torstai 31. heinäkuuta 2014

Palokaski 1: Laura


Teki mieli lukea jokin helppo dekkari, mitäpä muuta sitä kuumana kesäpäivänä rannalla tekisikään. Kaivelin lukemattomien kirjojen huojuvien pinojen muodostamien aikakerrostumien joukosta J.K. Johanssonin nimimerkin turvin kirjoitetun Palokaski-sarjan ykkösosan, nimeltään Laura. Kyseinen kirja tuli minulle aikoinaan arvostelukappaleena, mutta syystä tai toisesta se hautautui muiden alle. Joitakin hämäriä muistikuvia Blogistaniasta minulla oli, mutta lähdin lukemaan kirjaa aika lailla puhtaalta pöydältä. Sen verran tarkistin, että kakkososakin on jo näköjään ilmestynyt ja elokuvasopimustakin on kirjoiteltu. Kokonaisvaikutelma oli sellainen, että kyseessä on huolellisesti mietitty, isoille massoille, niin aikuisille kuin nuorillekin suunnattu kirjasarja. Mutta onko lopputulos onnistunut vai liiankin laskelmoitu?

Kirjan keskushahmo on Laura, kaunis kiltti tyttö, joka oli kadotessaan rajun murrosiän kourissa. Koska Laura on kadoksissa, tarinan varsinainen päähenkilö on Miia, entinen nettipoliisi, joka päätyy some-riippuvuutensa takia erityisopettajaksi omiin lapsuusmaisemiinsa Palokaskeen. Toinen keskeinen henkilö on hänen veljensä Nikke, joka toimii samassa koulussa psykologina. Ja luonnollisesti kadonnut Laura käy Palokasken koulua. Tarina alkaa helteisestä elokuun päivästä ja koulujen alkamisesta. Tunnustan vähän ahdistuneeni, sillä luin kirjaa siinä vaiheessa kun päämäärätietoisesti työnsin mielestäni ajatuksen oman kesälomani loppumisesta. Toisaalta peruskoulun syystunnelma on itsellekin tuttua, joten siihen eläytyminenkin oli helppoa.

Laura on viihdyttävä ja aika mukaansatempaavakin dekkari, varsin sopivaa rantalukemista. Kuitenkin kirjassa oli paljon sellaista heppoista, minkä ehkä antaisi anteeksi halvassa tv-tuotannossa, mutta kirjassa moinen tuntui sietämättömältä. Ensinnäkin tapa, jolla Miia ja Nikke hoitavat työtään eli eivät käytännössä tee sitä ollenkaan. Ehkä olen idealisti, mutta en oikein usko, että missään koulussa sellaista katsottaisiin kovinkaan pitkään (vaikka eihän kirjan aikajänne kovin pitkä ollutkaan. No mutta ärsytti siis silti). Toinen häiritsevä asia on se, että vaikka Miia ei enää työskentele poliisissa ja on lopulta myös täysin jäävi tutkinnassa, huseeraa hän siinä kuitenkin mukana, jakeleepa jopa poliisin nimissä lausuntoja televisiossa. Epäuskottavuuden tuntua lisäsi myös sinänsä ilmeisen tarkoituksellinen Miian ärsyttävyys: hänellä on uskomattoman hoikka vartalo, vaikka hän syö epäterveellisesti, hän erittäin älykäs ja menestynyt, erittäin aktiivinen seksuaalisesti ja poikaystäviäkin on tyrkyllä puolella jos toisella. Naisena tällaista on tietenkin vaikea kritisoida vaikuttamatta happamalta, mutta se juuri onkin ongelma. Lukiessa tuntui, että minua yritettiin ärsyttää tahallaan ja lopulta ärsyynnyinkin, en suinkaan hahmon täydellisyydelle vaan provosointiyritykselle itselleen.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta jotenkin oudosti pidin tästä ja olen kovin kiinnostunut lukemaan myös seuraavan osan. Lukemani perusteella luulen, että asiantuntevissa käsissä myös kirjan tv- ja/tai elokuvaversiot muuntuvat ihan kelvolliseksi tyhjien hetkien viihteeksi. Sen sijaan mitään kovin suuria ahaa-elämyksiä Palokaskesta on turha etsiä. Vaaka laskeutuu siis laskelmoidun kertakäyttöviihteen puolelle, mutta kun se toisaalta toimii ihan kohtuullisesti, niin mikäpä siinä.

J.K. Johansson: Laura
Tammi 2013
221s.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Mitä luet kesällä vai luetko?


Aurinkoista ja helteistä viikon alkua! Toivottavasti olette nauttineet kesästä yhtä paljon kuin minä! Keskeisin päivien sisältö viime päivinä on ollut löhöily rannalla lasten ottaessa ilon irti lämpimästä vedestä, enkä muistakaan olleeni näin ruskettunut sitten kesän 2001, jolloin olin kesätöissä lasten uimakoulussa (toki se ei tarkoita, että olisin vielä oikeasti kovinkaan ruskea, vaaleahipiäinen kun olen). Aikaa on ollut lukemiselle, löhöilylle, perheelle ja ystäville ja eittämättä välillä on käynyt mielessä, että ainoastaan kesällä ihminen elää ihan oikeasti. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jos kesää riittäisi viikosta ja kuukaudesta toiseen, ei se tuntuisi enää ollenkaan samalta. Nämä mietteeni kumpuavatkin siitä, että minulla on kesäkriisi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhdeksänä kesänä olen lomaillut elokuussa. Elokuu on minulle muutenkin rakas kuukausi ja se on myös iskostunut mieleeni lomakuukautena. Kun muut palailevat työ- ja kouluelämään, minä lomailen. Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin. Olen saanut nautiskella heinäkuusta lomalla, joten töihinpaluu on jo ihan kulman takana. Ja tässä eräänä päivänä se ajatus iski (siellä rannalla makoillessani): ensi syksynä esikoiseni lähtee eskariin. Seuraavat parikymmentä vuotta elokuu on meidänkin perheessä lomien loppumis-, ei alkamiskuukausi. KÄÄK!

Mutta en antaudu vähällä. Olkoonkin, että työt ja arki kutsuvat, elokuu on silti lempikuukauteni ja pidän kesästä kynsin hampain kiinni. Jos lomailu ei onnistu, voi mukavia kesäjuttuja tehdä kotoakin käsin. Siksi toiseksi, kirjahippi hakee kesäfiilistä tietenkin kirjoista. Nyt kaipaankin teiltä vinkkejä epätoivooni: mikä on teille sitä parasta kesälukemista? Mikä tuo hyvän mielen, mikä sopii helteisiin, mikä sadepäiviin, mikä pimeneviin iltoihin? Onko teillä kirjoja, kirjailijoita tai kirjallisuudenlajeja, joihin palaatte aina kesäisin vai luetteko summamutikassa sitä, mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan?

Minulla on kaksi vallitsevaa trendiä, jotka ovat säilyneet melko muuttumattomina jo useamman vuoden. Ensinnäkin janoan elämäkertoja, yleensä tämä tapahtuu alkukesästä. Tänä kesänä hoidin elämäkertaosuuden jo toukokuussa lukemalla Minna Maijalan hienon Minna Canth -elämäkerran. Ehkä samaan sarjaan voi lukea myös Reza Aslanin Kapinallisen, vaikkei se ihan tyylipuhtaasti Jeesus-elämäkerta olekaan. Loppukesästä taas tekee mieli lukea dekkareita. Syytän siitä Leena Lehtolaista. Lehtolaisen uusin on kuulunut loppukesääni jo varmaankin yli kymmenen vuotta ja siitä tavasta en ole aikeissa luopua. Viime kesänä Maria Kallio teki odotetun paluun Rautakolmiossa. Tänä vuonna on luvassa jotakin muuta.Toki kesäisin tulee luettua muitakin dekkareita ja eilen illalla lopettelin juuri Palokaski-sarjan ykkösosan, josta lisää vielä tämän kuun puolella. Viime kesältä on jäänyt hyvin mieleen Kati Hiekkapellon Kolibri.

Kesäkirjoissani ei välttämättä tarvitse olla kesä, mutta toki siitä ei haittaakaan ole. Joskus ajankohtaisuus on hyvä asia, mutta joskus se saattaa jopa häiritä. Esimerkiksi juuri Palokaski-sarjan Lauraa lukiessani koulujen alkuun sijoittuva aika vähän vaivasi viimeisistä lomapäivistä nauttimista. Jonkinlaista kepeyttä sen sijaan kaipaan. Elämäkerratkin ovat usein tekstin tasolla sujuvalukuisia, vaikka muuten heviä osastoa olisivatkin.

Mutta nyt on teidän vuoronne, lukuvinkit kehiin, kiitos! Mitä suosittelette taatun kesäfiiliksen saavuttamiseksi?



perjantai 25. heinäkuuta 2014

Jane Austen: Kasvattitytön tarina


Lukiessani kevättalvella Heta Pyrhösen mainiota Jane Austen aikalaisemme -teosta mieleeni juolahti, etten ole lukenut Jane Austenia vuosikausiin. Tuli suorastaan ikävä tätä yhtä ehdotonta lempikirjailijaani. Tein myös hämmentävän huomion: onko minulla vielä yksi Austenin teos lukematta kokonaisuudessaan? Oli ehkä kesä 2003 tai 2004, kun aloitin Kasvattitytön tarinan lukemisen englanniksi. Muistan, ettei tarina oikein tahtonut lähteä käyntiin saati ottaa minua mukaansa. Taisin jättää Austenin tylysti sivuun ja aloittaa jonkin vetävämmän kirjan.

Kasvattitytön tarina ei ole Austenin suosituimpia romaaneja. Itse asiassa se on sävyltään verrattain synkkä verrattuna hänen rakastetuimpiin teoksiinsa. Siinä missä esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo on nokkela ja leikkisä, on Kasvattitytön tarinan yleissävy huomattavasti kyynisempi, joskus jopa ilkeä. Ei ihme, ettei Austenin perhekään ollut teokseen niin ihastunut kuin mitä se oli ollut Järkeen ja tunteisiin ja Ylpeyteen ja ennakkoluuloon! Oikeastaan voin melkein kuvitella, mistä Austenin suunnanmuutos johtui. Austenin ehdottomia vahvuuksiahan ovat paitsi jo mainittu nokkeluus myös elävä henkilökuvaus ja tarkkanäköinen ihmistuntemus. Saatuaan kiitosta edellisistä Austen kenties vain lisäsi näitä ominaisuuksia kolmanteen romaaniinsa, mutta samalla herttaisuus muuttui ylimielisyydeksi ja kyynisyydeksi?

En ihmettele myöskään sitä, että tarina lähti huonosti lentoon vieraalla kielellä lukiessa, sillä sama vika vaivasi myös tällä kerralla. Kasvattitytön tarinassa on hyvin vähän dialogia, mutta senkin edestä selittämistä. Jos onnistuneen romaanin ohjenuorana pidetään (kaikkihan eivät pidä) "Näytä, älä selitä", niin siinä kohdassa Austen menee metsään. Kirjailija ei jätä juurikaan mitään lukijan oman mielikuvituksen varaan vaan pikemminkin selittää puhki keskeisimpien henkilöiden mielenliikkeet. Loppua kohti hän ei malta enää puhua näkymättömänä kertojana, vaan puhuttelee välillä lukijaa myös suoraan, mikä tuntui vähän myöhäiseltä ratkaisulta onnistuneeksi tyylikeinoksi.

Kasvattitytön tarinassa Fanny Price, säätyänsä paljon alempaa naineen naisen tytär, otetaan jalomielisesti tätiensä huomaan. Toinen tädeistä on nalkuttava hääräilijä täti Norris, mutta onneksi kasvatusvastuu varsinaisesti lankeaa Sir Thomasille ja Lady Bertramille, Mansfieldin kartanon isäntäparille. Nuoren ja aran Fannyn pelätessä kuollakseen niin vanhempia sukulaisiaan kuin serkkujaankin, hän onneksi löytää itselleen ystävän Edmund-serkusta, joka on aina ystävällinen ja oikeamielinen. Pikku hiljaa Fannysta kasvaa hieno nainen, vaikka hänen sukulaisensa eivät sitä välttämättä huomaakaan. Mansfieldin rauha rikkoontuu, kun läheiseen pappilaan tulevat vieraisille komeat Crawfordin sisarukset. Yhden jos toisenkin mielenrauha ja sydän ovat vaarassa heidän tähtensä ja myös Fanny joutuu kärsimään sydänsuruista.

Vaikka Kasvattitytön tarina on kenties Austenin tuotannon heikointa antia, oli se kuitenkin alkukankeuden jälkeen varsin miellyttävää lukemista. Vaikka kirjailija sortuu liialliseen selittelyyn, on hänen taitavuutensa ihmismielen kuvaajana tunnustettava. Ehkä se jopa juuri tässä teoksessa onkin parhaiten nähtävissä verrattuna niihin onnistuneempiin klassikoihin, joissa Austen on malttanut olla kertomatta aivan kaikkea itse ajattelemaansa. Kasvattitytön tarina etenee hitaasti, eikä tarjoa sanottavaa jännitystä niille, jotka Austenin tuotantoa ovat joskus lukeneet, mutta Austen ei ole rakastettu kirjailija ilman syytä. Romaanin lukeminen oli lopulta nautinnollista ja tarinan hidas eteneminen mahdollisti nautiskelun useampanakin kesäiltana. A.R. Koskimiehen suomennos tosin jätti toivomisen varaa, erityisesti termin "näytelmähomma" käyttö ärsytti suunnattomasti. Se taas sai muistamaan, että vaikka en mielelläni lue englanniksi, voisin taas joskus lukea Austenia alkukielellä. Hänen tapansa käyttää kieltä on nimittäin niin kaunista ja miellyttävää, että se voittaa jopa minun mukavuudenhaluni.

Ja olin minä tainnut sitten kuitenkin lukea tämän jo aikaisemmin loppuun asti, sen verran hyvin tarina mieleeni palautui lukemisen edetessä mieleeni!

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park 1814)
Karisto 2014
480s.
Suomennos A.R. Koskimies

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Savolaisen kirjallisuuden jäljillä 3: Jyri Paretskoi


Kirjailija Jyri Paretskoi saapuu haastatteluun, kuinkas muuten kuin mopolla. Takana on jo viitisenkymmentä kilometriä ja edessä kolmekymmentä. Aivan tavanomainen mopoilumatka ei kuitenkaan Paretskoille ole, vaikka hänen luomansa nuortenkirjojen hahmot, Henri, Rudi ja Samu oman mopojengin perustavatkin. Ensimmäisessä osassa Shell's Angles seikkaili Ylä-Savossa, mutta vastikään ilmestyneessä Shell's Angles ja Kalajoen hiekat -teoksessa pojat ajaa huikaisevat huomattavasti pidemmän matkan kuin luojansa, nimittäin Iisalmesta Kalajoelle matkaa on noin parisataa kilometriä. Vaikka Iisalmen nimeä ei kirjoissa suoraan mainitakaan, on kaupunki helposti tunnistettavissa. Ylä-Savo valikoitui kirjojen miljööksi pitkälti käytännön syistä:
- Savolaisuus on tuttua, tunnen paikat ja tavat. En ehkä osaisi kirjoittaa uskottavasti helsinkiläisten nuorten elämästä, hän pohtii.

Paretskoin nimi tuli lukevalle kansalle tutuksi viime talvena, kun hänen esikoisromaaninsa palkittiin Topelius-palkinnolla. Palkintoraati kiitteli muun muassa ajankohtaisia teemoja ja poikanäkökulmaa. Palkinto tuli esikoiskirjailijalle yllätyksenä:
- Se tuli järkytyksenä. Palkinto on hieno tunnustus siitä, että on tehnyt jotain oikein. Toisaalta tulee siitä myös paineita, kun katselee aiempien voittajien listaa. Pitäisi pystyä yhtä hyvään kuin he, Paretskoi miettii.

Kirjan saama hyvä vastaanotto ja palkitseminen ovat jo vaikuttaneet kirjailijan elämään. Viime talvena Paretskoi kirjoitti sarjan kakkososaa vuorotteluvapaalla. Ensi vuonnakaan häntä ei nähdä toimessaan äidinkielenopettajana, sillä kirjoittaminen jatkuu kokopäiväisenä apurahan turvin.
- Kirjailija on iso sana. Mutta kai sitä voi jo sanoa kirjailija olevansa, mies toteaa vaatimattomasti.

Idea Shell's Angles -kirjoihin syntyi tarpeesta. Paretskoi kertoo, että opetustyössä poikien innostaminen lukemiseen oli vaikeaa. Yhdessä he listasivat, mitkä asiat poikia kiinnostaisivat. Lista oli verrattain lyhyt mutta sitäkin ytimekkäämpi: mopot ja tytöt. Sellaisia kirjoja ei vain valitettavasti ollut kovin paljon tarjolla, joten Paretskoi päätti kirjoittaa sen itse. Yläsavolaisista nuorista kertoa Shell's Angles julkaistiin viime vuonna. Palautteen perusteella kirja on myös otettu hyvin vastaan. Paretskoi yritti kirjoittaa nimenomaan pojille, mutta yllättäen myös tytöt pitivät Shell's Anglesista, jopa enemmän kuin pojat.
- Ehkä siinä on sitten paljon sellaista, mihin tytötkin voivat tarttua. Ja onhan se ainakin hyvä opaskirja poikien sielunelämästä, Paretskoi myhäilee.

Muutakin kuin mopoja ja tyttöjä
Vaikka kyse on nuortenkirjoista, pitää Paretskoi tärkeänä myös yhteiskunnallisen sanoman esiintuomisen kirjoissaan:
- Nuoret ajattelevat paljon asioita ja pohtivat niitä keskenään. Olen halunnut nostaa esille itse tärkeänä pitämiäni asioita. Tavoitteeni ei ole saarnata vaan kannustaa ajattelemaan itse, Paretskoi kertoo.

Sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin muun muassa perheväkivaltaa ja peliriippuvuutta, kakkososassa nuoret keskustelevat homoseksuaalisuudesta ja ulkonäköpaineista.
- Kakkososassa annan henkilöiden keskustella ja pohtia enemmän keskenään ja selitän itse vähemmän, Paretskoi kertoo.

Paretskoille kirjojen kirjoittaminen on toteutunut unelma.
- Tein kerran viiden kohdan listan asioista, jotka haluan tehdä joskus. Yksi niistä oli kirjan kirjoittaminen. Listasta jäljellä taitaa olla vielä laavun rakentaminen, hän sanoo.

Kahden Shell's Angles -kirjan jälkeen Paretskoilla on jo uskollinen fanikunta odottamassa seuraavaa osaa. Kai sellainen on tulossa?
- Shell's Anglesille on tulossa jatkoa, mutta voi olla, että kirjoitan ensin jotain muuta. Minulla on jo mielessäni yksi novellikokoelma ja yksi psykologinen trilleri. Haluan seuraavaksi kokeilla aikuisten proosan kirjoittamista.

Jyri Paretskoin kirjat Amman lukuhetkessä:
Shell's Angles
Shell's Angles ja Kalajoen hiekat


perjantai 18. heinäkuuta 2014

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat


Talvella läksin mopopoikien matkaan ja ihastuin Topelius-palkitun kirjailija Jyri Paretskoin luomaan lämminhenkiseen kaveriporukkaan. Henri, Rudi ja Samu perustivat oman mopojengin, Shell's Anglesin. Mukaan mahtui myös ripaus romantiikkaa kun joukko sai tyttövahvistuksen, Millan. Vastikään ilmestyneessä sarjan kakkososassa Shell's Angles ja Kalajoen hiekat mopot ja tytöt -teemaa syvennetään entisestään.

Alkukesä on mennyt vähän eri tavalla kuin kolmikko oli etukäteen suunnittellut (Kts. Shell's Angles), mutta Rudin rakastuessa ja koulun alun lähestyessä kolmikko päättää lähteä road tripille määränpäänään kuumat Kalajoen hiekkadyynit sekä Rudin ihastuksen kohde Hanna. Iisalmesta Kalajoelle on kohtuullisen pitkä matka, ainakin mopolla ja ainakin jos eksyy matkalla ja pojille tietysti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Oman osansa tuo poikien Youtube-videoprojekti, joka saa muutenkin yllytyshullut pojankoltiaset mm. ratsastamaan lehmillä ja pissaamaan paimenpoikaan. Mutta perillä Kalajoella päähuomion vievät vähäpukeiset tytöt ja niitähän rannalla riittää. Kuten arvata saattaa, leikkimielinen hupailu ja flirtti saattaa kuitenkin muuttua iltayöstä pettymyksen kyyneliksi.

Viihdyin tälläkin kertaa Shell's Anglesien matkassa erittäin hyvin. Luin kirjaa kuumina kesäpäivinä veden äärellä ja vaikka ympärilläni pyöri lähinnä oma jälkikasvu ja paikalla pörränneet urootkin olivat sukua joko omaa tai avioliiton perua, pystyin hyvin eläytymään siihen vallattomaan nuoruuden tunteeseen, jolloin koko maailma on avoin ja kaikki on mahdollista. Tapani Kansan Kalajoen hiekat soi nonstoppina päässä myös silloin kun en kirjaa lukenutkaan. Kirja toimi siis hyvin myös kolmikymppisellä naislukijalla, vaikka ajoittain tunsinkin itseni kukkahattutädiksi. Tämä ei kuitenkaan saanut minua epäilemään kuvattua poikien sielunmaiseman autenttisuutta, vaan uskon, että duudsonhenkiseen kohellukseen ja tyttöjen pisteytykseen on yksinkertaisesti vähän helpompi samastua teini-iässä.

