sunnuntai 31. elokuuta 2014

Rakkaani, romaanihenkilö


Ajattelin hotkaista tämän kapoisen kirjan yhtenä suupalana, mutta sisältöä olikin paljon enemmän kuin sivumäärä antoi ymmärtää. Joukko kirjailijoita, toimittajia, bloggaajia, kirjasto-alan ihmisiä ja muita kirjoja rakastavia henkilöitä avaavat suhdettaan itselle rakkaaksi käyneisiin romaanihenkilöihin. Tunnelma on suorastaan intiimi. Kirjoittajat avaavat paitsi omaa kirjallisuusmakuaan myös ovet omiin ajatuksiin, tunteisiin ja elämään. Romaaninhenkilöistä puhutaan kuin rakkaista ystävistä, sukulaisista, siskoista tai veljistä. Rakas fiktiinen henkilö on tullut liki ja vaikkei häntä voisikaan pitää mukavana, vaikka kyseessä olisi suorastaan raivostuttava henkilö, on hänessä kuitenkin ollut jotain sellaista, mikä on koskettanut, pitänyt kiinni eikä päästänyt irti.

Rakkaani, romaanihenkilö on tehty suurella joukolla. Sen on toimittanut Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki. Heidän lisäkseen mukana on useita tunnettuja ja tuntemattomampiakin nimiä. Valitut henkilöt ja tekstit ovat keskenään aivan erilaisia. Se onkin kirjan ehdoton vahvuus. Tekstit on kirjoitettu lämmöllä ja turhat suojukset auki. Etukäteen kirjan sisällysluetteloa lukiessani hieman epäilin, millainen lukukokemuksesta tulisi. Huomattava osa valituista romaanihenkilöistä oli minulle outoja. Jaksaisinko kiinnostua? Vaara osoittautui kuitenkin turhaksi. Sillä mikäpä muu toimisi yhtä hyvänä kiinnostuksen herättäjänä kuin intohimoisen kirjallisuuden ystävän esittely itselle rakkaasta teoksesta? To Be Read -kirjalista sai siis jälleen kerran lisäyksiä. Pidin siitä, etteivät valitut romaanihenkilöt tai heidän edustamansa teokset olleet mitenkään itsestäänselviä. Mukana ei ollut pelkkää kavalkadia romaaniklassikoista, vaan myös viihdekirjallisuutta, sellaisiakin teoksia, jotka eivät ehkä jää kovin pitkäksi aikaa kirjamaailman muistiin. Mutta juuri sehän kirjoissa onkin parasta, nimittäin yllättävyys. Että joku aivan tyhjänpäiväinen, keskinkertainenkin teos voi sopivassa tilanteessa koskettaa, itkettää ja naurattaa ja täyttää mielen vuosiksi eteenpäin ilolla, kiitollisuudella ja kaipauksella! Sitä tunnetta nämä tekstit huokuvat.

Aivan erityisen valloittavista teksteistä mainitsen esimerkkinä Päivi Artikaisen ja Tuija Lehtisen kirjoitukset. Artikainen esittelee Jo Nesbøn dekkareista tutun Harry Holen ja Tuija Lehtinen taas L.M Montgomeryn Valancy Stirlingin. En ole tutustunut heistä kumpaankaan, mutta nyt kyllä haluan! Tosin pelkään, etteivät alkuperäiset teokset tee oikeutta erinomaisille esittelyille.

Olen iloinen siitä, että maltoin antaa kirjalle aikaa ja luin sitä pikku hiljaa tekstin tai kaksi kerrallaan. Juuri näin se on tarkoitettu luettavaksi, maltilla, yhteen henkilöön kerrallaan tutustuen.

Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö
Avain 2014
144s.

