keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu


Joulupukki muisti sekä perheemme lapsia että aikuisia kovilla paketeilla. Tässä niistä ensimmäinen. Enpä muistakaan milloin olisimme nauraneet yhtä paljon kuin lukiessanne Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun ihmeellistä joulua!

Tatu ja Patu ovat meille tuttuja muistakin kirjoista, mutta hauskuudestaan huolimatta en ole niistä itse vielä kovin paljon innostunut. Tämä joulukirja kuitenkin iski minun huumorintajuuni täysillä ja samaa voi sanoa myös lapsista.

Tatu ja Patu ovat saaneet kutsun Veeran luo tutustumaan joulunviettoon. Mutta koska Tatulle ja Patulle on aina tapana tapahtua kaikenlaista, joutuvat he vahingossa väärään taloon. Ja edelleen tapansa mukaan he päättävät panna hösseliksi huomattuaan, ettei talossa ole vielä tehty mitään jouluvalmisteluja!  Niinpä kaupungilta etsitään oikein tuuheaa joulukuusta, joulukynttilää poltetaan molemmista päistä, kärsitään jouluströsselistä ja laitetaan kanelia kainaloon aidossa joulun hengessä!

Aivan erityisesti diggailin metatasoa, jossa "kertoja" kommentoi tarinaa perinteisen kerronnan ja dialogin lomassa. Totuttuun Tatu- ja Patu -tapaan kuvissa avautui vielä vitsi jos toinenkin tarinaa täydentämään.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu tuo taatusti joulumielen, mutta ironiassaan se sopii hyvin myös joulun jälkeiseen aikaan sekä niille, jotka eivät joulusta niin innostu.

PS. Emme lausu kirjakauppaketjun nimeä, mutta näkyy olevan nyt tarjouksessa tämä.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Otava 2015
32s

torstai 24. joulukuuta 2015

Charles Dickens: Saiturin joulu (äänikirja)


Hyvää, iloista ja rauhallista joulua kaikille Amman lukuhetken lukijoille!

Joulun alla palasin tuttuakin tutumpaan Charles Dickensin tarinaan itarasta Ebenezer Scroogesta, joka saa oppia joulumieltä kantapään kautta. Tarina, joka tunnetaan muun muassa Saiturin joulun, Joululaulun ja Joulun-aaton nimellä, oli minulle entuudestaan tuttu erilaisista sovelluksista, mutta itse asiassa tähän Dickensin alkuperäiseen tarinaan minulla ei kunnollista aiempaa kosketusta ollut.

Kun asiaa mietin, niin kyllä ensimmäinen muistikuva tarinasta löytyy ankkamaailmasta. Scroogehan oli Carl Barksin esikuva hänen luodessaan Roope-setää, Uncle Scroogea ja ankkatarina Joulu Karhuvuorella on eräänlainen variaatio Dickensin tarinasta. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy, nimittäin Ebenezer Scroogellakin on sisarenpoika, jonka äiti on kuollut. Tosin sisarenpoika Fred ei kyllä muistuta ollenkaan luonteeltaan Aku Ankkaa!

Scrooge on äärimmäisen saita ja tyly bisnesmies. Häntä harmittaa koko joulu. Hyväntekeväisyysihmiset ovat vailla lahjoituksia ja työntekijät pitävät kokonaisen vapaapäivän. Alaisista tärkein on Bob Cratchit, joka työskentelee sitkeästi ja ahkerasti elättääkseen suuren perheensä ja lisää kiltisti vaatekerroksia, kun johtaja säännöstelee kaminan hiiliä. Hieman ennen joulua Scroogen puheille tulee hänen yhtiökumppaninsa Marleyn haamu kahleita kantaen. Hän varoittaa Scroogea samasta kohtalosta. Marleyn jälkeen Scrooge kohtaa kolme joulun henkeä, jotka näyttävät hänelle jouluja menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Olen lukenut Dickensiltä aikaisemmin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja muistin, ettei sen koukeroinen kieli ollut aivan makuuni. Saiturin joulusta on tehty useita suomennoksia, enkä löytänyt tietoa, mikä suomennos tässä Elisa Kirjan äänikirjassa oli kyseessä. Joka tapauksessa kieli oli tässä yhtä kiemuraista ja vanhahtavaa kuin Pickwickissäkin. Tämä tosin tuo tekstiin myös oman viehätyksensä puddinkeineen ja muine hassuine termeineen.

Saiturin joulu oli varsin ajankohtaista luettavaa, sillä viimeaikoina on puhuttu paljon rikkaudesta ja köyhyydestä sekä siitä kuilusta, joka ääripäiden välillä on. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro yksinomaan siitä, vaan ennemminkin hengen rikkaudesta ja köyhyydestä. Scrooge saa aiheesta oppitunnin, joka kääntää hänen elämänsä suunnan.

Äänikirjan luki Eija Peltonen.

Charles Dickens: Saiturin joulu (A Christmas Carol 1843)
Elisa Kirjan äänikirja 2013
Lukijana Eija Peltonen
3h 39 min

tiistai 22. joulukuuta 2015

Satuhetki: Linda Liukas: Hello Ruby


Huomasin tässä päivänä muutamana, että jo varhain syksyllä iltasatukirjana lukuvuorossa ollut Linda Liukkaan Hello Ruby on tyystin jäänyt täällä blogissa esittelemättä. Siihen on tosin syynsä, prosessi on vielä pikkuisen kesken. Mutta eikös se ole ohjelmointimaailmalle ihan tyypillinen olotila?

Hello Rubyhan on (suora lainaus kustantajan sivuilta) "maailman ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelmointikirja". Idea on mielestäni loistava. Vaikka itse en ole koskaan ollut ohjelmoinnista kiinnostunut, olen vähän huolestuneena pistänyt merkille, kuinka älypuhelimien ja tablettien aikakaudella tekniikasta kiinnostuneidenkaan lasten ja nuorten ei tarvitse opetella itse ohjelmoimaan. Toista se oli silloin 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin kuulemma kopsattiin pelikoodeja lehdistä. Ongelmaan on havahduttu myös koulumaailmassa ja uudessa opetussuunnitelmassa ohjelmointi onkin mukana jo varhaisessa vaiheessa.

Liukkaan kirja kertoo Ruby-nimisestä tytöstä, jonka isä jättää hänelle tehtäviä selvitettäväksi. Vihjeitä seuratessaan Ruby (ja lukija) samalla oppii niitä ajattelun perusteita, joita ohjelmoinnissakin tarvitaan. Tarinaa voi lukea aivan tavallisen tarinan tapaan tai tehdä luvun päätteeksi siihen liittyviä tehtäviä. Tehtäväosio löytyy kirjan lopusta. Päädyimme lasten kanssa lukemaan kirjaa aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, joten tehtävien tekeminen tuntui tuolloin vähän haastavalta. Siis, tuntui minusta haastavalta. Lapset olisivat kyllä tehneet niitä mielellään. Ehkä (eikä mitään ehkä), minulta puuttuvat ohjelmointiin tarvittavat ajattelun ominaisuudet tai sitten aivotoimintani yksinkertaisesti oli jo sammunut ilta-aikaan, joten päästin itseni helpolla ja luimme pelkästään tarinaa eteenpäin. Tarkoitus oli tehdä tehtävät myöhemmin erikseen, mutta tässä kohtaa prosessi on vielä kesken ja asia unohtunut toisten kirjojen rynniessä mielissämme etualalle. Joten vinkkinä muille, ehkä luontevin aika tehtäväosuudelle on kuitenkin heti lukemisen yhteydessä.

Pidin Rubyn hahmosta kovasti. Vaikka kirjan tausta-ajatuksena on tutustuttaa lapsi ohjelmoinnin maailmaan, kyllä muutakin sanomaa löytyy. Ruby on voimaannuttava hahmo, tunteita sanallistava ja itsetuntoa kohottava. Sattumaa ei luonnollisesti ole sekään, että päähenkilönä on nimenomaan tyttö. Tytötkin osaavat ohjelmoida!

Koska ohjelmointi ei kuitenkaan ole minulle ollenkaan ominainen pala kakkua, delegoin kirjan lukemisen myös miehelleni, joka tietää asiasta huomattavasti enemmän. Tässä on siis nyt vähän historian havinan tuntua: herra Syksy ja neiti Keväthän ovat seikkailleet blogissa jo vuosikaudet, mutta ensimmäistä kertaa myös Bloggajan Mies saa äänensä kuuluviin. :)

Hänen lausuntonsa mukaan kirjassa käydään hyvin läpi loogisen ajattelun perusteita ja lauserakenteita, joita ohjelmoinnissa tarvitaan. Toistosilmukat ja if-rakenteet tulevat kirjassa myös tutuiksi. Hello Ruby ei varsinaisesti opeta mitään tiettyä ohjelmointikieltä, vaan pikemminkin pseudokoodamista, joka on yhteistä kaikille ohjelmointikielille. Kun peruselementit ovat tulleet kirjassa tutuksi, on ne helpompi tunnistaa ja omaksua varsinaista ohjelmointia opetellessa.

Ni.

Mitä tähän enää lisäämään? Kannustan ehdottomasti tutustumaan kirjaan. Vaikka ohjelmointi ei olisikaan itselle tai omalle lapselle tuttu, luonteva tai edes kiinnostava juttu, on kirja ihan omana itsenäänkin kivaa luettavaa. Ja jos siinä samalla sattuu joku ohjelmoinnin perustotuus tarttumaan mieleen (niin lapsen kuin aikuisen), ei tuosta kenellekään haittaa liene!


Linda Liukas: Hello Ruby
Otava 2015
111s.
Arvostelukappale

maanantai 21. joulukuuta 2015

Älyttömän joululahjat -haaste


Amman tekemistä paketeista paljastuu...kirjoja! Uskallan tämän paljastaa jo näin ennen joulua, sillä lahjansaajat tuskin yllättyvät.

 
Katja muisti minua älyttömät joululahjat -haasteella, jonka tarkoitus on listata kolme älytöntä joululahjatoivetta. Tehtävä ja otsikointi ovat siinä mielessä mahdottomia, että minä keksin vain ehdottoman tarpeellisia toiveita. No, yritetään kuitenkin.

1. Aikaa. Esimerkiksi 1 - 2 ylimääräistä tuntia päivittäin. Minulla on jo mielessäni valmiiksi, miten tämän ajan käyttäisin. Vuoropäivin kuntoiluun, perheen kanssa olemiseen, parisuhteen hoitamiseen, lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä kulttuuritapahtumiin yms. osallistumiseen. 

2. Tilaa kirjoille. En oikeastaan toivo joululahjaksi kirjoja (paitsi vähän), koska minulla ei ole tilaa niille. Siksi toivon ihmettä ja sitä, että kotiimme ilmestyy ylimääräinen huone, jonka jokaisella seinällä on tyhjä kirjahylly täyttämistä odottamassa. 

3. Suklaata, joka laihduttaa, kiinteyttää, nuorentaa, suojelee sydän- ja verisuonitaudeilta, kolesterolilta, syövältä, osteoporoosilta sekä parantaa migreenin ja yläselkävaivat. Sellaista paljon, kiitos!

Heitetäänpäs haaste edelleen Linnealle, Arjalle ja Kirsille!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Elävissä kuvissa: Maleficent - Pahatar


Sunnuntai-iltana tuli olo, että haluaisin sukeltaa sadun maailmaan. Sadun maailmaan, mutta kuitenkin aikuiselle sopivalla ja uskottavalla tavalla. Yksi syy siihen oli kertakaikkinen väsymys "ehdottomiin totuuksiin", joita nykyään joutuu lukemaan ja kuulemaan kaikkialta. Eihän siitä ole vielä pitkäkään aika, kun valitettiin, ettei ihmisiä kiinnosta mikään, mitä Suomessa ja maailmassa tapahtuu. No nyt tuntuu kiinnostavan ja mitä yksiulotteisemman ja mustavalkoisemman mielipiteen esittää, sen suositumpaa se tuntuu tällä hetkellä olevan. Mutta jätetäänpä politiikka ihan alkuunsa sikseen.
Tämä näin taustoituksena siihen, miksi Maleficent - Pahatar, iski minuun niin lujaa.

Jos ajatellaan perinteistä sadun maailmaa, niin sehän on aika mustavalkoista. On hyvikset ja on pahikset ja lopulta hyvä aina voittaa, ainakin yleensä. Todellisuudessa homma ei kuitenkaan toimi ihan sillä tavalla. Maleficent esittää tuttuakin tutumman tarun prinsessa Ruususesta Pahattaren näkökulmasta, tuon kauhistuttavan pahan haltijan, joka kirosi Ruususen nukkumaan ikiunta, josta ainoastaan tosirakkauden suudelma voi hänet herättää.

Elokuvan tarina alkaa jo kauempaa. Pahatar on nuori, voimakas haltija, joka tutustuu sattumalta ihmispoikaan, Stefanukseen. Nuoret ystävystyvät ja rakastuvat. Köyhä Stefanus on kuitenkin kunnianhimoinen ja katoaa ihmisten valtakuntaan, samaan aikaan Pahattaresta tulee oman valtakuntansa, Moorsin haltija. Tämä ei sovi ihmisten valtakunnan kuninkaalle, joka haluaa kukistaa Moorsin. Palkintona tästä tempusta on kruunu kuninkaan kuoleman jälkeen. Stefanus havaitsee hetkensä koittaneen ja pettää ensirakkautensa kammottavalla tavalla.

Sehän rupeaa tietenkin niin sanotusti ketuttamaan ja Pahatar alkaa hautoa kostoa. Kun hän kuulee kuningas Stefanuksen perheenlisäyksestä, hän lähtee kostoretkelle tunnetuin seurauksin. Stefanus määrää kaikki rukit poltettaviksi ja lähettää Auroran kolmen hyvän haltijattaren kanssa piiloon. Haltijattaret eivät vain satu olemaan varsinaisia kotihengettäriä, joten Pahattaren on pakko puuttua tilanteeseen.


Elokuva kuvaa vahvoja tunteita: äärimmäistä rakkautta, äärimmäistä vihaa, kostoa ja sitä, mitä kostosta voi seurata. Pahatarkin alkaa empiä: ehkä hän toimi liian hätiköidysti, ehkä kirouksen voi vielä murtaa? Sen sijaan tahollaan Stefanus lietsoo vihaansa entistä suuremmaksi ja lopulta joutuu sen vangiksi, henkisesti murentuneeksi ihmisraunioksi.

Elokuva kuvaa taidokkaasti sitä, ettei hyvä ole aina hyvää, eikä paha yksiselitteisesti pahaa. Jos vihan päästää valloittamaan oman sisimpänsä, aiheutuu siitä paljon vahinkoa muille, mutta ennen kaikkea itselle. Siitä huolimatta pahojen tekojen, olivatpa ne harkiten tehtyjä tai hetken päähänpistoja, seurauksia joutuu kantamaan.

Elokuva on myös vahvojen naisten elokuva. Vaikka kuningas Stefanus (Sharlto Copley) on jäytävässä vihassaan vaikuttava ja Pahattaren apulaisena Diavalina Sam Riley symppis, jää miehille statistien roolit. Tarinan keskiössä on äärimmäistä vihaa tunteva Pahatar (Angelina Jolie, kerrassaan loistava!) sekä äärimmäisen herttainen, suloinen ja hyväsydäminen Aurora (Elle Fanning). Ja kuten 2010-luvulle kuuluu, jonkin ohikulkevan prinssin (Brenton Thwaites) suudelma ei suinkaan ratkaise kaikkea. Kyllä kirousten purkamiseen tarvitaan jotakin muutakin kuin välkehtivä hammaskalusto!


Maleficent - Pahatar oli juuri sitä, mitä tähän joulukuuhun kaipasin: sadun taikaa ja syvää inhimillisyyden sanomaa. Puhumattakaan siitä, että visuaalisesti elokuva oli huikea.

Ja lopuksi huonon äidin tunnustus. Jossakin vaiheessa lapset hiipivät sohvalle elokuvaa katsomaan ja pitivät näkemästään kovasti. Huomasin vasta jälkeenpäin, että elokuvan ikäraja oli 12! Siis vasta 9-vuotiaat saavat leffan katsoa vanhempien seurassa. Olihan elokuvassa pari hurjaa kohtausta, mutta omat lapsemme jännittivät kyllä yhtä paljon muumeja katsoessa! En yllytä ketään rikkomaan ikärajoja ja itsekin pyrin niitä noudattamaan, mutta en kyllä toisaalta tästä lapsuksesta ota sitä huono äiti -viittakaan kannettavaksi. Hieno elokuva, joka herätti ajatuksia sekä aikuisille että lapsille, mutta ei ahdistavalla tavalla.

Maleficent - Pahatar
Ohj. Robert Stromberg
Kesto 1h 37 min
K12

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa


Miina Supinen on kirjailija, jonka teokset ovat vuosien ajan liikkuneet lukulistani liepeillä, mutta en vain ole tullut koskaan tarttuneeksi hänen kirjoihinsa. Supisen uutuus, Mantelimaa, herätti kuitenkin kiinnostukseni korviini kantautuneiden positiivisten kommenttien perusteella sekä lopullisesti WSOY:n kirjallisella kiertueella.

Mantelimaa on Länsi-Kyykkäällä sijaitseva jättimäinen ostos-ja huvittelukeskus, jonka teemana on joulu. Mantelimaa on sekoitus Ideaparkia, Tuurin kyläkauppaa ja Santaparkia. Tavallaan kuva on ihan miellyttävä: paljon jouluhenkisiä kauppoja, maailman suurin syötävä piparkakkutalo, mekaanisia tonttu-ukkoja ja niin edelleen. Mutta heti pintaa raaputtamalla mauttomuus tulee esille ja mitä syvemmälle mennään, sitä kauhistuttavammaksi kuva muuttuu.

Molli on entinen suosittu laulaja, nykyinen suosittu lastenohjelmien juontaja. Hän elää varsin tavallista perhearkea nuoruudenrakkautensa Keken ja parin kahden lapsen kanssa. Mollilla ja Kekellä on yhteinen menneisyys Länsi-Kyykkäällä nuortenkodissa, samassa paikassa, jossa nyttemmin sijaitsee Mantelimaa. Pariskunta ei edes sylkäise Mantelimaahan päin, mutta tilanne muuttuu, kun Keke joutuu vakavaan onnettomuuteen. Molli saa tehtäväkseen rakentaa Mantelimaahan näyttävän kulkueen ja spektaakkelin yhdessä huvittelukeskuksen strippariryhmän, elfettien kanssa. Valmistelujen edetessä lukija joutuu kuitenkin huomaamaan, että Mantelimaa ei ole pelkästään läpeensä kaupallinen ja mauton paikka, se on myös äärimmäisen paha. "Tonttujoukko silloin varpahillaan, varovasti hiipii alta sillan" saa tämän kirjan jälkeen aivan uudenlaisen merkityksen.