Tarina on kepeä ja lajityypille ominaisesti draaman kaari jää lähinnä matkan vaiheiden kuvaukseksi. Siitä huolimatta Paretskoi on lisännyt esikoisromaaninsa tavoin tähänkin kertomukseen yhteiskunnallista pohdintaa ja sanomaa. Tällä kertaa nuoret pohtivat esimerkiksi homoseksuaalisuutta ja nuoriin (niin tyttöihin kuin poikiin) kohdistuvia ulkonäköpaineita ja esineellistämistä. Arvatenkin tällainen valistustyyppinen osuus jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta omasta mielestäni kirjailija onnistuu asiassaan hyvin. Vastoin monia yleisiä ennakkoluuloja nuoret pohtivat keskenään isojakin kysymyksiä, vaikkei se aikuisen silmiin ehkä aina siltä näytäkään. Siksi pidän hyvänä sitä, että myös sinänsä kepeä nuortenromaani heittää ilmaan ajattelemisen aihetta.

Shell's Angles ja Kalajoen hiekat on edeltäjäänsä jonkin verran pidempi romaani, mutta edelleen varsin sutjakka luettava. Sivumäärään nähden kirjan lopetuksen kanssa tuli yllättävän kiire. Säikähdin jo hieman ja kuulin jo deus ex machinan kolistelevan taustalla uhkaavasti, kun Kalajoen bileet loppuivat lyhyeen. Onneksi juttu ei päättynyt vielä siihen, vaan kierrokset kohosivat aina cliffhanger-loppuun asti. Yleensä en niistä kirjallisuudessa perusta, mutta tällä kertaa se herätti pelkästään uteliaisuuden ja toisaalta sai unohtamaan epäilykseni lopun sujuvuudesta. Ihan onnistunut harhautus ja laukaus maaliin siis, jalkapallotermejä lainatakseni.

Toivottavasti moni hyppää poikien matkaan Kalajoen hiekoille, sillä tämän kesäisemmäksi ei lukeminen enää mene ja ainakin minulle tuli tästä kepeä ja hyvä fiilis. Tosin kylläpä kirjan kanssa kelpaa fiilistellä myös pimeinä syysiltoina. Sitä ennen voi kuitenkin jatkaa aihepiirin parissa täällä Amman lukuhetki -blogissa. Savolaisen kirjallisuuden jäljillä -juttusarja jatkuu nimittäin kenenkäs muun kuin Jyri Paretskoin haastattelulla. Pysykääpä asemissa!

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat
Karisto 2014
413s.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias


Helteistä heinäkuuta! Kesäkuussa päätin heinäkuuni olevan kepeä ja jopa aavistuksen höttöinen lukemisen osalta. Åsne Seierstadin ja Tommi Kinnusen teokset eivät tosin sopineet määritelmään ollenkaan, mutta sopivasti ilmojen lämmitessä tartuin Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaaseen. Takakantensa perusteella kirja on kuin tehty kirjojen ystävälle, kertoohan se kirjallisuuteen intohimoisesti suhtautuvista ihmisistä ja vilisee kirjallisuusviitteitä. Myös ajatus tuulisesta saaresta on sopivan romanttinen kirjallisessa mielessä. Mikähän siinä onkaan, että kiehtovimmat kirjalliset miljööt tuntuvat olevan tuulisia? Tyyni ja tylsä pilvipouta ei nähtävästi sovi metaforaksi ihmiselämän myllerryksille.

A.J. Fikry on elämäänsä kyllästynyt leski ja kirjakauppias, joka on päättänyt juoda itsensä hengiltä. Sitten tapahtuu kaksi hänen elämäänsä myllertävää asiaa. Ensinnäkin hänen hellimänsä harvinainen ja erittäin arvokas kirja varastetaan. Sitten hänen kirjakauppansa lattialle ilmestyy pieni lapsi, mukanaan lappu, jossa lapsen äiti toivoo pienokaisensa saavan kasvaa kirjakaupassa. Saatatte varmaan arvatakin, että kirjakauppiaan elämä muuttaa suuntaansa ja sen jälkeen luvassa on pientä jännitystä, auvoista idylliä ja haikeita kyyneleitäkin.

Uskoni viihteelliseen heinäkuuhun karisi jo ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ja vannoin mielessäni tarttuvani seuraavaksi järeään klassikkoon. Zevinin tarina ei tuntunut ottavan otteeseensa ollenkaan ja koko kirja-aihe tuntui liian ilmeiseltä ja lukevaa yleisöä kosiskelevalta, jopa snobimaiselta. Eniten ärsytti kuitenkin kirjan suloisin henkilö Maya, pikkutyttö, joka oli yhtä aikaa vauva, mutta pikkuvanhoja puhuva lapsi, joka teki hampaita ja opetteli lukemaan yhtä aikaa. Yritin googlaamalla selvittää, onko kirjailijalla lapsia. Asia ei selvinnyt, mutta rohkenen hänen kirjoittamansa lapsikuvauksen perusteella väittää, että ei ole.

Onneksi jossakin kirjan puolivälin tienoilla rentouduin ehkä itse ja toisaalta tarina muuttui vähän kiinnostavammaksi. Myös Mayan vanhetessa hänen epäuskottavuutensa karisi. A.J. ei hahmona erityisesti sykähdyttänyt, mutta kustantamon myyntiedustajana työskentelevä Amelie alkoi itsepintaisesti näyttää mielessäni nuorelta Geena Davisilta (kuten Long Kiss Goodnightin alkupuolella) ja se on tässä tapauksessa ihan hyvä merkki kiinnostukseni ja mielikuvitukseni heräämisestä.

Loppujen lopuksi kirja viihdytti kohtalaisesti ja sen rakennekin oli ihan näppärä. Kronologisesti etenevän tarinan väliin oli sijoitettu A.J:n pohdintoja kirjoista, mikä sai selityksensä kirjan lopulla. Mukaan tarttui muutama mukiinmenevä lukuvinkkikin. Kokemus jäi siis plusmerkkiseksi ja uskaltanen näin jatkaa kepeän kuplivaa kuukauttani. Mutta mitään varsinaista tunne-elämystä ja kovin kummoista muistijälkeäkään Tuulisen saaren kirjakauppias tuskin mielen sopukoille jätti. Kirja on ihan mukiinmenevä pokkari kesälomareissulle, mökille tai rannalle, mutta niin on moni muukin kirja. Valitettavasti Zevinin tarina ei juurikaan erotu siitä massasta.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus 2014
Suomentanut Tero Valkonen
239s.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä on luettu ja ylistetty blogeissa paljon. Näin ainakin oletan. En ole lukenut blogiarvosteluja paria ensimmäistä enempää, sillä päätin jo aikaisessa vaiheessa lukea kirjan itse jossakin vaiheessa. Varovaisuudestani huolimatta korviini on kantautunut "Hämmästyttävän hyvä esikoinen"- ja "Yksi vuoden parhaista kirjoista" -tyyppisiä kuiskutteluja. Tietty määrä kehuja saa kiinnostumaan kirjasta, mutta jatkuvat ylisanat luovat joskus lukemiselle hankalan lähtökohdan. Tekee jo mieli vähän lähtökohtaisesti hangata vastaan: "voiko se nyt muka olla niiin hyvä?" Yksi asia ainakin on peruuttamattomasti menetetty, nimittäin yllätysmomentti. Sen voi kokea vain niiden kirjojen kohdalla, joilta ei odota yhtään mitään, mutta jotka pääsevät hiipimään takavasemmalta sisuksiin ja kalauttamaan metrisellä halolla päähän.

Huomasin suurien ennakko-odotusten häiritsevän lukemista jonkin verran. Ehkä juuri niiden vuoksi ja toisaalta lukemisen ajoituksesta johtuen en kenties saanut irti Neljäntienristeyksestä ihan niin paljon kuin moni muu on saanut. Siitä huolimatta on sanottava, että viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Lisäksi uskoni e-kirjaformaattiin on pelastunut! Kuten kuukausikatsauksessa kerroin, jätin viimein kesken Dan Brownin Infernon, jota luin varmaankin puoli vuotta siinä juurikaan edistymättä. Juuri menneellä viikolla kerroin kirjablogikollegoilleni, että e-kirjat eivät vain taida sopia nykyiseen elämäntilanteeseeni. Nyt on pakko korjata tuota lausuntoa. Se oli Inferno, joka ei sopinut, sillä Neljäntienristeyksen luin vuorokaudessa. Eli kun kirja on riittävän hyvä, sujuu lukeminenkin formaatissa kuin formaatissa!

Lukiessani olin iloinen siitä, että olin malttanut jättää kirjaesittelyt väliin. Huomasin, etten tiennyt juuri mitään Neljäntienristeyksestä. Se oli hyvä, sillä aihepiiri on sellainen, joka helposti leimaa kirjaa ennakkoon ja tässä tapauksessa varsinkin aivan turhaan. Jos et siis halua tietää liikaa kirjasta, kannattaa suosiolla hypätä pari kappaletta alaspäin. Neljäntienristeys on sukuromaani, joka käsittelee yhden perheen elämää eri vuosikymmeninä ja sukupolvien kautta. Onneksi silmiini ei ollut osunut mainintoja pohjoisen ahdistavasta lestadiolaisyhteisöstä tai kaappihomoudesta, sillä silloin kirja olisi sujahtanut mielessäni lokeroon, johon se ei ollenkaan kuulu. Neljäntienristeys on kiihkoton, kaunistelematon, myös liioittelematon romaani. En tiedä, onko kirjailijalla agenda, mutta ainakaan se ei puske liian voimakkaasti läpi. Toisaalta kirjan loputtua jäin sitä vähän myös kaipaamaan. Mikä oli kirjan tarkoitus, mikä sen sanoma?

Itse tulkitsin sen näin: kantavana teemana on erilaisuuden sieto. Ensimmäisessä osassa kertojana on Maria, itsellinen nainen, kätilö, yksinäisen lapsen eli äpärän äiti, mutta silti ylpeä ja kunnianhimoinen. Maria rakennuttaa talon, joka on pitäjän suurimpia, hän täräyttää suorat sanat isännille, joiden mielestä vähäverisen vaimon velvollisuus on alistua parin vuoden välein lapsivuoteelle henkensä uhalla. Maria on liian erilainen yhteisöön, mutta siitä hän vähät välittää. Ja juuri sen takia hänestä lopulta tulee arvostettu. Sen sijaan hänen tyttärensä Lahja tekee kaikkensa ollakseen samanlainen kuin muut. Hän ei halua erottua muista, hän janoaa yhteisön hyväksyntää. Hänen miehensä Onni, mies jolla on salaisuus, sen sijaan janoaa hyväksyntää ennen kaikkea itseltään. Hän on erilainen, mutta kieltää sen itseltään. Lopulta tämä johtaa henkisesti mahdottomaan tilanteeseen. Vielä tarinansa pääsee kertomaan Kaarina, Lahjan miniä. Kaarina on tullessaan erilainen, mutta lopulta Lahja jää poikansa perheen kanssa asuessaan oudoksi linnuksi, jonka silmiin ei katsota, jonka huoneeseen astuessa keskustelu hiljenee. Kaarina ja Lahja ovat mahdollisimman erilaiset, mutta siitä huolimatta he joutuvat asumaan saman katon alla ja sietämään toisiaan.

