Juli Zeh: Yli-ihmisiä

 

Juli Zeh'n Yli-ihmisiä on kiistatta yksi hienoimmista romaaneista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Kiitokset Tuulevin lukublogille, josta kirjan alun perin bongasin.

Kirjan päähenkilö Dora on ostanut itselleen talon itäsaksalaisesta pikkukylästä. Heräteostos muuttuu tarpeelliseksi, kun koronasulku alkaa keväällä 2020 ja Doran parisuhde päättyy. Muutto berliiniläisistä mainostoimistopiireistä entisen DDR:n maaseudulle olisi jo muutenkin raju, mutta totaalisesti Dora uhkaa hajota, kun aidan takana asuva kaljupäinen naapuri esittäytyy kasuaalisti kylänatsiksi. Miten siihen pitäisi suhtautua? Mitä pitäisi sanoa? Mihin hän on joutunut? Doran valtaa rasismijähmetys: Paitsi pelottava, Gootti osaa olla myös mukava, auttaa pihan ja kalusteiden kanssa vähän turhankin innokkaasti. Mutta on myös natsi ja näin ollen vastoin kaikkia Doran omia arvoja.

Kuinka pitkän välimatkan vasemmistoliberaali tarvitsee lähimpään uusnatsiin voidakseen elää rauhassa? Onko koko kylän oltava natsivapaa, vai peräti koko kunnan? Koko piirikunnan? Vai mieluiten koko valtakunnan?

(...)

Tuota kaikkea ja vielä enemmänkin voi miettiä. Tietoa voi käännellä ja väännellä. Totuus pysyy samana. Totuus kuuluu, että on aivan samantekevää, lähteekö vai jääkö Dora. Koska natsit eivät lakkaa olemasta sillä, että Dora ei enää asu heidän naapurissa.

Juli Zeh kuvaa pirullisen tarkasti länsimaisen liberaalin ihmisen kokemaa ristiriitaa; periaatteessa tiedämme, mikä on oikein ja kuinka on toimittava. Mutta maailma asettaa meidät jatkuvasti tilanteisiin, jossa oikeana pitämämme asiat näyttäytyvät naurettavina, jopa väärinä. Dora on eronnut hiljattain avopuolisostaan, joka on Greta Thunbergin myötä kokenut ilmastoherätyksen. Doraa moraalipoliisius ärsyttää, varsinkin kun Robert lentelee ympäriinsä ilmastoa pelastamaan. Dora laskee, montako kertaa hänen pitäisi käyttää kestokassia kompensoidakseen kassin valmistamisen päästöt muovikassiin verrattuna ja protestoi heittämällä lasipullon biojäteroskikseen. Koronan myötä Robert hurahtaa uudelleen, tällä kertaa koronarajoituksiin. Kun Robert kieltää Doralta kävelylenkit koiran kanssa, tämä saa lopullisesti tarpeekseen ja lähtee Brackeniin.

Niin korona. Zehin pysähtynyt kuvaus keväästä 2020 nosti omakohtaisia muistoja mieleen. Vielä pari vuotta sitten ajankohta olisi ollut todennäköisesti liian lähellä ollakseen kiinnostava. Nyt kuvaus toi jatkuvasti mieleen jo hämärtyneitä muistoja. Aivan kuten Dora, minäkin kuopsuttelin pihamaata ja mietin, mitä elämälläni tekisin. Kaikki oli pysähdyksissä ja elimme kummallisessa välitilassa. Jotakin kaunistakin siinä oli: kiirettä ei ollut mihinkään ja jokaisesta ihmiskontaktista tuli yhtä äkkiä merkityksellinen. Saman kokee myös Dora omassa uudessa elinympäristössään. Hän, jos ei nyt suoranaisesti ystävysty, niin ainakin löytää luottamuksen ja kumppanuuden uudesta kyläyhteisöstään. Juroutensa, puhumattomuutensa ja epäkorrektien vitsiensä takana naapurit osoittautuvat mukaviksi ihmisiksi. He ovat ihmisinä ja arvoiltaan kovin erilaisia keskenään, mutta silti onnistuvat jotenkin elämään keskenään, noh, ihmisiksi.

Dora miettii, milloin hän on viimeksi tavannut oikeasti mukavan ihmisen. Sus-Y:ssä kaikki ovay kyllä tietyllä tapaa mukavia, mutta se kuuluu ihmisten väliseen palveluhenkisyyteen. Useimmat Doran kollegat käyttävät enemmän energiaa sosiaalisen median profiilinsa hoitamiseen kuin todellisiin ihmissuhteisiin.

Ei kirjassa kuitenkaan silitellä natseja myötäkarvaan. Gootista ja hänen kavereistaan paljastuu Doralle asioita, joita hän mielellän ei olisi tiennyt. Naapurin Steffen sen sanoo: natsit ovat vajonneet yli-ihmisistä roskaväeksi. Zeh ei tyydy mustavalkoisuuteen, tai kerro, mitä Doran tai lukijan pitäisi tästä kaikesta ajatella. Viittaa vain menneisyyteen ja siihen, mitä kulkuja myöten Gootti on voinut nykyiseen pisteeseen elämässään päätyä. Loppujen lopuksi kyse on ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Olemmeko valmiita katsomaan toisiamme silmiin ja hyväksymään ihmisyyden toisissamme?

Brackenin tunnelma on hiljainen, juro, sanoisinko jopa että hyvin suomalainen. Koska kirjassa Dora ja Gootti viettävät paljon aikaa puhumatta, aidan vierellä tupakkaa polttaen, mieleen tulee kaivelematta Aki Kaurismäen elokuva. Kuvaus on muutenkin tunnelmaltaan niin vahvaa, että näkisin tämän taipuvan helposti mustan huumorin ryydittämäksi elokuvaksi. 

Kaiken kaikkiaan Yli-ihmisiä haastoi ajattelemaan, koskettikin. Doran, Gootin ja tämän tyttären Franzin naapurielosta en olekaan sanonut juuri mitään, tarkoituksella. Tämä koskettava, riipaisevakin tarina kannattaa mieluummin lukea itse. Sen verran kuitenkin sanon, että arvostin sitä, etteivät tapahtumat taipuneet romanttiseksi tarinaksi, ainakaan sen perimmäisessä merkityksessä.

Juli Zeh on yksi Saksan merkittävimpiä nykykirjailijoita. ÜberMenschen oli ilmestymisvuonnaan 2021 Saksan myydyin kovakantinen kirja ja arvostelumenestys. En ihmettele. Zeh tavoittaa romaanissaan yhtä aikaa jotakin polttavan ajankohtaista ja samalla ikiaikaista inhimillisyyttä.

Juli Zeh: Yli-ihmisiä (ÜberMenschen 2021)
Huippu 2023
429s.
Suomennos Anne Kilpi
Kansi Tuomo Parikka