perjantai 30. joulukuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

 
Joël Dicker on kirjailija, jonka teokset on pakko ahmia. Esikoisteos Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli sellainen romaani ja Baltimoren sukuhaaran tragedia on sitä vieläkin enemmän. Dicker onnistuu synnyttämään jo alkusivuilla lukijassa sellaisen henkisen kutkan, joka helpottaa vasta satojen sivujen ja lukuisten tuntien jälkeen aamuyöllä kirjan kannet sulkiessaan. Romaanin maailmaan haluaa upota, sen henkilöhahmot ovat monitahoisia ja liikuttavia, tarina täynnä vastaansanomattamia koukkuja ja käänteitä.

Romaanin päähenkilö on sama kuin esikoisteoksessakin, mutta Baltimoren sukuhaaran tragedia ei kuitenkaan ole varsinainen jatko-osa, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan. 

Marcus Goldman alkaa selvittää omaan sukuunsa liittyvää tragediaa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle hänen rakkaan setänsä Saul Goldmanin kuolemasta, joka kylläkin on tapahtunut jo ennen romaanin alkua. Goldman viettää aikaa Floridassa ja kohtaa samalla entisen tyttöystävänsä Alexandran. Alexandra liittyy vahvasti hänen sukunsa kohtaloon. Ennen kuin Marcus voi selvittää välit Alexandran kanssa, hänen täytyy tehdä tilit selviksi oman menneisyytensä kanssa.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on sukukronikka, joka kertoo sukuyhteydestä, rakkaudesta ja veljeydestä, mutta myös kateudesta, katkeruudesta, syyllisyydestä ja ylpeydestä. Niissä piilevät siemenet sukutragediaan, jonka tapahtuminen on vääjäämättömässä tiedossa alusta lähtien. Mutta se, mitä tapahtuu, kenelle ja miksi, säilyy suurena, mielikuvitusta kutkuttavana salaisuutena pitkään. Dicker rakentaa juonta eri aikatasojen avulla taitavasti ja lisää vettä myllyyn saaden lukijan kihisemään uteliaisuudesta.

Ehkä kirjan keskivaiheilla cliffhangereita seurasi toinen toisensa perään vähän liikaakin. Dicker heittää hämäriä viittauksia tulevaan murhenäytelmään oikein olan takaa paljastamatta kuitenkaan kunnolla mitään. Pitkä pohjustus kuitenkin kannattaa ja pohjustaessaan hän luo vahvan sukutarinan, kuvaa amerikkalaista unelmaa puhtaimmillaan ja sitä, kuinka unelma hajoaa palasiksi. Tragediassa on shakespearelainen sointi.

Kirja kuvaa hienosti sitä, kuinka kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Marcus on saanut lapsena tietyn käsityksen omasta suvustaan, mutta osin se on suurta harhaa. Keskinäinen kilpailu, kateus ja toisaalta syvä veriveljeys hämää myös Marcuksen serkkuja Hilleliä ja Woodya. Mustasukkaisuudelta ei ole vapaa myöskään Marcuksen setä Saul, voittamaton Saul Goldman. Tahallista tai ei, Saul tuo mieleen kaimansa Raamatusta. Raamatun mukaanhan Israelin kansaa johtanut Saul rikkoi toistuvasti Jumalaa vastaan ja menetti lopulta tämän suosion. Saul hävisi taistelunsa, menetti poikansa ja Israel jakaantui kahtia. Jakaantunut on myös Goldmanin suku, jonka maineikas Baltimoren sukuhaara tuhoutuu Marcuksen silmien edessä. 

Marcuksen tehtäväksi jää koota palaset yhteen paperilla. Siinä samalla hän kokoaa myös itsensä.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le Livre des Baltimore 2015)
Tammi 2016
556 s.

Suom. Kira Poutanen

maanantai 26. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila

 
Tuula-Liina Variksen Huvila on historiallinen ihmissuhderomaani, mutta ennen kaikkea elävä ajankuvaus 1920-luvun lopun, 1930-luvun ja sotavuosien Suomesta.

Tarinaa kerrotaan kolmen kertojan näkökulmasta. Ensin päähenkilön, turkulaisen Raakelin, sitten hänen piikansa Selman ja lopuksi Raakelin tyttären Leean suulla. Romaanin muoto tuo vahvasti mieleen yhden tämän vuoden kirjatapauksen, Minna Rytisalon Lempin. Sattuma ei kuitenkaan ole häiritsevä, sillä siinä missä Lempi katsoo yksilöön, keskittyy Huvila enemmän aikansa aateilmastoon.

Raakel on yliopistossa opiskeleva perhetyttö. Suojeltua elämää elänyt tipulan kasvatti rakastuu dekadenttiin, vahvoja kansallismielisiä sympatioita tuntevaan taiteilija Akseliin, avioituu hänen kanssaan ja muuttaa syrjäseudulle hirsihuvilaan, jonne syntyy myös heidän tyttärensä.

Kun suuren pörssiromahduksen jälkimainingeissa maailmalaajuinen lama leviää myös Suomeen, hiljenee taiteen kysyntä. Siinä missä Raakel opettelee emännöimään taloa ja hoitamaan Leeaa yhdessä piikansa Selman kanssa, uppoutuu Aksel yhä enemmän kansallissosialismiin. Lopulta aatteen kutsu voittaa muut velvoitteet.

Huvila on niin muodoltaan kuin kieleltään taidokas ja tasokas kokonaisuus. Jokaisella henkilöllä on oma, uskottava äänensä. Teos yhdistää mikro- ja makrohistoriaa onnistuneesti, mutta on ennen kaikkea nautittava lukuromaani. Tarina tosin lähtee keriytymään auki sen verran hitaasti, että aluksi tunsin pieniä vaikeuksia päästä siihen sisälle. Mutta kun se tapahtui, en olisi malttanut keskeyttää lukemista ollenkaan.

Huvila on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, joka voittaa kaiken muun. Toiselle se on rakkautta toiseen ihmiseen, toiselle ihanteeseen tai aatteeseen. Parhaimmillaan se on luomisvoiman lähde, pahimmillaan polttaa hengiltä.


Tuula-Liina Varis: Huvila
Wsoy 2016
245s.
Arvostelukappale

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Independece Day: Uusi uhka (+ muutama Netflix-vinkki)

Independence day: Uusi uhka. Tulta ja tulikiveä maailmalle.
Viime aikoina olen surffaillut Netflixin ja Watsonin syövereissä. Tässä muutama täsmätärppi lomakaudelle!

***

Jos muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani suloisella 1990-luvulla, oli Independece Day - Maailmojen sota yksi suurimmista elokuvista Titanicin ja Forrest Gumpin ohella.Yhä tänäkin päivänä jumitun telkkarin ääreen, jos mikä tahansa näistä elokuvista sieltä sattuu tulemaan. Sillä, että kaikki vuorosanat muistaa ulkoa, tapahtumista puhumattakaan, ei ole juuri merkitystä.

Kulttielokuvan jatko-osa tuntuikin yhtä aikaa houkuttelevalta, mutta riskialttiilta ajanvietteeltä. Voiko edessä olla mitään muuta kuin pettymys?

Independence Day: Uusi uhka on miehitetty osin uusilla, osin ensimmäisestä elokuvasta tutuilla näyttelijöillä. Keskeisistä näyttelijöistä mukana ovat muun muassa David Levinson Jeff Goldblumina ja Bill Pulmann ex-presidentti Whitmorena. Sen sijaan Will Smithia elokuvassa ei nähdä. Sen sijaan Jessie T. Usher esittää legendaarisen isänsä jalanjäljissä kulkevaa Dylan-poikaa. Siinä missä Dylan on valiojoukkoa, priimus ja sankari itsekin, on Liam Hemsworthin esittämäm Jake peloton ja riskialtis, vaikeuksia etsivä huimapää.

Independence Dayn päivistä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Nämä ajat ovat olleet ihmiskunnan kesken rauhan aikaa, mitä nyt jossakin on käyty vielä sissisotaa maahan jääneiden alieneiden kanssa. Pääsääntöisesti maapallo on kuitenkin saanut olla rauhassa. Kun Yhdysvallat ja koko maailma valmistautuu muistopäivän juhlallisuuksiin, alkaa osalla avaruusolentojen kanssa tekemisissä olleilla kuitenkin esiintyä erikoisia oireita. Vaikuttaa siltä, että ulkopuolelta tuleva uhka on uusiutumassa, tällä kertaa suurempana kuin koskaan ennen.

Sen jälkeen kaikki tapahtuukin juuri niin kuin olettaa saattaa. Independence Day ykkönen oli ennen kaikkea viihdyttävästi ja ajan oloon näyttävästi toteutettu elokuva, eikä parhaan käsikirjoituksen Oscaria tavoitella tällä kakkososallakaan. Molemmat elokuvat on ohjannut Roland Emmerich, joten sama tuttu kädenjälki näkyy. Erikoistehosteet ovat jälleen hienot ja massiiviset, mutta ehkä välillä jopa liian massiiviset. Suurimmissa taistelukohtauksissa tuntui, kuin olisi katsellut videopeliä.

Independence Day: Uusi uhka antoi sen, mitä toivoinkin. Loppu oli silti pettymys ja taitaa heijastella tämän hetken levottomia oloja. Siinä missä ensimmäinen elokuva päättyi jonkinlaiseen kohottavaan yhteisöllisyyden tunteeseen ja sodan järjettömyyden korostamiseen, tuntui tällä kertaa sanomana olevan: "hyökkäys on paras puolustus, joten lähdetään vetämään alieneita lättyyn". Tätä samaa henkeä uhkuu tällä hetkellä koko maailma populaarikulttuuria myöten. Mainitsin asiasta jo täällä. En tykkää.

***
Jos Independence Daylla oli lähinnä nostalgia-arvoa, olen tänä syksynä löytänyt Netflixistä monta laatu-tv-sarjaa, joista  tarjoilen teille kolme tärppiä. Kaikki silkkaa laatua ja nautintoa!

- Lovesick: Skotlantiin sijoittuva sarja kimppakämppiksistä ja ystävyksistä. Sisältää alle kolmekymppisten ihmissuhdekiemuroita, mutta sarjan juju on takaumina tapahtuvassa kerronnassa. Loistava käsikirjoitus ja näyttelijöiden keskinäinen kemia tekevät sarjasta liki täydellisen. En muista, milloin olisin nauranut näin paljon telkkaria katsoessani!



- Crown: Downton Abbey -fanit huomio! Sopii kyllä muillekin briteistä ja historiasta kiinnostuneille. Sarja kertoo kuningatar Elisabetin vallan alkuvaiheista. Loistavasti toteutettu, inhimillinen kuvaus historiamme merkkihenkilöistä, jota katsoessa myös oikeasti oppii historiasta.



- Rita: Tätä olen saattanut mainostaa jo ennenkin. Suomen Netflixiin on nyt tullut myös kolmas kausi. Tanskalainen sarja on loistavasti käsikirjoitettu. Sarja sijoittuu tanskalaiseen koulumaailmaan. Tällä kertaa huomio on kuitenkin opettajanhuoneessa teinien ihmisuhteiden sijasta sijasta, yhteiskunnallistakin sanomaa on mukana. Ei siis ihan tavallinen highschool-sarja, eikä Rita todellakaan ole tavallinen opettaja!


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Matt Haig: Poika nimeltä joulu


Rauhallista neljättä adventtia! Kuuntelen jouluradiota ja katselen ikkunasta lumista sunnuntaiaamua. Suurin on osa perheestämme on jo joululomalla ja meillä on edessä luksukselta tuntuva yhteiset puolitoistaviikkoa vapaata. Jouluvalmistelut ovat tosin vielä aivan vaiheessa, sillä työ- ja järjestörintama on pitänyt minut kiireisenä aivan viime hetkiin asti. Kieltäydyn kuitenkin stressaantumasta joulusta, viime vuosina olen pikku hiljaa vähentänyt jouluun liittyvät "pakot" minimiin. Joulu tulee kyllä, vaikkei joka kohtaa olisi nuohottu kiiltävän puhtaaksi, tai vaikka jääkaappi ei pullistelisi itsetehdyistä joululaatikoista!

Mutta asiaan.

Koska jouluun valmistautuminen on jäänyt vielä muuten vähälle, on ollut mukava valmistella mieltä jouluisella kirjalla. Matt Haigin Poika nimeltä joulu on lapsille ja nuorille suunnattu jouluromaani, joka on yhdistelmä joulusatua, seikkailukertomusta ja kasvutarinaa. Pikanttina lisämausteena toimii kuiva ja musta brittihuumori.

Tarina sijoittuu Suomeen joskus 1700-luvulla. Nikolas on köyhän puunhakkaajan poika ja hänen äitinsä on kuollut traagisella tavalla. Nikolas elelee isänsä kanssa kahdestaan, kunnes isä lähtee uskaliaalle retkelle paremman tulevaisuuden toivossa. Nikolas joutuu kamalan tädin hoiviin ja saakin lopulta tarpeekseen. Hän lähtee etsimään isäänsä kaukaa pohjoisesta ja päätyy lopulta Tonttukylään.

Tonttukylä on karmea paikka, jossa eletään pelon ja eriarvoisuuden vallassa. Autoritaarinen johtaja Vodol-ukki on tonttuja suojellakseen kieltänyt ilon ja hauskuuden. Jos tämän kirjan tontut eivät ole tuntemiamme iloisia velikultia, voi samaa sanoa myös keijuista. Niiden lempipuuhaa nimittäin on pään räjäyttäminen viljelemällään hulippi-kasvilla!

Aluksi minulla oli melkoisia asennoitumisvaikeuksia kirjaa lukiessani. En kertakaikkiaan päässyt perille, mistä oli kyse. Synkkyys oli puristavaa, huumori makaaberia ja kieli tuntui (johtuneeko sitten alkuperäisestä tekstistä vai käännöksestä) turhan töksähtelevältä. Myös tapahtumien sijoittaminen Suomeen ärsytti, kovin tutulta paikalta se ei nimittäin tuntunut.

Mutta kirjan edetessä aloin päästä tarinaan enemmän sisälle. Siinä vaiheessa kuin erään peikon pää räjähti, en voinut olla nauramatta ääneen. Esimerkistä huolimatta tästä eteenpäin kirjan tunnelma muuttui koko ajan lämpimämmäksi. Kirja sisältää runsaasti ajatuksia, jotka sopisivat huoneentauluiksi tai muuten mieleen muistuteltaviksi päivittäin. Esimerkiksi, tontuille "mahdottomuus" on kirosana. Mahdottomuus on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä. Tai ajatus siitä, että silloin kun löytää oman itsensä, lakkaa vanhenemasta.  Kaikesta synkkyydestä ja tummanpuhuvasta huumorista huolimatta kirja levittääkin ympärilleen joulun sanomaa ja taikaa.

Kirja onnistuu ottamaan kantaa myös yhteiskunnallisesti. Tässä ajassa on paljon tahoja, jotka uskottelevat Vodol-ukin tavoin, että hyväntahtoisuus on heikkoutta. Joulu on oivallinen hetki pysähtyä miettimään, onko asia todella niin.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu (A Boy Called Christmas 2015)
Aula & Co 2016

Kuvitus Chris Mould
Suomennos Sarianna Silvonen

tiistai 13. joulukuuta 2016

Satuhetki: Harry Potter ja viisasten kivi

 
Nyt se kauan kaivattu aika on tullut, olemme päässet lukemaan yhdessä Harry Potteria!

Joulupukki toi meille viime jouluna sarjan ensimmäisen osan kuvitetun laitoksen. Olisin varmaan alkanut kerätä sarjaa edellisten rinnalle jo pelkästään komeutensa takia, mutta toki värikäs kuvitus helpotti myös kirjaan tarttumista yhdessä lasten kanssa. Kuvitus on Jim Kayn käsialaa ja soveltuu tarinaan erinomaisesti, sillä se on yhtä aikaa hurja, mutta säilyttää kuitenkin myös sadunomaisuutensa.

5- ja 7-vuotias testiryhmämme ei tuntenut pottereita entuudestaan juuri ollenkaan. He suhtautuivatkin ensimmäisten sivujen ajan kirjaan varsin varautuneesti. Ja eipähän kirjan alussa vielä kovin paljon tapahdukaan. Harryn kurjat oltavat Dursleylla lähinnä hämmensivät. Mutta kun Hagrid rynni sisään syrjäiseen mörskään ja haki Harryn mukaansa, muuttui lasten suhtautuminen täysin. Oli ilo huomata, että tarina imaisi mukaansa samalla tavalla lapset kuin se aikoinaan imaisi vanhempansakin.

Ekaluokkalaiselle ja viskarille tämä ensimmäinen tarina ei vielä ole liian pelottava, ainakaan näille meidän yksilöillemme. Tosin taisin muutamaa kohtaa hieman sensuroida lukiessani. Parissa otteessa lapset ilmaisivat tarinan olevan jännittävä, mutta ne eivät olleet sellaisia kohtia, joita itse olisin pitänyt pelottavina. Toki kirjan huima grande finale ja Voldemortin kohtaaminen olivat kuvineen päivineen aika hurjia. Enemmän lapset kuitenkin pohtivat käytännöllisempiä asioita: Eikö Tylypahkasta pääse pois muuten kuin jouluna ja kesällä? Eivätkö lapset ikävöi kotiinsa? Ja: Miksi Malfoy on ilkeä? Entä Kalkaros?

Harry Potter ja viisasten kivi keräsi koko perheen iltasatutuokion ääreen (Tiedän mukamas keittiössä puuhastelleen mieheni kuunnellen koko ajan!). Monta mielenkiintoista keskustelua olemme saaneet kirjan innoittamina aikaiseksi.

Kun kirja päättyi, Herra Syksy ehdotti, että voisimme aloittaa sen alusta. Neiti Kevät taas tarjosi luettavaksi uutta Harry Potter ja Kirottu lapsi -näytelmää. Ehkä kuitenkin maltamme odottaa. Kuka ties olemme olleet niin kilttejä, että seuraava kuvitettu osa löytyy pukinkontista! ;)

J. K. Rowling ja Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi (alkup. Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997)
Tammi 2015 
248s
Suomentanut Jaana Kapari

lauantai 10. joulukuuta 2016

Kirjakantti - vielä kerran!

Kirjakantista on vierähtänyt jo useampi viikko, mutta syksyn kiireiden viimein hellittäessä kaikista tiukinta otettaan, olen vältellyt koneen ääreen asettumista kuin ruttoa. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja aloin perkaamaan omaa ja Olavi Rytkösen kuva-arkistoa. Oma arkistoni on nimittäin laihanlainen, sillä aikani meni hyvin pitkälti live-lähetyksiä tehden (videot löytyvät Kirjakantin FB-sivuilta), mikä oli hauskaa, uutta, mukavaa ja uskoakseni myös tarpeellista lisäsisällön tuottamista. Paitsi, että tapahtumia pääsi seuramaan livenä myös kotikatsomoista, on itsestäkin ollut mukavaa palata fiilistelemään tapahtumia vielä videoiden kautta. Käykää siis ihmeessä tutustumassa kuva- ja videotarjontaan, jos ette vielä ole sitä tehneet!

Tänä vuonna Kirjakanttia vietettiin teemalla Tiedosta taidetta. Teema nousi varsin luontevasti vuoden takaisten inspiroivien Kirjakantti-keskustelujen pohjalta ja eli sekä täydentyi sopivasti vuoden mittaan. Viimeiset ohjelman osaset lyötiin lukkoon aivan loppumetreillä! Tämä kuvastaa mielestäni hyvin koko tapahtumaa. Vaikka ohjelmaa suunnitellaan ja hiotaan valtaosa vuodesta, löytyy suunnittelutyöryhmästä myös aitosavolaista lupsakkuutta, intoa ja rohkeutta jättää tilaa onnellisille sattumille. Ja niissä sattumissa on usein kaikista makeimmat aromit.

Tänä vuonna Kirjakanttia vietettiin keskiviikosta sunnuntaihin, mutta itse ehdin menoon mukaan perjantaina ja lauantaina.

Perjantai 18.11.
Riitta Väisänen etualalla, Petra Lisitsin-Mantere taustalla. Kuva Olavi Rytkönen

Kirjakantin avajaiset käynnistyivät vauhdikkaasti ja riemukkaasti Riitta Väisäsen ja Petra Lisitsin-Mantereen musiikilla. Huiman potpurrin jälkeen kenellekään ei jäänyt varmasti epäselväksi, että tätä kirjallisuustapahtumaa vietetään tärkeilyvapaalla vyöhykkeellä. Suunnittelutyöryhmämme puheenjohtajan Soili Meklinin avauspuheen jälkeen Savonia-raadin puheenjohtaja Varpu Puskala esitteli tämänkertaiset Savonia-ehdokkaat: Antti Heikkinen (Matkamies maan), Sirpa Kähkönen (Tankkien kesä), Martta Rossi (Vesi mustaa valoa), Markku Rönkkö (Hajaannus), Asko Sahlberg (Pilatus) ja Virve Sammalkorpi (Paflagonian perilliset).

Savonia-ehdokkaat 2017. Kuva Olavi Rytkönen
Olen ehtinyt lukea ehdokkaista puolet, eli Heikkisen, Kähkösen ja Sammalkorven teokset ja pitänyt niistä kaikista. Kaikki kolme ovat myös niin erilaisia, että vaikeapa on lähteä veikkaamaan voittajaa. Lisäksi ovat vielä nämä kolme muuta, potentiaalista menestyjää nekin. Olen tämän sanonut ja sanon nytkin: Savonia-raadin ehdokasasettelu on useimmiten ilahduttavan raikas. Nytkin mukana on perinteisen romaanikirjallisuuden lisäksi myös spekulatiivista fiktiota ja lyriikkaa. Siinä missä Heikkinen on syntynyt vuonna 1985, on Rossi puolestaan vuoden 1929 tyttöjä. Ikähaarukkakin on vaikuttava!

Vielä toistaiseksi hallitseva Savonia-mestari Karo Hämäläinen piti tyylilleen uskollisena hauskan, viihdyttävän ja myös elähdyttävän puheenvuoron.

Vuoden 2016 Savonia-voittaja Karo Hämäläinen. Kuva Olavi Rytkönen.

Lisää juhlavuutta tilanteeseen toi Pohjois-Savon taidepalkinnon luovuttaminen kirjailija-kustantaja Tatu Kokolle monipuolisesta, rohkeasta ja uusia latuja avaavasta työstä kulttuurin hyväksi. Aivan oikeaan osoitteeseen meni!

Pohjois-Savon taidetoimikunta palkitsi Tatu Kokon. Kuva Olavi Rytkönen.
Mediaryhmä Amma, Ola ja Piia.



Lauantai 19.11.

Lauantaina kirjabloggaajat jakoivat jo perinteiseen tapaan kirjavinkkejä. Mukana olivat Kirjakko ruispellossa-, Lukuhumua-, Kirjanurkkaus- ja Tuulevin lukublogi -blogien pitäjät.

Vinkkaajat tositoimissa. Kuva Olavi Rytkönen.



