukuhetki löytyy nyt Bloglovinista!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla