keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Maalis- ja huhtikuun luetut


Hups! Viikot ovat vilahtaneet sillä tavalla, että maaliskuun kooste jäi aikanaan tekemättä. Toisaalta eipä tuota kukaan ole ehkä osannut tätä ennen kaivata. Tällainen kahden kuukauden yhteiskooste saattaa meikäläisen suhteellisen vaatimattomalla lukutahdilla olla jopa hedelmällisempi vaihtoehto.

Olen lukenut aika paljon nuoruuteen liittyviä kirjoja viime aikoina. Aihepiiriä liippavat tavalla tai toisella ainakin

Mehiläisten kuolema (tässä oli jotakin ihastuttavaa kieroutuneisuutta)
Musta kuin eebenpuu (hieno päätös Simukan trilogialle)
Totuus Harry Quebertin tapauksesta (tämä kertoi myös nuoruudesta, kuten myös rakkaudesta, kirjallisuudesta, pahuudesta, ystävyydestä...)

Myös pari lastenkirjaa tuli esittelyksi. Osallistuin Lastenkirjaviikkoon esittelemällä Kävellen ympäri maailman -kirjan maaliskuussa ja huhtikuussa esillä oli Pohjolan lasten Raamattu. 

Luettuani Jane Austen aikalaisemme -teoksen, mieleni alkoi halata Austenin maailmaan, joten luin samaan syssyyn myös Longbournin talossa -romaanin, mikä oli valitettavasti pikemminkin tuskastuttava lukukokemus. Nuoruuden teemoja muuten siinäkin esillä.

Minna Canthin päivää juhlin Kauppa-Lopolla ja esillä oli myös toinen kuopiolaiskirjailija, kun Savolaisen kirjallisuuden jäljillä -sarja jatkui Marko Kilven haastattelulla. Kaikista eksoottisimmillani taas olin Jään muisti -äänikirjan parissa.

Hävittäkää Helsinki! tarjosi mielenkiintoista tietoa sota-ajan pommituksista ja ilmatorjunnasta. Ajatuksia herättävä oli myös perhesurmien logiikkaa avaava pienoisromaani Laukaisu

Näiden kahden kuukauden ajalta kovin ja iloisin yllättäjä oli kuitenkin Kuka murhasi rouva Holmin? joka tarjosi simppeliä, mutta äärimmäisen taitavaa ja toimivaa dekkariviihdettä. Se elähdytti minua kaikkinaisen luku- ja elämäjumin keskellä sen verran vakuuttavasti, että seuraava Autereeni on jo kirjastosta haettu.

Kahteen kuukauteen mahtuu monenlaista. Juuri siitä lukemisessa niin paljon pidänkin: kirjojen kautta voi sukeltaa erilaisiin ihmiskohtaloihin ja elämiin, maailmoihin ja kulttuureihin. Voi viihtyä rennosti ja tuntea syvästi, oppia uutta, herätellä ajattelua. Tunnenkin itseni aika etuoikeutetuksi, kun olen saanut olla kirjoittamassa kirjaa, joka esittelee juuri tällaisia, erilaisiin tarpeisiin vastaavia mainioita kirjoja. Pakko kuitenkin tunnustaa sekin, että nämä muutamat viikot kirjan valmistumisen jälkeen ovat olleet nautinnollisia. On ihanaa kirjoittaa kirjoista, siksihän tätä blogiakin pidän, mutta kyllä on kertakaikkisen nautinnollista vain lukea, uppoutua, sukeltaa kirjojen maailmaan!

Sellaista lukuvirettä toivon myös teille toukokuussa. Minä aion paneutua nyt makuulle ja lukea loppuun tämän kuukauden viimeisen kirjan. Saatte lukea siitä enemmän viikonloppuna, sen voin paljastaa, että kiinnostava, mielenkiintoinen kirja on kyseessä. Taisin jopa vähän paasata sen aihepiiristä tänään töissäkin!

Hauskaa vappua, pitäkää huolta toisistanne!

