Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Vuoden ensimmäisen kirjaesittelyn aika!

Marja-Leena Tiaisen Kanslian naiset on odottanut vuoroaan jo pitemmän aikaa lukupinossani, ja joulun jälkeen viimein pääsin sitä lukemaan.

1970-luvun alkupuolelle sijoittuva romaani kertoo Kuopion kaupungintalon kansliassa työskentelevistä naisista. Eri kertojaäänien kautta seurataan nuoren, työelämässä ensiaskeliaan ottavan Eeva-Liisan, työn ja pikkulapsiarjen yhdistämisen kanssa tuskailevan Virven sekä naimattomana pysyneen, iäkästä äitiään hoitavan Tuulikin vaiheisiin. Heidän lisäkseen kirjan sivuilla vilahtelevat myös monet työtoverit ja sukulaisnaiset, aviomiehet sekä tietysti kaupungintalon herrat, jotka viihtyvät tiiviisti omassa sikariportaassaan naisten hoitaessa kanslian työt.

Osasin jo kuulemieni ja lukemieni kommenttien perusteella odottaa nostalgiamatkaa 70-luvulle. Minulle kyse ei tosin ole omakohtaisesta nostalgiasta, olenhan syntynyt vasta 80-luvulla. Moni asia Tiaisen tarkassa kuvauksessa tuntui kuitenkin tutulta: olenhan minäkin katsonut televisiosta Kivikasvoja ja Mennään bussilla -ohjelmaa. Monet Kuopion kadut ja paikat olivat tunnistettavissa. Enimmäkseen ajankuva tuntui kuitenkin vieraalta.

Odotin kirjan sävyn olevan ehkä enemmän feelgood-tyyppinen, mutta kyllä teos vahvasti realismin, paikoitellen jopa inhorealismin puolelle kääntyy. Palkat ovat pieniä, kodit ahtaita, russakat juoksevat lattialla, ja vaikka ehkäisy on jo olemassa, elävät naiset jatkuvassa raskauden pelossa. Kunnallista päivähoitoa ei ole ja äitiyslomat ovat lyhyitä, monet äidit päätyvätkin jäämään kotirouviksi. Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo tuntuu suorastaan käsinkosketeltavalta. Ajan henki on vahvasti punertava, työväenaate elää vahvana ja itäisten ystävyyskaupunkien kanssa yhteydenpito on tiivistä. Työnhaussa oikeanvärinen puoluekirja on hyödyksi ellei välttämätön. Onneksi kirjan loppua kohti kerrontaan tulee mukaan myös ripaus feelgoodia, kun naisten elämänkäänteet alkavat ensin kiharoitua, sitten seljetä.

Syksyllä Kirjakantissa useat lukijat totesivat, että ajankuva oli hyvin tuttu ja ajanmukainen. Tiainen onkin nähnyt paljon vaivaa ja aikaa ja 70-luvun Kuopiota kuvatessaan. Tekstissä vilahtevat lukuisat paikat, tuotemerkit ja tapahtumat. Pyykkiä pestään Tendillä, KuPsin pelejä seurataan aktiivisesti, pikkujouluja vietetään Kallassa ja ensimmäinen väritelevisio ostetaan Münchenin olympialaisten alla, joten Virenin juoksua päästään seuraamaan monivärisenä. Nämä yksityiskohdat tekevät romaanista moniaistillisen lukukokemuksen, olkoonkin, että välillä myös hieman raskaan luettavan. Varsinkin jonkin verran esiintyneen toiston olisin suonut olevan poissa, jolloin lukukokemus olisi ollut vielä sujuvampi.

Huolimatta tästä sekä siitä, että tosiaan koin jonkinlaisen kulttuurishokin 70-luvun ankeudesta, oli kirja monella tapaa nautittavaa luettavaa. Aivan erityisesti pidin Tiaisen luomista henkilöhahmoista, jotka olivat ristiriitaisia ja monitahoisia, toisin sanottuna aitoja. Feelgoodin sijasta luonnehtisinkin Kanslian naisia mieluummin työläisromaaniksi, sillä vaikka kaupungintalolla työskentely tuo tiettyä virkanaisen statusta, suurin osa kirjasta kuitenkin kuvaa pienituloista kaupunkilaisväestöä ja heidän arkeaan.

Romaani on kiehtovaa luettavaa myös työn kehittymisen kannalta. Suurinta osaa kanslian naisten työtehtävistä ei ole enää olemassakaan. Eipä kaiju työhuoneissa sähkökirjoituskoneiden (perinteisistä puhumattakaan) näppäilyjen äänet, eikä käännöstä tarvitseva kirje suinkaan saavu kääntäjälle lähetin hyppysissä. Monet työtehtävät reikäkortteineen ja vahamonistuskoneineen vaikuttivat eksoottisilta ellei peräti käsittämättömiltä. Nykypäivänä on vaikea kuvitella työyhteisöä, jossa päivittäin toistensa kanssa tekemisissä olevat työkaverit herroittelevat ja rouvittelevat toisiaan. Eikä tästä kaikesta ole vielä kovinkaan kauan aikaa. Ylipäänsä huomaan, kuinka vähän omalla työurallani sukupuoleni on vaikuttanut mihinkään verrattuna aiempiin sukupolviin. Tästä kehityksestä on syytä olla kiitollinen ja on hienoa, että Tiainen tuo asian kirjassaan esille.

Kirjan kannet suljettuani mieleni jäi vielä viipyilemään näiden elämänmakuisten naisten kohtaloissa. Kanslian naiset on itsenäinen jatko-osa teoksille Kulmakaupan naiset sekä Suoraa saumaa ja siksakkia, ehkä olisi syytä sukeltaa myös 1960-luvulle.

Arjalle jäi lukemisesta lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli.
Anneli kuvasi Tiaisen tyyliä railakkaaksi ja viihdyttäväksi. 
Maria teos viihdytti ja liikutti. 
Tuulevi piti teosta mukavan kepeänä, mutta olisi toivonut kirjaan vielä enemmän huumoria ja vähemmän kuukautisverta.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset
Icasos 2019
384s.
Arvostelukappale