Mantelimaa on kooltaan kompakti kirja (168s.), mutta siitä huolimatta tarinaan mahtuu useampi hämmästyttävän ehjä juonikulku, takaumia sekä kuvauksia niin Keijon toipumisesta kuin Lilan ja Rosan seikkailuista Mantelimaan uumenissa. Teksti on soljuvaa luettavaa ja tarina koukuttaa nopeasti mukaansa. Kaikkinensa kirjassa on jotakin hyvin kieroa ja vinksahtanutta. Kaikesta irvokkuudesta huolimatta maailma kiehtoo ja houkuttelee. Jollakin tasolla yhtä aikaa toivon ja pelkään, että joku bisnesmies ottaa vinkistä vaarin ja rakentaa tällaisen kauhukeskuksen jollekin yksinäiselle pellolle moottoritien varteen.

Miina Supinen kertoi, että kirja syntyi hänen omasta jouluantipatiastaan eräänlaisena terapiana. Kirjassa onkin aimo annos kritiikkiä markkinavoimien kaupallistamaa joulumyyttiä vastaan, mutta toisaalta myös niitä ihannejoulun myyttejä vastaan, joita itse mielessämme hellimme aina itsetehdystä lanttulaatikosta täydellisen onnelliseen kiiltokuvaperheeseen saakka. Tarinan opetus lieneekin siinä tutussa, mutta aina tarpeellisessa muistutuksessa siitä, mikä on tärkeää. Läheiset, ystävät, rakkaimmat. Ne pysyvät myös silloin kun valot sammuvat ikuisen joulun maassa.

Muualla:
Arja: Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta.
Maija: Tykkäsin sekä kirjoitustyylistä että ideasta. Mutta pakko myöntää, että loppu oli yksi suuri lässähdys.
Mari A: Jäin kirjaa lukiessani jotenkin odottamaan, että jotain isoa alkaisi tapahtua.
Krista: Supisen tapa kuljettaa juonta on hieno ja kirjan lukeminen on puhdasta iloa.
Morre: Mantelimaa on huikea. Miina Supisen teksti soljuu sulavasti virnistellen. Nautin rivien välistä kuultavasta ironiasta.

PSSST! Tykkään erityisen paljon kirjan kannesta, joka on Laura Lyytisen suunnittelema.

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY 2015 (Elisa Kirjan e-kirja)
168s.

torstai 10. joulukuuta 2015

Satuhetki: Astrid Lindgren, Ilon Wikland: Kesäkummun Marikki ja Liisa


Astrid Lindgren on luonnollisesti ollut tuttu kirjailija jo lapsuudesta asti, mutta jostakin syystä yleissivistyksessäni on ollut Marikin ja Liisan mentävä aukko. Olen kyllä hämärästi hahmottanut heidän olemassaolonsa, mutta vasta viime kesänä tämän kirjan myötä havahduin siihen, kuinka ihastuttavista hahmoista ja miljööstä onkaan kyse.

Nappasin Kesäkummun Marikki ja Liisa -kirjan mukaani kirjaston jouluhyllystä. (Ai että muuten rakastan kirjastojen jouluhyllyjä. Ne ovat aina täynnä aarteita, varsinkin jos sattuu paikalle otollisella hetkellä valikoimien ollessa parhaimmillaan!) Kyseessä on yhteisnide, joka sisältää tarinat Liisan hassu hernetemppu ja Marikin joululoma. Näistä ensimmäinen on tunnelmaltaan syksyinen (mikä kyllä sopii vallitsevaan marraskuiseen säätilaan) ja Marikin joululoma puolestaan virittää mukavalla tavalla joulunodotukseen lumisella maisemalla, jäätyneellä joenpinnalla, palavilla kynttilöillä ja yllättävällä lumipyryllä. Pakko myöntää, että vaikka itse en ole ollenkaan talvi-ihminen, tuli kyllä kieltämättä talvea ikävä.