Amma

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


Monet teistä tietävätkin, että olen suppean ilmaisun ystävä. On olemassa niitä lukijoita, jotka haluavat upota silmiripsiin ja hymykuoppiin tai syksyisen metsän eri sävyihin ja sitten on niitä, jotka haluavat kuvitella haluamansa ja mennä sillä välin jo eteenpäin. Kuulun siis jälkimmäisiin. Siitäpä syystä reilusti 400 sivua ylittävät teokset osoittavat mielestäni useimmiten ikävää kyvyttömyyttä asian ytimekkääseen ilmaisuun ja 800 sivuisten kohdalla voi jo puhua täydestä suuruudenhulluudesta ja arvostelukyvyttömyydestä. Seison mielipiteeni takana, vaikka tiedän, että ennakkoasenteeni vuoksi minulta on jäänyt varmasti monta hienoa teosta lukematta. Onneksi aina välillä otan itseäni niskasta kiinni. Pääsiäisenä tein sen Joël Dickerin ja juuri juhlavuottaan viettävän Keltaisessa kirjaston Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin kanssa. Minulla oli mahdollisuus tutustua teokseen jo etukäteen ennen ilmestymistä, siitä kiitos kustantajalle!

Romaanissa on yli 800 sivua, joten voitte arvata aatosteni suunnan. Tarina tuntui kuitenkin kiinnostavalta ja takakannessa luki: "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" Pidän itsevarmuudesta ja tunnen vetoa ylitseampuvaa mainontaa sekä pitkähköjä kirjan nimiä (tiedän, ei mitään logiikkaa) kohtaan, joten pakkohan kannet oli avata. Ja täytyy tunnustaa, etten olisi enää halunnut niitä sulkea, vaikka toki jouduin tekemään sen useaankin otteeseen. Täten minä, Aino-Maria Savolainen, sanon, että kirjan 808 sivussa ei ollut yhtään ylimääräistä sivua. Se lienee suurin kohteliaisuus, mitä tällä saralla minulta voi irrota ja voisin siis lopettaa esittelyni tähän, mutta ehkäpä avaan tuntojani kuitenkin enemmän.

Ei sillä, että tämä olisi ollut mykistyttävän ainutlaatuinen teos, enkä ole varma, onko se läheskään vuoden paras, vaikka toki varsin korkealla tämän hetken rankingissani. Juoni oli monipolvinen ja yllättävä, muttei nyt kuitenkaan sellainen, etteikö loppua olisi voinut jossakin vaiheessa jo ounastella. Kirjailija, joka kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta, ei ole järin omaperäinen kirjan aihe. Puhumattakaan siitä, että tämä kirja kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa. Onko olemassa itserakkaampaa ammattikuntaa kuin kirjailijat???

Mutta siitä huolimatta tarina toimii. Se on kiinnostava ja koskettava. Siinä on vähän Twin Peaksia, siinä on menneiden vuosikymmenten amerikkalaista unelmaa, rakkautta, menetyksiä. Paljon epäluotettavammaksi ei kertoja enää voisi muuttua, joten oikeastaan vasta kirjan luettua voi olla ihan varma, ettei enää tulee mitään yllättävää käännettä. Vai voiko sittenkään?

Kirjan päähenkilö Marcus Goldman on esikoiskirjallaan maineeseen noussut kirjailja, joka kärsii tyhjän paperin kammosta. Hän hakee apua yliopisto-opettajaltaan ja ystävältään Harry Quebertilta, joka on myös kuuluisa kirjailija. Harryn pihalta kuitenkin löytyy kolmekymmentä vuotta aiemmin kadonneen tytön ruumis ja selviää, että tuolloin yli kolmekymppisellä Harryllä on ollut suhde vainajan, 15-vuotiaan Nolan kanssa. Marcus päättää puhdistaa ystävänsä maineen, alkaa suorittaa omia tutkimuksiaan ja huomaa pian kirjoittavansa kirjaa aiheesta. Marcus saa huomata, että idyllisen ja uneliaan pikkukaupunki Auroran tyynen pinnan alla kuohuu. Kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat jättäneet syvät jäljet ja jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa. Aina kun Marcus tuntee olevansa aivan ratkaisun kynnyksellä, karkaa totuus vähän kauemmaksi. Loppujen lopuksi lukija jää miettimään, mikä on totuus ja onko sellaista olemassakaan. Tai onko sillä edes väliä?

Joël Dickerin romaani on koukuttava, syvästi ihmisyyttä ja sen kaikkia puolia luotaava teos. Teos on suuri fyysisesti, mutta myös hengeltään. Siinä on määrittelemätöntä suuren kertomuksen eeppistä tuntua. Ehkä lopussa juonenkäänteitä tarjoillaan makuuni jo vähän liikaakin, mutta muuten Dicker tarjoaa oivan mahdollisuuden uppoutua kirjan maailmaan ja nautiskella menosta.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi Keltainen kirjasto 2014
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Arvostelukappale

torstai 24. huhtikuuta 2014

Mukavaa postia


Toivottavasti kaikilla oli mukava ja rentouttava pääsiäinen! Itselläni oli ja eilen kotiin palatessani laatikossa oli mukavaa postia odottamassa: kirja on tullut painosta!

Linnasta humisevalle harjulle esittelee 50 kirjaa, jotka jokaisen kannattaa lukea. Mikäli haluat hankkia kirjan omaksi tai vaikkapa lahjaksi, minulla on ilo luvata siitä blogini lukijoille 30% alennus, jolloin hintaa jää 29,40e. Jos kiinnostuit, laita tilaus ja yhteystietosi minulle sähköpostiin ammanblogi(at)gmail.com, niin toimitan sen edelleen kustantamolle.

Tällaista tällä kertaa! Olen lukenut pääsiäisenä jotakin suorastaan hartaasti, mutta mitä, se selviää ensi viikolla!

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme


Tartuin Heta Pyrhösen Jane Austen aikalaisemme -teokseen innolla ja olin jo ehtinyt lukea hyvän matkaa, kun mieleeni tuli, että joidenkin lukijoiden mielestä kirjan esitteleminen täällä blogissa voi olla ongelmallista. Onhan Pyrhösen kirja Avaimen tämän kevään uutuuksia, aivan kuten minun ja Katjan  Linnasta humisevalle harjullekin. Kenellekään ei toisaalta tule yllätyksenä, että Suomen kokoisessa maassa kirjalliset piirit ovat varsin suppeat ja erilaiset kytkökset menevät tästä syystä pystyyn ja poikittain. Itse tartuin Pyrhösen kirjaan Austen-fanina ja olisin sen tehnyt joka tapauksessa kustantajasta riippumatta. Henkilökohtaisesti en siis koe omien roolieni menevän umpisolmuun. Siltä varalta, että jotakuta asia kuitenkin olisi mietityttänyt, halusin tuoda sen täten esille. Ja sitten itse asiaan.

Heta Pyrhönen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Ammattitaito ja laaja tietämys näkyvät myös kirjassa. Pyrhönen luotaa Austenin tuotantoa ja sen vastaanottoa eri aikakausina yleisesti ja toisaalta pureutuu kuhunkin Austenin teokseen myös syvemmin. Pyrhönen on valinnut teoksia käsitellessään tietyn näkökulman, jota vasten peilata ja tulkita. Esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa käsitellään nimenomaan rakkausromaanina, sillä sellaisena sitä nykypäivänä kaikista voimakkaimmin pidetään.

Jane Austen aikalaisemme on tekstinsä puolesta varsin akateeminen. Tarkoitan sillä sitä, että kirjoittajan tutkijatausta näkyy, eikä teosta olekaan yritetty tehdä kaikista populaareimmaksi Austen-esitykseksi. En pidä asiaa ollenkaan huonona, sillä populaareja teoksia aiheesta löytyy kyllä yllin kyllin. Kirjaan ei kuitenkaan kannata tarttua sillä mielellä, että sen hotkaisisi parissa illassa välipalakirjana. Silloin nimittäin varmasti tuskastuu, eikä se sitä paitsi anna kirjalle oikeutta. Kaikista parhaiten kirja sopiikin jatkuvaan käyttöön. Haluaisin lukea sitä yhtä aikaa Austenin teosten kanssa, sillä silloin saisin varmasti kaikista eniten irti niin Pyrhösen kirjasta kuin Austenin romaaneistakin.

Kirjaa lukiessani huomasin nimittäin yllättävän asian: Austenin lukemisesta on vierähtänyt aikaa! Viimeisimmistä kerroistakin lienee jo kymmenen vuotta. Ylpeys ja ennakkoluulo on säilynyt hyvin mielessä, kiitos lukuisten BBC-maratonien, mutta muuten muistikuvani kirjojen tapahtumista alkavat olla hämärät. Sitä paitsi järkytykseni oli suuri, kun muistin, että Kasvattitytön tarina taisi jäädä kesken silloin kymmenen vuotta sitten jo nyt unohtuneesta syystä.Toisaalta aika ihanaa huomata, että minullahan on yksi lukematon Austen olemassa! Siihen pitääkin siis palata ensimmäisenä. Northanger Abbey on ollut minulle ensilukemisesta lähtien rakas kirja (ehkä vähän yllättäen, onko maailmassa ketään muuta, joka pitäisi juuri tästä romaanista eniten?) ja haluaisinkin lukea sen taas kerran. Pyrhösen ansiosta taas palan halusta lukea Emman uudelleen. Vähän lämmittelin aihepiiriä lukemalla Jo Bakerin Longbournin talossa, mutta siinä sitten kävi niin kuin kävi. Kannattaa ilmeisesti pysyä aidossa ja alkuperäisessä.

Jane Austen aikalaisemme on mainio tietokirja ja se avaa tuttuja, rakkaita kertomuksia uudella, nykypäivään linkitetyllä tavalla. Kuten kirjan nimikin kertoo, kirjassa pohditaan sitä, mikä Austenin tuotannossa ja persoonassa kiehtoo 2000-luvulla. Omaa lukukokemustani häiritsi jonkin verran se, etten muistanut kirjoista niin paljon kuin olisin halunnut. Ehkä olisi mielekkäämpää lukea ensin Austenin romaani ja sitten Pyrhösen esitys perään. Toisaalta tämä kirja herätti innostuksen lukea Austenia uudelleen. Pidän sitä aika varmana merkkinä onnistuneesta kirjasta! Luulen siis, että lähden joskus lähitulevaisuudessa uudelle kierrokselle Austenin kanssa ja otan Pyrhösen mukaan. Samaa suosittelen myös muille Austen-faneille lämpimästi!

Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme
Avain 2014
364s.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin?


Olen kärsinyt viime viikot kiireistä, väsymyksestä ja luonnollisena jatkumona lukujumista. Jo Bakerin Longbournin talossa ei ainakaan auttanut asiaa. Sen sijaan Terttu Autereen Kuka murhasikaan rouva Holmin? -dekkari oli kerrassaan täydellistä lukemista tässä tilanteessa ja sai kaikki lukupadot murtumaan!

Autereen uusin dekkari on kylläkin kuin suunniteltu meikäläiselle. Erityisesti näin keväisin alan tuntea kaipuuta vanhoihin suosikkeihin: Sherlock Holmesin ja Komisario Palmun maailmoihin ja Kuka murhasikaan rouva Skrof... siis Holmin viekoitteli minut mukaansa jo nimellään, puhumattakaan tyylikkäästä kannesta. Kannen suunnittelijan nimeä en valitettavasti saanut ongittua tietooni, sillä kirjaston viivakoodilappu peittää mainitun tiedon, enkä sitä äkkiseltään Kariston sivuiltakaan löytänyt. Jos joku tietää nimen, hän tiedon jakakoon, jotta kunnia saadaan hälle, kelle se kuuluu!