Ps. Copycat-kisa alkaa kohta. Tämä teksti tarjoaa pientä vihjettä kisasta!

tiistai 26. elokuuta 2014

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta


Jo kirjaan tarttuessa tuntee, että tällä kertaa Leena Lehtolainen tekee jotain uutta. Kansi on nahkea. Ehkä sormituntumalla haetaan samettia, mutta omiin näppeihini materiaali tuntuu vähän ällöttävältä. Sattumaako?

Sormituntuma tuo kuitenkin ihan oikean ennakkoaavistuksen. Lehtolainen ei tarjoa tällä kertaa huippusuositun Maria Kallion seikkailuja, eikä edes murhamysteeriä. Päähenkilö sentään on kadonnut, muttei siitäkään kovin suurta rikosdraamaa synny. Muuten kirja onkin sitten vain ja ainoastaan sitä itseään, nimittäin draamaa. Lehtolainen kokoaa sekalaisen seurakunnan teatteriyleisöä Aleksanterin teatteriin ja istuttaa lukijansa samaan joukkoon. Lavalla on käynnissä erikoinen ja hämmentävä näytelmä: pompöösi läpileikkaus taitelija Satu Savinaisen elämästä. Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut hänen rakastettunsa näyttelijä Heikki Sirviö. Sali on täynnä, ei siksi, että näytelmän odotettaisiin olevan niin hyvä, vaan puhtaasta tirkistelynhalusta. Vain vähän ennen ensi-iltaa Satu Savinainen on nimittäin kadonnut.

Kuusi kohtausta Sadusta on ennen kaikkea haaste. Se on sitä niin kirjailijalle kuin lukijalleenkin. Kirja alkaa näytelmän alusta ja seuraa sitä uskollisesti kohtauksesta toiseen, pompahtaen välillä näyttelijöiden tai katsojien ajatuksiin ja takaumiin. Näytelmän loputtua tarina jatkuu vielä kappaleen matkaa karonkkaan ja jälkinäytökseen saakka. Sanomattakin on selvää, että tällaisen tarinan pitäminen mielenkiintoisena ja sujuvana on hankala tehtävä. Lehtolainen on kokenut kirjailija, mutta hänkin takeltelee joissakin kohdissa. Muutaman kerran pidätin henkeäni, kun kirjailija horjui lavan reunalla yhdellä jalalla kädet vimmatusti huitoen - pysyen kuitenkin pystyssä. Lehtolainen siis selviää haasteestaan kuivin jaloin, mutta työn ja tuskan takana se välillä on.

Kirja on aika pisteliäs. Piikkejä jaetaan vähän suuntaan jos toiseen. Satu Savinaisen elämän kautta kirjassa ruoditaan taidetta, naisen asemaa niin taidemaailmassa kuin yhteiskunnassa muutenkin. Piikkejä saavat niin kriitikot kuin nykyaikainen kulttuuri, jossa mikään ei ole enää omaa tai yksityistä. Julkisen ja yksityisen rajapinta on kaikista tärkein taso. Onko sitä edes olemassa julkisuuden henkilöllä? Kautta Lehtolaisen uran ajan lukijat ovat halunneet nähdä hänen päähenkilöissään kirjailijan itsensä ja lukijoiden hämmentämisestä on tullut jo jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Satu Savinaisellakin on punaiset liehuvat hiukset. Itselleni ei kuitenkaan jäänyt sellaista mielikuvaa, että Lehtolainen olisi ollut tässä kirjassa omalla ristiretkellään, siihen kritiikki ei ollut riittävän purevaa. Ehkä olisin kaivannutkin vielä vähän enemmän tulikivenkatkua, sillä nyt sanoma jäi osittain hämäräksi.

Näytelmä ja kirja kulkevat vuosikymmenestä toiseen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tarjoavat eräänlaisen läpileikkauksen taitelijan elämästä. Pääosassa on kuitenkin kirjan muoto: kuusiosainen näytelmä ja sisältö palvelee tässä tapauksessa nimenomaan muotoa. Kaikesta näkee, että Lehtolainen on halunnut tehdä juuri tällaisen kirjallisen kokeilun ja nähdä, pystyykö kirjoittamaan kirjan näytelmäensi-illasta. Kyllä hän pystyy. Arvostan tätä kirjaa nimenomaan muotonsa ja kokeilunhalunsa takia. On hienoa, että Lehtolainen uskaltaa kokeilla ja uudistua. Sisältö jäi sen sijaan vieraammaksi. Aivan niin kuin teatteriyleisö Aleksanterinteatterin lämpiössä, jää lukijakin miettimään, miksi tämä näytelmä on tehty. Ehkä arvoitus jätettiin tarkoituksella.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta sadusta
Tammi 2014
273s.

perjantai 22. elokuuta 2014

Satuhetki: Andrew Weale, Joëlle Dreidemy: Dinojen iso hätä


Kakkaa.

Olisi pitänyt arvata, kun melkein 5-vuotias herra Syksy kirmasi kirjaston lastenosastolta tiskille silmät kiiluen. "Lainataan tämä!!! Tämä on niiiiiin kiva kirja." Tokihan äiti lainasi, kirjaston täti tuumasi, että taitaapa tosiaan olla hyvä kirja. Äidille totuus selvisi vasta samana iltana kun tuli iltasadun aika. Dinojen iso hätä käsittelee kakkaa eri muodoissaan. Kakka- ja pissahuumorin vastikään löytänyt kaksikkomme on luonnollisesti kirjasta hurmaantunut. Äiti ei niinkään. Ei sillä, etteikö kirja olisi mukavan karnevalistinen, mutta tähän kakitteluvaiheeseen ei välttämättä olisi tarvittu enää lisäyllykkeitä. Mutta kuten äidit aina, lasken hitaasti kymmeneen, hengitän syvään ja takerrun kaikkien vanhempien lempimantraan, joka auttaa selviämään tervejärkisenä pikkulapsiarjesta: "Tämäkin on vain vaihe. Se menee ohi."

Dinojen iso hätä iskee kyllä kieltämättä kulta-, vai pitäisikö sanoa kakkasuoneen. Pienellä luolapoika-Terolla on ongelma:

Dinoja! Dinoja näkyvissä!
Hyi yökötys, heti leikki lakkaa.
Sillä mikä on dinojen lempipuuhaa?
Päästellä läjäpäin haisevaa KAKKAA!

Ja sama teema jatkuu:

Röyhtäisyn TÖRÄYTTÄÄ hirmulisko,
suuremppi kuin suurimmat puut.
Samassa ryöpsähtää löyhkäävä liete,
kastelee Teron ja kaikki muut!

Onneksi luolapoika-Tero on pieni neropatti ja hän rakentaa dinosauruksille vessan. Mutta kuten arvata saattaa, odottaa Teroa ja lukijaa vielä lopussa haiseva yllätys.

Tyylikästä.

Mutta ah, niin iljettävänihanaa leikki-ikäisten lasten mielestä, jotka ovat juuri oivaltaneet tabujen rikkomisen hienouden.

Äitinä tuudittaudun toivoon siitä, että ehkä ahkerasti tätä kirjaa lukemalla kanssaeläjät saavat tulevilla kauppareissuilla kuulla kakkavitsejä runomitassa.

Andrew Weale, Joëlle Dreidemy: Dinojen iso hätä.
Mäkelä 2012.
Suomennos: Raija Rintamäki

tiistai 19. elokuuta 2014

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Kissani Jugoslavia on jo toinen tänä vuonna lukemani maahanmuuttajataustaisen suomalaisen kirjoittama teos. Se toinenhan on Nura Farahin Aavikon tyttäret, johon tykästyin kovasti. Farah kuvasi Somalian kulttuuria ja historiaa, Pajtim Statovcin juuret taas vievät entiseen Jugoslaviaan. Farah ja Statovci eivät tokikaan ole ensimmäisiä maahanmuuttajakirjailijoita, mutta jonkinlaista trendiä ja suomalaisen kirjallisuuden monikulttuuristumista he omalla panoksellaan edustavat. Pidän tämänkaltaisia teoksia hyvin tärkeinä, sillä kirjallisten ansioiden lisäksi ne kuvastavat osaltaan myös suomalaisuuden kuvan muutosta laajemmassa mielessä.

Kissani Jugoslavia on jo ehtinyt herättää kiinnostusta ja kiitosta, jopa pienoista pöhinää, erityisesti Helsingin Sanomien kiittävän arvion jälkeen. Kieltämättä teos on hyvä ja sillä on varmasti hyvät mahdollisuudet tulla palkituksi vuoden parhaimpana esikoisena. Itse soisin voiton tälle kirjalle ehkä mieluummin kuin Tommi Kinnusen niin ikään hyvälle ja voittoarvioissa usein esiinnousevalle Neljäntienristeykselle, juuri siitä syystä, että Statovci tuntuu tuovan kotimaiseen kirjallisuuteen tuoreelta tuntuvat tuulahduksen, mitä tämä tuoreus sitten ikinä onkaan. Omituista ja valitettavaa on, että kumpikaan näistä erinomaisiksi luokiteltavista esikoisista ei kuitenkaan ole onnistunut lämmittelemään minua todelliseen innostukseen asti.

Epäilemättä Kissani Jugoslavia on erittäin hyvä esikoisteos. Se on kieleltään moitteeton ja monikerroksinen, mutta kuitenkin sujuva luettava. Kerroksellisuutta ja vertauskuvauksellisuutta ei puutu myöskään tarinasta. Erityisesti entiseen Jugoslaviaan syntyneen ja Suomessa aikuiseksi kasvaneen Bekimin tarinaan on ladattu niin paljon merkityksiä, että kunnollista analyysia voisi esittää varmastikin vasta toisen lukukerran jälkeen. Keskeisessä osassa ovat kissat ja käärmeet, otukset, jotka voivat samaan aikaan olla pelottavia ja turvallisia, jotka voivat raadella tai tulla raadelluiksi. Samoin voi käydä myös ihmisille, kansakunnille ja valtioille. Vertauskuvallisten osuuksien välillä Bekimin äidin Eminen tarina taas on korostetun realistinen. Kun ottaa huomioon, että kirjailija on syntynyt vuonna 1990, voi virtuaalista hattua nostaa varsin korkealle kypsän ja tarkan Jugoslavian alueen lähihistorian kuvauksesta.

Jokin kuitenkin mätti heti lukukokemukseni alusta asti. En usko, että vika oli jopa hieman shokeeraavassa
 alussa, vaikka kieltämättä koko kirjan ajan pidin enemmän Eminen kuin Bekimin osuuksia. Huomaan, että olen tullut kuluneen vuoden aikana äärimmäisen nirsoksi kaunokirjallisuuden suhteen. Sen sijaan tietokirjallisuuteen ja lanukirjallisuuteen suhtaudun vapaammin. Mistähän se johtuu? En välttämättä kaipaa kaunokirjallisuudelta viihteellisyyttä, mutta elämyksellisyyttä odotan, haluan ja vaadin. Haluan miettiä kirjan henkilöitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. Haluan nähdä unia heidän vaiheistaan. Kissani Jugoslavia on hieno teos, mutta suhteeni sen henkilöihin jäi viileäksi. En oikein osannut samastua kehenkään, enkä sen kummemmin kiinnostunut siitä, miten heille käy. En osaa, enkä haluakaan analysoida sitä, onko se kirjailijan vai lukijan vika, todennäköisesti ei kummankaan.