Mielenkiintoisesta ohjelmasta ehdin kuuntelemaan riemastuttavan ja koskettavankin Kirjakäräjät, jossa Tatu Kokko, Marja-Leena Tiainen ja Antti Heikkinen keskustelivat tuomari Veijo Tarukanteleen johdolla. Taas kerran toteutui Kirjakantin taika: yleisöstä nousee lähes poikkeuksetta ihmisiä jakamaan ajatuksiaan, muistojaan, syvimpiä tuntojaan ja keskustelu kiipeää uusille ulottuvuuksille. Yhtä välitöntä, lämmintä ja hyväksyvää tunnelmaa en ole kirjallisuustapahtumissa kokenut kuin Kirjakantissa vuosittain!

Käräjät käynnissä. Syytetyt kuuntelevat kiltisti tuomaria! Kuva Olavi Rytkönen.

Toinen pääkirjaston salin keskustelu, johon ehdin mukaan oli Anne Heikkisen luotsaama Tuula-Liina Variksen ja Heikki Turusen haastattelu. Variksen Huvila odottaa lukemistaan ja toivottavasti ehdin siihen perehtyä ennen joulua. Turusen kirjailijahahmo taas on kiinnostanut aivan uudella tavalla luettuani viime vuonna ilmestyneen Turjailija-elämäkerran. Oli hauska seurata keskustelua, jossa näki, että kirjailijat tunsivat toisensa pitkältä aikaa ja olivat tottuneita esiintymään yhdessä. Leppoisa, kotoisa tunnelma vallitsi siis tässäkin keskustelussa, vaikka aiheet olivatkin välillä tummia.

Kuva Olavi Rytkönen.

VB-valokuvakeskuksella on saatu jo muutamana vuonna viettää sykähdyttäviä hetkiä Kirjakantin iltaohjelmassa. Niin myös tänä vuonna Martti Merenmaa -illassa. Aivan tilaisuuden aluksi jaettiin Merenmaan stipendi nuorelle kirjailijalle, ja kuinka ollakaan, se meni itseoikeutetusti Antti Heikkiselle. Tässä vaiheessa on paikallaan alleviivata sitä, kuinka paljon palkintoja ja ehdokkuuksia jaettiin Kirjakantti-viikonlopun aikana. Kuopion kaupungin tiedotteessa mainittiin, että kaupunki haluaa palkinnoilla profiloitua kirjallisuusmyönteisenä kaupunkina. Myös tulevan Savonia-palkinnon suuruutta korotettiin 12 000 euroon. Vallitsevina taloudellisina kovien arvojen aikoina nostan varauksetta hattua kaupungin suuntaan tällaisista periaattellisista linjauksista ja toivon, että ne näkyvät myös esimerkiksi kirjastojen ylläpitoon osoitetuissa määrärahoissa.

Pekka Niiranen onnittelemassa Heikkistä.

Martti Merenmaasta elämäkerran kirjoittanut Sauli Uhlgren oli myös paikalla ja Sari Siltavuoren haastattelemana hän kertoi kirjan kirjoitusprosessista ja Merenmaasta itsestään. Tilaisuudessa saatiin myös kuulla Seppo Kurosen säveltämiä Merenmaan runoja.

Sauli Uhlgren ja Sari Siltavuori


Ilta VB:llä jatkui Matti Mäkelän luennolla, mutta siinä vaiheessa itse poistuin Muikkuravintola Sampoon valmistautumaan Tarinatiskiin. Pauli Hanhiniemen haastattelusta ja kirjasta olenkin jo kirjoittanut tuoreeltaan täällä. 

Kuva Olavi Rytkönen.
Ilmassa oli suoranaista urheilujuhlan tuntua. Sampon ainutlaatuinen atmosfääri ja rento jutustelu sekä kanssakäyminen yleisön ja kirjalijoiden kesken toimi erinomaisesti. Tarinatiski oli ensimmäinen laatuaan, mutta toivottavasti ei viimeinen!
Matti Mäkelä

Jouni Tossavainen

Antti Heikkinen ja Heikki Turunen
Tatu Kokko puhuu, yleisö kuuntelee.

Kuten huomaatte, muistoni ovat kovin positiivissävytteiset. Itse tekemää on tietysti helppo kehua. Parannettavaakin varmasti aina löytyy, mutta pääpiirteissään olen kyllä erittäin ylpeä pienellä rahalla, mutta suurella sydämellä, lähes yksin omaan talkoovoimin tuotetusta tapahtumasta. Ensi vuoteen siis!

Ps. Savonia-voittaja julkaistaan 2.1. klo 17. Tilaisuus on Kuopion kaupungintalon juhlasalissa ja kaikille kiinnostuneille avoin.
















maanantai 5. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Olen kuullut Antti Tuomaisen kirjoista pelkkää hyvää jo usean vuoden ajan, mutta yksikään hänen kirjoistaan ei ole sattunut tarttumaan käteen. Kirjamessuilla pääsin kuulemaan dekkarilauantain keskustelua, jossa Tuomainen oli mukana. Miehen uusimman romaanin lähtöajatus tuntui kerrassaan niin herkulliselta, että ostin kirjan itselleni siltä istumalta.