Vanha tuttu testiryhmäni, 6-vuotias herra Syksy ja 4-vuotias neiti Kevät pitävät myös Marikista ja Liisasta. Molemmat tarinat ovat pituudeltaan noin neljäkymmentä sivua, joten yhdellä lukukerralla he eivät jaksaneet kuunnella yhtä tarinaa kokonaan, vaan luettavaa riitti kirjassa kaikkiaan neljäksi illaksi. Erityistä ihastusta niin äidissä kuin lapsissa herättivät Ilon Wiklandin herkät ja suloiset kuvat. Jännitystä koettiin erityisesti jälkimmäisessä tarinassa, Marikin ja Liisan lähtiessä omin lupinensa retkeilemään. Itseäni puolestaan hämmensi Liisan hassu hernetemppu, joka oli varsin raisu.  Marikki ja Liisa joutuvat tappeluun Ellan ja Miian kanssa ja se onkin tappelu, jossa tintataan tappelupukaria ihan tosissaan nenään. Kulmani kohoilivat myös siinä kohdassa, jossa Marikki ja Liisa miettivät, joutuuko Miia helvettiin käytettyään sanaa 'pirulainen'. Tämä häiritsi minua jonkin verran, vaikka itse olenkin ihan iloinen luterilainen. Uskonnollisuutta välttelevä vanhempi ei varmastikaan koe tätä tarinaa aivan omakseen.

Miten muuten te, hyvät lukijat, suhtaudutte lastenkirjoihin, jossa esitetään uskonnollisia tai aatteellisia mielipiteitä tai joissa on rajuja kohtauksia?

Kaiken kaikkiaan Kesäkummun Marikki ja Liisa oli kuitenkin oikein mukavaa ja joulunodotukseen sopivaa lukemista. Se vei lukijansa sellaiseen turvalliseen ja ihanaan maailmaan, jonka vain Lindgren osaa luoda. Jos Lindgrenin maailmalle pitäisi löytää vastine tosielämästä, olisi se varmaan Strömsö. Pitäisikö sanoa, että 'ei mennyt niin kuin Kesäkummussa'? Ero on tosin siinä, että Kesäkummussa kyllä tapahtuu kommelluksia, mutta kaikki käy kuitenkin lopulta hyvin.

Astrid Lindgren, Ilon Wikland
Kesäkummun Marikki ja Liisa (Madicken och Lisabet pä Junibacken)
WSOY 2009 (alkup. 1960)
95s.
Suomentanut Laila Järvinen

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Jari Nissinen: Paha mieli


Paha mieli valikoitui luettavakseni Savonia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa Kirjakantissa. Palkinnonsaajaksi ehdolla oleva Jari Nissinen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jota lukija ei halua lukea loppuun, mutta jota ei siitä huolimatta voi jättää kesken. Se oli sen verran paljon luvattu, että kävin saman tien hankkimassa kirjan kotiin luettavaksi.

Ensiksikin on sanottava, että kielen ja kerronnan tasolla kirja on laadukas ja taidokas. En hirveästi perusta sanonnasta "esikoiseksi korkealaatuinen", mutta tässä yhteydessä pitää korostaa Nissisen taitavuutta sekä kielenkäyttäjänä että ihmismielen liikkeiden kuvaajana. Teksti oli sujuvaa ja virheetöntä luettavaa. Paha mieli kertoo suositusta näyttelijästä Jessestä, joka on kaikinpuolin häiriintynyt kaveri. Häneen pätee klisee siitä, että hulluuden ja nerouden välinen raja on häilyvä, mutta hulluuden lisäksi Jesse on kyllä myös pahasti sairas. Kirjan alussa tosin päähenkilö näyttäytyy ennemminkin itsekeskeisenä, laskelmoivana ja tunnekylmänä kusipäänä, mutta pikku hiljaa Nissinen kiristää ruuvia, niin että sisintä kylmää.

Kirjailija kertoi Kirjakantissa vältelleensä tarkoituksella narsisti-sanaa kirjaa kirjoittaessaan, mutta markkinavoimat iskivät muotitermin heti takakanteen. Itse asiassa Jesseä kyllä kutsutaan narsistiksi eräässä merkittävässä kohtauksessa, mutta itse määrittelisin päähenkilön ennemminkin psykopaatiksi kuin narsistiksi. Ehkä ratkaiseva käänne tapahtuu Jessen uidessa järvessä tuottajan tekokelohonkahuvilalla:

Äkkiä tunnen yhteyden syvyyteen, jonka äärellä seison. Tästä kun sukellan, niin pohjaan en pääse. Vastaranta nousee jyrkkänä ja korkeana, vedenpohja on kaukana alhaalla.

Tosin kuten myöhemmin selviää, käänne on tapahtunut jo ennen sitä, sillä päähenkilön suulla puhuva, epäluotettava kertoja jättää asioita kertomatta ja paljastaa niitä tipoittain. Mutta ehkä vedenalaisen kiven päällä siitä huolimatta päässä naksahtaa jotakin lopullisesti.