Kuten todettua, pidin eniten Eminen osuuksista ja erityisesti kirjan alkupuolesta, jossa kuvattiin tarkasti albaanien monimutkaisia perinteitä ja tapoja, suomalaisen mielestä kerrassaan omituisia ja kiehtovia rituaaleja. Ehkä se kertoo siitä, että janosin eskapismia, matkaa toiseen kulttuuriin, eikä sinänsä ansiokkaasti kuvattu maahanmuuttajan elämä suomalaisessa kerrostalolähiössä vastannut kaipuuseeni. Se ei kuitenkaan ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä epäilemättä moni pitää tästä valtavan paljon enemmän kuin minä. Itsekin pidän, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kaikista mieleisimmäksi anniksi jäikin kertakaikkisen upea kirjan kansi. Lienenkö huononäköinen tai huolimaton, kun silmiini ei osunut tietoa, kenen kädenjälkeä siitä on kiittäminen?

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014
286s
Arvostelukappale

maanantai 11. elokuuta 2014

Siri Kolu: Me Rosvolat


Siri Kolun Me Rosvolat -sarja on ollut melkoinen menestystarina. Kolu on saanut maineen lisäksi kirjapalkintoja ja Rosvoloiden maailmasta tehdään myös elokuvaa. Kuten minulle on valitettavan yleistä, tämäkin Iso Ilmiö on jotenkin lipunut ohitse. Ei niin, ettenkö olisi sarjan olemassaoloa huomannut, mutten ole päässyt lukemisasteelle saakka. Taisi olla Kirsi, joka suositteli minulle kesällä Rosvoloita, kun dekkarit alkoivat jo tunkeutua mielikuvitukseen liikaa. Siitä huolimatta suunnittelin kuitenkin lukevani elokuussa nimenomaan dekkareita, mutta sitten saimme kuun vaihteessa kuulla suru-uutisia, eikä kalmanhajuinen viihde enää tuntunutkaan houkuttelevan. Mutta sentään paheellisen rikosmaailman jäljillä pysyin tarttumalla eräänä hellepäivänä Me Rosvoloihin! Oikeastaan aloitimme kirjan lasten kanssa yhdessä, mutta heidän keskittymiskykynsä herpaantui jo heti alussa. Satuhetki-kirjoitussarjaan ei siis tullut tästä kirjasta jatkoa, mutta minä en kuitenkaan malttanut lopettaa lukemista. Kunhan lapset tuosta vähän kasvavat, ostan kirjan ehdottomasti kotikirjastoon. Ehkä saamme junnuraadin kommentit blogiin silloin!

Me Rosvolat kertoo Viljasta, 11-vuotiaasta tytöstä, joka eräänä aivan tuikitavallisena kesäpäivänä ryöstetään vanhempiensa autosta. Asialla on hurja Rosvoloiden maantierosvoperhe, joka on varsin eriskummallinen ja erittäin persoonallinen. Alkujärkytyksen jälkeen Vilja huomaakin viihtyvänsä ja suorastaan ystävystyvänsä ryöstäjiensä kanssa. Ja silloin Vilja alkaa merkitä vihkoonsa muistiinpanoja rosvojen ihmeellisestä maailmasta. Viljalle, ja lukijalle, selviää nimittäin pikkuhiljaa, että Suomen maanteillä liikkuu useita hirmuisia rosvosaattueita ja rosvomaailmaa säätelevät lukuisat ääneensanomattomat lait.

Kirja tuuditti minut takaisin lapseksi. Mietin sanamuotoa pitkään, sillä olisin toki voinut kirjoittaa, että taannutti minut lapseksi, mutten missään nimessä koe asiaa niin. On aikamoinen saavutus, että kolmekymppinen kahden taaperon äiti keskellä arkielämän pyöritystä ja pientä murhetta unohtaa hetkeksi muun ja tuntee olevansa yhtä huoleton kuin silloin 11-vuotiaana (kuvittelen siis olleeni silloin huoleton, aika kultaa jne). Näin joitakin aika hulvattomia rosvouniakin ja kaiken kaikkiaan Kolu onnistui muistuttamaan minua leikistä, mielikuvituksen ihmeellisestä voimasta, joka tekee kaikesta mahdollista. Pidin tästä kirjasta niin paljon nyt, mutta kuinka paljon olisinkaan pitänyt, jos kirja olisi kirjoitettu kaksi- tai kolmekymmentä vuotta sitten?