Kinnunen onnistuu imaisemaan lukijansa mukaan helposti. Ja kun mukaan on lähtenyt, ei kyydistä halua lähteä. Varsinkin kirjan alkuosa piti otteessaan vahvasti. Loppua kohti lukukokemus ei enää pysynyt niin intensiivisenä, siitä huolimatta, että kirjan kanssa piti vähän alkuyötä valvoa. Omalla kohdallani keskeisin ongelma taisi olla siinä, että henkilöistä kiinnostuin eniten Mariasta, uskomattoman vahvasta, ehkä jopa julman vahvasta naisesta. Jäin kaipaamaan häntä. Olisi kai pitänyt olla kiinnostuneempi Lahjasta ja Onnista, sillä heidän parisuhteeseensa romaanin jännite kehittyy. Se tuntui kuitenkin liian tutulta, jo moneen kertaan kirjoitetulta. Tunnetta voimisti se, että tapahtumat kerrottiin useaan kertaan eri kertojien suulla.

Kuinka korkealle Neljäntienristeys nousee omassa rankingissani, sitä en osaa vielä sanoa. Luin kirjan niin nopeasti ja vähän välipalakirjanomaisesti, että pelkään ns. teflonilmiötä eli sen katoavan mielestäni nopeasti. Toivottavasti olen väärässä. Joskus tällaiset vahvatunnelmaiset kirjat jäävät tiukasti mielensopukoihin, vaikkeivat ne lukuhetkellä olisi niin merkityksillisiltä tuntuneetkaan. Sitä paitsi on muistettava, että tämä romaani sai minut pitkän tauon jälkeen innostumaan e-kirjoista, ei pöllömpi saavutus sekään!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy 2014
Elisa Kirja e-kirja
239s.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Seierstad, Åsne: Yksi meistä. Kertomus Norjasta.



Lukuhistoriani on melko mittava ja kirjava. On tullut luettua yhtä sun toista. Tietokirjallisuuden puolella väittäisin lukumakuni olevan aiheidensa puolesta jopa melko synkkä. Siitä huolimatta mieleeni ei tule kovin monta kirjaa, joka olisi herättänyt niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita kuin Åsne Seierstadin Yksi meistä. Kertomus Norjasta. Itse asiassa voin ihan suoraan sanoa, että vihaan kyseistä kirjaa. En siksi, että se olisi huono kirja. Ei se loistavakaan ole, muttei missään nimessä huono. Vihaan kirjaa sen sisällön vuoksi ja eritoten siksi, että siinä esitetyt asiat ovat tapahtuneet oikeasti.

Kukaan tuskin voi unohtaa heinäkuun 22. päivää vuonna 2011. Minäkin muistan sen hyvin. Kesäpäivä oli kaiketi melko tavallinen, ainakin niin tavallinen kuin parikuukautisen vauvan ja alle kaksivuotiaan taaperon kanssa voi olla. Illalla päätimme katsoa mieheni kanssa elokuvan. Aiemmin olimme nähneet uutisista, että Oslon hallintokorttelissa oli tapahtunut räjähdys. Uhriluvuista ei ollut siinä vaiheessa tietoa. Kun olimme asettautumassa sohvaan elokuvaa varten, kesken uutislähetyksen kerrottiin juuri tullut tieto, että norjalaisella Utoyan saarella on ammuskeltu. Tuossa vaiheessa tapahtuma kuulosti lähinnä perisuomalaiselta keskikesän vietolta. Kohautimme olkiamme ja aloitimme elokuvan katsomisen. Samalla aikaa kymmenet nuoret taistelivat hengestään. He olivat piiloutuneet pusikoihin, kallionkielekkeiden ja sänkyjen alle. Epätoivoissaan he esittivät kuollutta poliisiksi pukeutuneen Anders Behring Breivikin tullessa kohdalle tai hyppäsivät hyiseen mereen ja lähtivät uimaan kohti manteretta luotisateen suhistessa ympärillä. Nuo nuoret olivat noin 13-19 -vuotiaita, siis käytännössä lapsia vielä. Yli 500 osallistujasta 69 kuoli joko luoteihin tai hukkumalla. Kuolinsyyselvityksiä tehdessä paljastui, että monia heistä oli ammuttu selkään ja takaraivoon. Yksi kuolleista oli aikoinaan Irakista perheensä kanssa pakolaisena Norjaan tullut 18-vuotias Bano Rashid. Niin ikään Utoyassa menehtyivät kaverukset Anders ja Simon, porukan kolmas jäsen jäi henkiin siitä huolimatta, että häneen osui viisi luotia ja hän vammautui vakavasti.

Seierstad kertoo kirjassaan näiden nuorten tarinan. Se on ehdottomasti kirjan raskain, mutta myös paras ja antoisin osa. On tuskallista lukea onnellisten, tasapainoisten perheiden ja nuorten elämästä samalla tietäen, mikä vääryys heitä tulevaisuudessa odottaa. On kamalaa, kun Seierstad kuvaa piinallisen tarkasti sitä paniikkia ja hätää, mitä nuoret joutuivat kokemaan. Vanhempien ja sisarusten tuska lapsen menettämisestä on jo melkein liikaa lukijalle. Mutta siitä huolimatta se on parasta kirjassa, sillä kaikkea sitä värittää ylimmäisenä rakkaus ja välittäminen. Seierstad kertoo pahoista teoista, mutta kuitenkin hyvistä ihmisistä.