Paitsi mielenjärkkymisestä ja pahuudesta, kertoo Jessen tarina myös taiteen maailmasta. Kovasta pelistä, jossa freelancerit kyttäävät mahdollisuuttaan päästä suosion aallonharjalle, jossa vain onnekkaimmat onnistuvat. Loput tyytyvät tappelemaan kuin koiralauma armosta heitetyistä luista: muutamien päivien, viikkojen tai parhaimmillaan kuukausien pituisista keikoista. Jesse luonnollisesti on tämän kaiken yläpuolella.  Koska Nissinen on ammatiltaan näyttelijä ja käsikirjoittaja, tulee kirjaa väistämättä lukeneeksi myös pienessä tirkistelyhengessä. Luulen, että tässä mielessä kirja on kuitenkin antoisampi niille, jotka tuossa maailmassa itse elävät. Jonkin verran piikkejä Nissinen on sirotellut kuvaukseensa. Enemmän ne kuitenkin kohdistuvat alan ja koko yhteiskunnan rakenteeseen sekä ajan henkeen kuin yksilöihin.

Miten kävi sitten tuon alkuperäisen lupauksen: tarina, jota ei halua lukea loppuun, mutta jota ei voi jättää kesken? Varsin hyvin pitivät puheet paikkansa. Keskivaiheilla oli vähän tyhjäkäyntiä, jonka aikana pelkäsin romaanin typistyvän pelkäksi egoistisen alan sisäänpäinlämpiäväksi kuvaukseksi. "Onneksi" näin ei kuitenkaan käynyt. Lainausmerkit sen takia, että onhan kirjan loppuosa aivan järkyttävää luettavaa. Vähän tuntui siltä, kuin olisi romaanin sijasta pitänyt kyytä käsissään. Mieli teki viskata kirja lattialle, pomppia tasajalkaa päällä ja iskeä siltä vielä pesismailalla sisin lopullisesti rikki. Sitten mieleeni tuli, että niinhän Jesse tekisi. Ja sitten tuli paha mieli.

Toisaalla blogistaniassa:
Tuijata: "Hämmentävää proosaa."
Kirjasähkökäyrä:"Karmiva seikkailu ihmismielen syövereihin."
Lukutoukka: "Lentävää, sujuvaa, raastavaa."



Jari Nissinen: Paha mieli
Like 2015
318s.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Marraskuun kirjallinen kuukausi

                        

Marraskuussa olen saanut elää oikein harvinaisen kirjallista kuukautta kulttuurin saralla, täällä Puijon kupeessa kun kirjalliset tapahtumat eivät ole ihan tavallista herkkua. Joka marraskuu kuitenkin vietetään Kirjakanttia ja se on aina yhtä inspiroivaa, mukavaa ja nautinnollista. Aetosavolaisen kirjallisuustapahtuman tunnelmiin pääset palaamaan täällä. Ikään kuin etkoina Kirjakantille WSOY:n Kirjailijat kiertueella -turnee pysähtyi myös Kuopioon. Ravintola Introssa vietettiin mukava ja lämminhenkinen ilta. Toivottavasti tällainen toiminta jatkuu ja laajenee tulevaisuudessa. Marraskuussa muistelin myös lokakuun loppuun sijoittunutta Celia-kirjaston äänikirjaseminaaria. Otin myös ensimmäisiä, haparoivia mutta innostuneita askelia teatteribloggaajana raportoimalla niin Kuopion Kaupunginteatterissa kantaesityksensä saaneesta Pihkatapista kuin Helsingin Kaupunginteatterin Ministeriä viedään -esityksestä.

Tästä kaikesta seuraa, että itse lukemiseen onkin sitten jäänyt huomattavasti vähemmän aikaa. Kirjakantin teemaan sopien bloggasin kuitenkin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanista, Jyri Paretskoin Shell's Angles ja beibit -nuortenromaanista ja Liane Moriartyn Mustat,valkeat valheet -romaanista, joka ei siis kylläkään liity Kirjakanttiin mitenkään :)

Kolme kirjaa tuntuu surkean vähältä, mutta toisaalta tässä kuussa lienee enemmän kirjatykitystä luvassa. Ainakin niin toivon. Yksi lastenkirjaklassikko jo odottelee vuoroaan ja yksi Savonia-ehdokas on ihan kohta luettu loppuun. Ja niin paljon loistavia kirjoja olisi odottelemassa. Savolaista kirjallisuutta enemmänkin, yksi päräyttävä tietokirja, yksi kotimainen, odottamani uutuus ja yksi tietokirja, jota olen säästellyt kesästä asti joulunpyhiä odottamaan. Ai niin, ja yksi ehdottomasti ennen joulua luettava uutuus olisi myös puhelimessa ladattuna. Huh. Näistä tulen lukemaan ehkä puolet :)

Yksi ihastuttava marraskuun kirjallinen uutinen vielä tähän loppuun. Minulta ja Katjalta ilmestyy uusi kirja kevättalvella Avaimen kustantamana! Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -pitää meidät kiireisinä sydäntalven ajan. Ihanaa!