Me Rosvolat on hulvaton, revittelevä ja karnevalistinen. Kuten genreen kuuluu, aikuisten maailmalle pyllistetään juuri sopivasti. Kolu haastaa Viljan suulla aikuisten ajatusmaailmaa ja minäkin palauduin kuplastani ajoittain aikuisuuteen tuntemalla piston sydämessäni. Toisaalta kirja mahdollistaa lapsen vaikeiden tunteiden ja kokemusten käsittelyn omalla hienovaraisella tavallaan. Ei ole mitenkään uusi ajatus, että todellista perheyhteyttä ja toisesta välittämistä löytyy ns. toisien parista (onhan näitä: rosvot, peikot jne.) ja toiseus auttaa lasta näkemään oman elämän huonojen puolien lisäksi myös ne hyvät asiat. Mutta mitäpä siitä, sillä ihminen muuttuu hitaasti ja ikiaikaisten totuuksien toisinnot ovat usein niitä parhaimpia.

Aion ehdottomasti jatkaa Rosvoloiden parissa, enkä tosiaankaan malta odottaa lasteni kasvamista! Seuraava osa on jo ladattuna puhelimeen ja tällä kertaa aion kuunnella sen äänikirjana. Toivon, että saan iltaisin nukkumaan mennessä upota hetkiseksi satuun ja näyttää kieltä aikuisuudelle. Kyllä sitten taas jaksaa!

Siri Kolu: Me Rosvolat
Otava 2010 (Elisa Kirjan e-kirja)
222s

torstai 7. elokuuta 2014

Anna Jansson: Haudan takaa (äänikirja)


Tämä oli ihan ensimmäinen kosketukseni Anna Janssoniin. Vaikka televisiossakin näkyy pyörivän Maria Wern -niminen sarja, paljastui sen ja Janssonin yhteys minulle vasta tänä kesänä. Miten lienee moinen aukko yleissivistykseeni jäänyt. Etsin kesäkuuntelemiseksi helppoa, juonivetoista dekkaria ja Haudan takaa vaikutti juuri sellaiselta. Gotlantiin matkustaminen on ollut haaveissani jo pitkään ja keskiaikaviikot vaikuttavat mahtavalta tapahtumalta. Näiden lisäksi tarinaan vielä lupailtiin liittyvän larppausta, keskiaikaisia luita ja ties mitä, joten kirja oli helppo klikata ostoskoriin.

Alku oli kuitenkin tahmea. Johtui ehkä osittain siitä, että Maria Wern kumppaneineen oli minulle entuudestaan vieras hahmo. Uusia henkilöitä tuntui siis putkahtelevan sieltä täältä, enkä päässyt kärryille siitä, kuka on tarinan todellinen päähenkilö. Marian, hänen lastensa ja työkavereidensa lisäksi kirjassa keskeisessä roolissa on hänen ystävänsä Jonatan perheensä kanssa. Jonatanin alkoholistivaimoa epäillään yliajosta ja hän välttyy vain täpärästi kuolemantuottamussyytteeltä, kun uhri jääkin eloon, mutta tajuttomana palvelutaloon makaamaan. Hänen tyttärensä Malva on kuvankaunis tyttö, joka aloittaa roolipelaamisen Visby by Night -ryhmässä. Keskiaikaiselle tarustolle perustuvaa peliä pelataan keskiaikaisten kalmistojen päällä ja ryhmää johtaa Botel Hellsten, opiskelija, joka tutkii pakkomielteisesti kaksoishaudasta löytyneiden luurankojen salaisuutta ja elää sumuisessa todellisuudessa, jossa tosielämä ja larppi sekoittuvat entistä pahemmin toisiinsa.