Kovin paljon kutkuttavammin ei kirja tosiaan voisi alkaa. Päähenkilö Jaakko Kaunismaa saa kirjan alussa kuulla kärsivänsä vakavasta myrkytystilasta, joka johtaa vääjäämättömästi kuolemaan. Palatessaan kotiinsa, hän kokee toisen, lähestulkoon yhtä suuren järkytyksen. Aurinko paistaa Haminassa helteisesti edelleen, maailma pyörii radallaan, mutta Jaakon elämä on juuri muuttunut peruuttamattomasti. Myrkytyksen vuoksi ajan ja elämän rajallisuus on konkretisoitunut, joten Jaakko käy toimeen. Ennen kuolemaansa hän haluaa pelastaa sieniyrityksensä uudelta kilpailijalta sekä selvittää kuka haluaa hänet pois päiviltä. Perhesuhteetkin kaipaavat selvitystä.

Mies joka kuoli on makaaberi veijaritarina. Jaakko haluaa oikeastaan vain hyvää ja hän on kauhean tragedian uhri, mutta kuitenkin niin toimintakykyinen, että ihmiset hänen ympärillään heittävät henkensä mitä brutaaleimmilla tavoilla. Huumori on sysi-, sanoisinko noenmustaa. Toisaalta hirtehisessä tarinassa on toiveikaskin pohjavire. Kuollessaan Jaakko huomaa elävänsä voimakkaammin kuin vuosikausiin.

Tämä oli tosiaan ensimmäinen tuomaiseni, joten aikaisempiin teoksiin en osaa tätä verrata. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Tuomaisen tyylikäs ja kaunis kieli yhdistettynä rikoskirjallisuuteen on kombinaatio, joka ihastuttaa ulkomaita myöten.  Voin yhtyä käsitykseen. Omaan makuuni helteisen Haminan kuvailua oli ehkä liikaakin. Toisaalta kirjailijan luoma kuva on niin yksityiskohtainen ja värikylläinen, että aloin kaivata kirjallisuustieteen opintojani. Kuinka hedelmällinen tutkimuskohde tämä kirja olisikaan! Jo pelkästään jäätelön syönnistä tai syömisen kuvailusta ylipäänsä saisi aikaan mittavan tutkielman. Tuomainen käyttää kerronnassaan kirjallisuuden keinoja laaja-alaisesti ja mestarillisesti. Teos on täynnä aistinautintoja ja samaa voi sanoa myös Jaakon elämästä. Samaan aikaan  hän absurdisti kärsii ulkonäkökompleksista, vaikka tietää kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Ihminen on inhimillinen myös kuollessaan.

Mies joka kuoli on tummanpuhuva, mutta hauska tarina. Plussaa omaperäisestä aihevalinnasta ja ronskin makaaberista sävystä. Kirjan pääsanoma tuntuu olevan, ettei elämää kannata ottaa liian vakavasti. Siitä kun ei selviä hengissä kuitenkaan.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
301s.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Kuopion kaupunginteatteri: Sukuvika

Antti Heikkisen esittämä Lauri etsii isäänsä. Jortikan (Mikko Paananen) ja Martikaisen (Mikko Rantaniva) ystävyys on koetuksella. Kuva Saml Tirkkonen.
Lähtökohtaisesti en pidä farsseista. Tätä taustaa vasten löydän itseni hämmästyttävän usein farssikatsomosta. Ilmiselvästi minulla on kova sisäinen hinku löytää itsestäni entistä iloisempi ihminen,

Olen enemmän tai vähemmän tylyttänyt useita hupinäytelmiä vuosien varrella. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse. Kuopion kaupunginteatterin Sukuvika on tyylipuhdas kohellus, pikkutuhmaa huumoria pikkujouluiltaan. Sinänsä tyhjänpäiväinen juoni toimii yllättävän hyvin kun tiedetään, mitä ollaan tekemässä. Ja kas, silloin voi käydä, niin kuin parhaimmillaan joskus käy: tyhjänpäiväinen muuttuu omalla tavallaan merkitykselliseksi.

Sukuviassa, kuten lujatempoisissa farsseissa yleensäkin, ajoitus on kaikki kaikessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Taneli Martikainen (Mikko Rantaniva) valmistelee puhettaan kansainväliseen lääkärikonferenssiin.  Panoksena on ei enempää eikä vähempää kuin ylilääkärin virka. Juuri ennen h-hetkeä paikalle saapuu kuitenkin nainen menneisyydestä, Jaana Mäki (Virpi Rautsiala), shokkiuutisen kera. Martikainen on hänen lapsensa isä. Uutinen olisi naimisissa olevalle miehelle (vaimoa esittää Riina Björkbacka) shokeeraava jo sinällään, mutta juuri ilmestynyt lapsi ei ole mikään suloinen vauveli, vaan sekava ongelmanuori Lauri (Antti Heikkinen). 