Sen sijaan kirjan viiden päähenkilö, massamurhaaja Anders Behring Breivik, on jotakin, mikä sai minut lukijana melkein suunniltani. Seierstad aloittaa tarinan kaukaa, Breivikin äidin Wenchen ankeasta lapsuudesta. Omassa lapsuudessa koettu turvattomuus heijastui myös Wenchen omiin lapsiin. Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä äitisuhdekaan ollut helppo. Ja siitä tuntui tulevan hänen elämänsä alati toistuva kuvio. Anders kaipasi huomiota ja hyväksyntää kipeästi, niin kipeästi, että se sai toiset ihmiset kavahtamaan, perääntymään ja lopulta jättämään huomiotta. Anders koki hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen aina uudelleen. Lopulta Anders pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttaa äärimmäistä suunnitelmaansa ja hän teki sen hämmästyttävällä sinnikkyydellä. Mutta ehkä se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa hän oli tekemässä jotain, jolla taatusti saisi huomiota osakseen.

Siinä piileekin tämän kirjan merkittävin ongelma. En halua, että tämä kirja on olemassa. Nuoret Bano, Simon ja kaikki muut Utoyan nuoret kyllä ansaitsevat sen, mutta ei Breivik. En halua suoda hänelle ja hänen aatteilleen sitä kunniaa, että tutustuisin hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa, mutta Seierstad ei jätä vaihtoehtoja. Ja vaikka kuinka tarkasti hän rekonstruoikin Breivikin elämän ja ajatukset, en edelleenkään ymmärrä. Seierstad ei kykene vastaamaan perimmäiseen kysymykseen: miksi? Breivik on surkea ihmisraukka, joka kuvitteli ja ilmeisesti edelleen kuvittelee tehneensä jotakin sankarillista murhaamalla puolustuskyvyttömiä, aseettomia, pakoon juoksevia lapsia. En kannata väkivaltaa, enkä kuolemanrangaistusta, mutta en kykene ymmärtämään, miten Breivikin vartijat kykenevät hillitsemään itsensä. Ehkä parasta olisi ollut vain päästää Utoyan nuoret vanhempineen pesäpallomailojen kanssa maksamaan kalavelkoja?  Onko olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi? Voiko antaa anteeksi miehelle, joka tappaa nuoria samalla kun heidän vanhempansa kuuntelevat puhelimessa voimatta tehdä mitään lastensa hyväksi?

Jos kirja saa pohtimaan tällaisia ajatuksia, ei se voine olla huono. Toisaalta onhan aihekin sellainen, ettei tunteisiin vetoaminen ole kovin vaikeaa. Itse asiassa kirjassa oli useitakin häiritseviä piirteitä. Ensinnäkin se on varsin järkälemäinen. Lähes 600 sivua puolustaa paikkansa sinänsä, että kerrottavaakin on paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Mutta paikka paikoin olisin kaivannut tiivistystä. Esimerkiksi vaihe, jossa Breivik valmisti pommia oli puuduttavan yksityiskohtaisesti kuvattu. Vaihe kuvastaa sitä hämmennystä, mitä Seierstad tuntee. Hänkään ei tiedä, mitä Breivikin aivoissa tapahtui, millainen tapahtumaketju sai hänet suunnittelemaan jotain näin äärimmäistä tekoa. Siispä kirjailija päätyy kuvamaan käytännön valmisteluja tarkasti, ikään kuin häivyttääksen perimmäisen dilemman. Ja vaikka pomminteko-ohjeiden löytäminen netistä lienee äärimmäisen helppoa, pidin tarkkaa kuvausta myös jotensakin eettisesti arveluttavana. En myöskään päässyt irti siitä tunteesta, että luin Seierstadin versiota asiasta, sensaatiomaista raporttia, jossa hän esitti asiat juuri siten kuin hän halusi. Parhaimmillaan ja aidoimmillaan kerronta on Utoyan nuorten elämää kuvatessa, sillä silloin omaisten kertomukset pääsevät esille ja ovat pääosassa. Mutta Breivikistä ja terroripäivän tapahtumista kertoessaan toimittaja-kirjailija Seierstad ottaa vallan. Ja hän on pikkuisen liian kärkäs ja alleviivaava, ollakseen riittävän neutraali kertoja. Esimerkiksi poliisin toiminnassa oli tunnetusti paljon puutteita, jotka mahdollisesti maksoivat ihmishenkiä. Mutta Seierstadin bessewisseröivä sävy on raivostuttavaa ja sai kyllä minun sympatiani kääntymään epätodellisessa tilanteessa hömelöivien poliisien puolelle.

Siitä kai tässä kirjassa onkin kysymys. Yksi meistä on epätodellinen tarina, mutta valitettavasti täysin totta. Tuohon yhteen kammottavaan päivään saakka Norja oli lintukoto, jossa ei voitu kuvitellakaan mitään vastaavaa tapahtuvaksi. Sellainen tuntui liian epätodennäköiseltä ja epätodelliselta. Samalta tuntui myös metsikössä pakenevilta nuorilta, jotka vain hetkeä aiemmin olivat olleet helpottuneita poliisin saapuessa saarta varmistamaan. Koko tapahtumasarja on kuin paha uni, liian kamala ollakseen totta. Norjassa on käsittääkseni korostettu paljon sitä, kuinka hienosti ja katkeroitumatta maa on selvinnyt järkyttävästä tapahtumasta, mutta sivusta seurattuna on vaikuttanut siltä, että norjalaiset ovat ennen kaikkea halunneet unohtaa pahan unen ja jatkaa illuusiota idyllisestä lintukodosta. Ja vaikkei Seierstad sitä aivan suoraan sano, sellaisen vaikutelman jättää myös hänen kirjansa. Elämän on jatkuttava. Täynnä iloa ja rakkautta. Sillä se kaikki oli liian pahaa ollakseen totta.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta (En av oss 2013)
WSOY 2014
Suomentaja Pirkko Leino
585s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...