Kun joukkoon liittyy vielä lukuisia muita sivuhenkilöitä, olin aika tavalla hämmennyksissäni. Ja vaikka kirjan aivan välitön alku on menevä, kesti luvattoman kauan, ennen kuin varsinainen mysteeri ja sen tutkinta käynnistyivät. Äänikirja jäi siis pitkiksi ajoiksi kuuntelematta ja sehän yleensä ei tee hyvää kun ne muutamatkin tutuksi tulleet hahmot ja juonikuviot unohtuvat. Mutta sitten, viimein, tapahtui murha ja tarina lähti ihan uuteen lentoon sen jälkeen. Kirjan loppupuoliskon kuuntelinkin melkoisella vauhdilla, vaikka välillä jouduin vähän kelailemaan taakse päin unen yllätettyä kuuntelijan illalla. Tämä ei kuitenkaan johtunut enää tarinan tylsyydestä, vaan siitä, etten malttanut lopettaa kuuntelemista ajoissa vaan sinnittelin aina unen ja valveen rajamaille.

Lukukokemus oli siis vahvasti kaksijakoinen: alku huono, loppu hyvä. Mitään erityisen kokeellista Jansson ei lukijalleen tarjoa, mutta parhaimmillaan varsin toimivaa dekkariviihdettä. Loppujen lopuksi Haudan takaa on aika mukava sekoitus rikosta, mysteeriä ja ihmissuhdekuvioita. Larppaus ja keskiaikainen tarusto loi miellyttävää yliluonnollista värettä tarinan ylle. Larppaus ei ole minulle henkilökohtaisesti tuttu harrastus, joten sen kuvaus sai minut vähän hämilliseksi. Tuollaistako se on? Vaikutti vähän sekopäiseltä. Jos jollakin on esittää kommenttia Janssonin kuvauksen oikeellisuudesta, olen erittäin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä!

Matkakuumettani Gotlantiin kirja ei parantanut, vaan päin vastoin yllytti entisestään. Ehkä määrään itselleni ensiapuun lisää Janssonia, mutta todellinen matkakin täytyy ottaa vakavan suunnittelun alle. Muutama dekkari lisää voisi tuoda uutta näkökulmaa matkalle ja luonnollisesti lomalukemistoakaan ei tarvitsisi kaukaa etsiä... järjestetäänköhän Gotlannissa Maria Wern -kiertokävelyitä?

Kirja sai minut miettimään äänikirjoja laajemminkin. Huomaan, että minulla on useimmiten äänikirjan alussa huomattavia keskittymisongelmia. Ehkä kyseessä on oma vaikeus rauhoittua kuuntelemaan, mutta toisaalta muistan sellaisiakin äänikirjoja, jotka imaisivat jo alussa mukaansa. Menevä alku ja helposti seurattava juoni lienevät oman toivomuslistani kärjessä. Myös lukijalla on merkitystä. Tämän kirjan lukeneen Pinja Flinkin tyyli vaati aluksi totuttelua, mutta kirjan edetessä totuin siihen. Ilmeikästä, näyttelijäntyötä lähentelevää luentaa, joka varmasti jakaa mielipiteitä niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta arvostan Flinkin suoritusta, koska mikään ei ole äänikirjassa pahempaa kun puiseva ja monotoninen lukijaääni, joka tainnuttaa kuuntelijansa. Mikähän kirja se olikaan, kun minun oli autoa ajaessa pakko lopettaa kuuntelu, etten nukahtaisi?

Millaisia kokemuksia teillä on äänikirjoista? Mitkä ovat hyvän äänikirjan elementit? Vai oletko huomannut, etteivät ne ole sinun juttusi? Entä oletteko Jansson-tuntijoita, mistä kannattaisi jatkaa tuotantoon tutustumista?

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Heinäkuussa luin



Heipä hei heinäkuu ja tervetuloa elokuu! Mitäs kaikkea tässä kuussa luinkaan?