Samaan aikaan maailman lääkärien kerma mukaan luettuna nykyinen ylilääkäri (Jarmo Perälä) odottaa upeaa puhetta, vaimo pyörii hermostuneena ympärillä ja osaston monenkirjava henkilökunta valmistelee pikkujouluja. Mitä tekee Martikainen. Valehtelee, peittelee ja lakaisee maton alle, kuinkas muutenkaan!

Näytelmässä on monia herkullisia hahmoja, mutta tosiasiassa jännite lepää Mikko Rantanivan harteilla. Ja hän selvisi epäilemättä hikisestä urakastaan erinomaisesti. Rantaniva tuntuu olevan kuin kotonaan kaikenlaisissa rooleissa ja myös komediassa uskottavuus säilyy. Hänen Martikaisensa säätää, sählää, puhuu yhtä ja tekee toista ja hallitsee lavaa suvereenisti. Mainiot sivuhenkilöt kuten Mikko Paanasen tohtori Jortikka, Antti Launosen Koponen ja Ritva Grönbergin mahtava Yökkö tukevat Rantanivaa hyvin.

Jotakin ohilyöntejäkin tuli. Naiseksi pukeutuva mies tai tässä tapauksessa miehet ovat toki lajityypin klassikkoja, mutta vähempikin olisi piisannut. Ihan en ymmärtänyt sitäkään, miksi Kysillä työskentelee (katolinen?) nunna. Kun Ray Cooneyn näytelmää kerran oli lähdetty sovittamaan Kuopioon, sen olisi voinut tehdä loppuun asti. Aivan yhtä hyvin tarina olisi tosin toiminut universaalissakin sairaalaympäristössä.

Kaiken kaikkiaan vieraileva ohjaaja Mika Nuojua siivitti joukkonsa menevään menoon. Voin sanoa viihtyneeni hyvin ja silloinhan näytelmä on täyttänyt tarkoituksensa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Teemu Keskisarja Kuopion kaupunginkirjastolla 30.11.


Teemu Keskisarja oli 30.11. Kuopion Isänmaallisen Seuran vieraana Kuopion kaupunginkirjastossa Hulttio-kirjansa tiimoilta (Hulttiosta olen kirjoittanut täällä.)

Olin ihan kahden vailla osallistumiseni suhteen, sillä takana oli hyvin huonosti nukuttu yö, mutta onneksi kuitenkin reipastuin, sillä Keskisarja paljastui yhtä kiinnostavaksi puhujaksi kuin kirjoittajaksikin. 

Esityksessään Keskisarja käsitteli samoja teemoja kuin kirjassa, vaikkei suoranaisesti kirjaa referoinutkaan. Minulle Hulttio avautui uudella tavalla kun kirjailija väänti asiat vielä rautalangasta. Keskisarjan perusteesi on tämä: Mannerheimista tuli suurmies vaikean nuoruutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. 

Vähän hävettää, että luettuani kirjan en vielä oikein osannut eläytyä nuoren Mannerheimin asemaan. Olihan hän isän vararikosta ja äidin kuolemasta huolimatta verrattain hyvässä asemassa suojelijoidensa ansiosta, ainakin kun verrataan köyhään maalaiskansaan. Keskisarja kuitenkin korosti, kuinka isoja vastoinkäymisiä Mannerheim kohtasi lyhyellä aikaa ja vieläpä hyvin haavoittuvalla nuoruuden ajanjaksolla. Mannerheimista tuli ongelmanuori.

 

Pidän Keskisarjassa siitä, ettei hän aina yritäkään olla objektiivinen, vaan päinvastoin, hän yrittää päästä tutkimuskohteensa pään sisään. Tuloksena on rehellisen ja henkilökohtaisen tuntuista tutkimuskirjallisuutta, jonka uskottavuus ei horju subjektin läsnäolosta huolimatta.

Keskisarja kertoi alkaneensa Hulttio-projektin aikana fanittaa Mannerheimia. Erityisen silmiinpistävää on, että Mannerheim alkoi kukoistaa yli 50-vuotiaana ja oli parhaimmillaan yli 70-vuotiaana. Hän siis kykeni kehittymään ja omaksumaan uusia asioita, jopa pärjäämään suomenkielisten korpisoturien kanssa. Kontrasti nuoruuden Pietarin keikaroivaan chavalier-upseeriin on melkoinen. Mannerheim oli ehkä hulttio aviomies, mutta Keskisarja antaa sen anteeksi, sillä harvassa ovat samanveroiset sotapäälliköt.
Kuten Keskisarja tutkimuskohteensa tiivisti: Mannerheim oli helvetin hyvä jätkä, muttei kliseisellä, sinivalkoisella tavalla.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...