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Esiripun edessä: Ministeriä viedään Helsingin kaupunginteatterista


Eletään jo joulukuuta, mutta vielä on lokakuun lopun teatterikokemus perkaamatta. Käydessäni Helsingissä halusin ehdottomasti yhdistää vierailuun teatteria. Jostain, minulle myöhemmin mysteeriksi jääneestä syystä päädyin katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Ministeriä viedään -farssia. Sanon näin, koska yleisesti ottaen en ole yhtään farssi-ihmisiä (lukuunottamatta vanhoja sotilasfarssi-elokuvia, ne ovat ehdottomia helmiä!), enkä näin ollen jälkikäteen ymmärrä, miksi kyseisen näytelmän valitsin. Epäilen merkittävimmän syyn olleen ohjaaja Neil Hardwick, jonka komedian luomisen taitoa olen ihaillut jo 80-luvulla lähtien (Tankki täyteen ja Reinikainen, ah ne ansaitsisivat kokonaan omat postauksensa!). Toki lavalla oli myös vaikuttava kattaus huippukoomikkoja: Esko Roine, Heidi Herala, Asko Sarkola, Eija Vilpas, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen ja Sari Siikander muun muassa. Siis todellinen kotimaisen komiikan huippukattaus.



Ministeriä viedään on salonkikomedia, jossa tapahtumat sijoittuvat erääseen helsinkiläiseen hotelliin, johon Roineen näyttelemä ministeri on majoittunut Heralan esittämän rouvansa kanssa. Kun Roine pyytää avustajaansa (Sarkola) järjestämään rakastajattarelleen (Siikander) huoneen hotellista, alkavat tapahtumat mennä pieleen. Sarkolan erityisavustaja toimii tapahtumien hämmentäjänä ja primus motorina. Hän tekee parhaansa miellyttääkseen kaikkia ja tehdäkseen työnsä hyvin, mutta samalla hän sotkeutuu valheiden verkkoon entistä syvemmälle. Huumorin sävy on pikkutuhma, välillä vähän enemmänkin tuhma, mutta joukkoon on siroteltu myös ripaus ajankohtaista poliittista satiiria.

Minulle ei ole vielä koskaan käynyt näin. Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olin valmis poistumaan katsomosta. Vitsit olivat niin vanhoja ja niin törppöjä kaksimielisyyksiä, etten kertakaikkisesti jaksanut kuunnella. Vika oli ilmiselvästi minussa, sillä tarkkaillessani yleisöä, huomasin sen ulvovan naurusta.


En kuitenkaan lähtenyt pois kesken kaiken (tietenkään, suhtaudun teatteriin samalla tavalla kuin kirjoihin, olisin varmasti katsonut Jumalan teatterinkin loppuun saakka). Ja mitä pitemmälle esitys eteni, sitä enemmän aloin lämmetä. Toisella puoliskolla suorastaan hymähtelin ääneen. Sillä vaikka lajityyppi ei edelleenkään kolahtanut ollenkaan, niin ammattilaisten työtä oli pakko ihailla. Komediahan on äärimmäisen vaikea laji ja tämäntyyppinen, nopeatempoinen ilottelu vaatii sekunninsadasosien tarkkuudella tehtävää työtä. Ja niin tosiaan tapahtui. Ovet avatuivat ja sulkeutuivat, repliikit nasahtivat ja naamat valahtivat timanttisella ajoituksella. Kaikesta kuulsi ohjaajan ohjauksessa tehty huolellinen harjoittelu ja millintarkka hionta ja ammattitaitoisten näyttelijöiden kurinalainen, mutta kuitenkin kepeä työskentely, jossa jokaiselle näyttelijälle riitti tilaa. Lopulta vitsien sisällöllä ei ollut juurikaan merkitystä, sillä paikalleen nasahtavat vitsit tekivät tehtävänsä jo pelkällä toteutuksellaan. Osansa oli ehkä myös yleisössä vallinneella hihittelevällä joukkohysterialla!

Erityisesti näyttelijöistä esille nousivat hurjan työn tehnyt Sarkola ja kypsään ikään ehtinyttä hurjastelijaa esittävä Herala, joka sai tällaisen nuoren siveän naisen katsomossa punastumaan. Mikä asenne!



Ministeriä viedään ei ollut ollenkaan minun juttuni, mutta laadukas toteutus ansaitsee kiitosta. Hyvä komedia näyttää kepeältä, mutta on julmetun kovaa työtä. Ammattilaisten toteuttamana se onnistuu. Syvällisempää sanomaa ei tästä näytelmästä löydy etsimälläkään, mutta tarvinneeko tuota sitten jokaisessa sellaista ollakaan. Pikkujouluiseen pikkuhiprakkaan pikkutuhmaa komediaa etsivälle tämä on varmasti onnistunut valinta.

Ray Cooney: Ministeriä viedään - maailmanluokan munauksia.
Helsingin Kaupunginteatteri 31.12. asti.
Kuvat lainattu hkt.fi

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...