Vaikka heinäkuun oli määrä olla kepeä, aloitin sen mahdollisimman rankasti, nimittäin Åsne Seierstadin 
Yksi meistä. Kertomus Norjasta pyöräytti kyllä ajatukset ja melkein mahankin muutamaan kertaan ympäri. Vielä blogikirjoitusta tehdessäni suhtauduin kirjaan hyvin ristiriitaisesti ja kriittisesti, mutta nyt viikkoja myöhemmin on sanottava, että kyseessä on tärkeä ja hieno kirja. Reagoin siihen poikkeuksellisen voimakkaasti, mikä kertoo jotakin teoksen vaikuttavuudesta.

Norjan jälkimainingeissa luin paljon kehuja, suorastaan ylitsevuotavaista suitsutusta saaneen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ei ihan hömppää tämäkään. Kirjan ansiot oli helppo tunnistaa, mutta kuitenkin jäin jotakin kaipaamaan. Asiaa makusteltuani luulen, että tämä romaani jäi osittain olosuhteiden uhriksi. Olin lukiessani vielä niin pyörällä päästäni ja vereslihalla Seierstadista, että Neljäntienriesteys jäi niihin jälkimaininkeihin. Jollakin toisella hetkellä olisin ehkä vaikuttunut enemmän.

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli viimein sitä light-osastoa, mitä kesälukemistolta etukäteen toivoin. Valitettavasti lopputulos oli vähän liiankin höttöinen, enkä muutamaa viikkoa myöhemmin enää jaksa muistaa tarinaa kovinkaan tarkasti.

Onneksi saavutin helteisen heinäkuun tunnelman Jyri Paretskoin uuden nuortenkirjan parissa. Shell's Angles ja Kalajoen hiekat teki lukijansa hyvälle tuulelle. Rokki soi, hiekka tarttui varpaisiin ja niin edelleen! Käyhän lukemassa myös Savolaisen kirjallisuuden jäljillä -sarjan uusin osa, Jyri Paretskoin haastattelu, mikäli se meni lomakuukauden aikana ohi.

Klassisempaa viihdelukemistoa edusti Jane Austenin Kasvattitytön tarina. Aluksi minulla oli vaikeuksia päästä tarinaan sisälle, mutta lopulta sitkeys palkittiin ihan mukavalla ja taatun austenimaisella tarinalla. Aion lukea Austenia lisääkin joskus lähitulevaisuudessa. Ehkä tartun uuteen Ylpeys ja ennakkoluulo -suomennokseen tai englanninkieliseen Austeniin.

Kuun lähestyessä loppuaan aloin kaivata murhia ja muita rikoksia. Palokaski-sarjan ensimmäinen osa Laura ei saanut niskavilloja nousemaan, mutta toimi ihan viihdyttävänä kesäkirjana ja hyvänä johdantona dekkarien pariin.

Dekkareita aion nimittäin elokuussa lukea. Koko kesän ajan kuuntelemani dekkariäänikirja tuli päätökseen tänä aamuna ja pöydällä jo jonkin aikaa on odotellut yksi lupaava tapaus, johon ehkä tartun tänään. En kuitenkaan kieriskele koko kuukautta rikollisuuden parissa. Sain loistavia lukuvinkkejä kesälukeminen -teemalla, joten jospa sujauttaisin joukkoon jotakin siltäkin listalta?

Elokuun lopulle uskallan luvata myös jotain, mitä tiedän monen teistä odottaneen jo pitkään. Arvaatteko jo?
Kyllä vain, on aika kaivella kamerat naftaaliinista, sillä Copycat-kilpailu käynnistyy vielä elokuun aikana. Jos ensimmäinen ja toinen kierros on mennyt sinulta ohi, pääset jäljille oikealta Copycat-tunnisteen alta. Liian paljon ei kannata kuitenkaan menneiden vuosien tuotoksiin nojata, sillä syksyllä 2014 Copycat astuu askeleen eteenpäin, kiristää ruuvia ja on uskoakseni uljaampi kuin koskaan. Pysykää siis linjoilla!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...