Dekkari sijoittuu suomalaiseen pikkukaupunkiin 1930-luvulla, joten siinäkin mielessä tunsin olevani kotoisella maaperällä. Mieleeni tuli hyvin vahvasti vanha Suomi-filmi, suorastaan näin sieluni silmin lääninetsivä Juhani Kuikan roolissa Kullervo Kalskeen ja kaupungin silmäätekevien merkkihenkilöiden nahoissa pitkän liudan menneiden polvien huippunäyttelijöitä Eero Roineesta Yrjö Tuomiseen, Helena Karasta Toini Vartiaiseen ja Liisa Tuomeen. Henkilökavalkadi onkin sen verran laaja, että huippunäyttelijöitä tähän filmiin olisi mahtunut melkoinen liuta.

Suomalaisen elokuvan kulta-aikaan ajatukseni johti mahdollisesti yhteys Hilmanpäiviin, dekkari alkaa nimittäin apteekkari Hellmanin syntymäpäiviltä. Sinne on kokoontunut koko kaupungin kerma, ei kuitenkaan Kemikaali-Aitan omistaja rouva Holm, joka löytyy seuraavana aamuna liikkeestään kuolleena. Tapauksella ei ole silminnäkijöitä ja kun puolet kaupungista on liikkunut murha-aikaan liikkeen lähettyvillä apteekkarin syntymäpäiviltä lähtiessään, on epäiltyjenkin määrä suuri. Tapausta  tulee selvittämään lääninetsivä Juhani Kuikka, joka olisi paljon mieluummin jossakin muualla kuin pienessä, sisäänpäin lämpiävässä kaupungissa. Mutta kuinka ollakaan, vierailun pitkittyessä alkaa Kuikka löytää kaupungista myös itseään kiinnostavia puolia...

Terttu Autere ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan tekee taitavasti ja huolella sen, mikä on hyväksi havaittua ja toimivaa. Dekkaria on miellyttävä lukea, mikä ei olekaan ihme, sillä kirjailija on eläkkeellä oleva äidinkielen- ja historianopettaja. Miellyttävän kielenkäytön lisäksi myös historiallinen konteksti on siis kunnossa. Murhaajaa en arvannut piiruakaan aikaisemmin kuin kirjailija halusi asian paljastaa, mutta totta puhuen kirjassa oli niin paljon henkilöitä, ettei murhaajaa varmaan ollut mahdollistakaan arvata. Itseäni tämä ei kuitenkaan häirinnyt, vaan kuten todettua, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Takakannessa kirjaa luonnehditaan elegantiksi salonkidekkariksi ja sisäliepeessä puhutaan tunnelmantäyteisestä, aikuisten naisten viihderomaanista. Allekirjoitan molemmat väitteet ilman ikäkriisiä, sillä olen kasvanut kotini 1930-luvulta lähtien kasvatetun kirjaston ääressä. Vanhojen tuttujen suosikki(nais)kirjailijoiden vaikutus näkyy Autereen tavassa kuljettaa tarinaa.

Kuka murhasi rouva Holmin? on kepeä, melkein kuplivan keveä dekkari, josta tulee hyvälle tuulelle. Se sopii hetkiin, jolloin ei halua yllättyä tai miettiä liikaa, vaan viihtyä tasaisen varmasti. Terttu Autere oli minulle uusi tuttavuus ja kirjan nappasin hetken mielijohteesta kirjaston uutuushyllystä. Sen verran paljon lukemastani kuitenkin pidin, että tulen varmasti jossakin vaiheessa tutustumaan myös hänen muihin teoksiinsa.

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin?
Karisto 2014
294s.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa


Phiu. Onpas vaivannut melkoinen lukujumi viime aikoina. Olen kyllä kovasti halunnut lukea, mutta en ole joko ehtinyt tai sitten illalla kirjan avattuani olen nukahtanut saman tien. Siitäpä syystä Jo Bakerin Longbournin talossa -romaanin lukeminen on ollut paikoin jopa tuskatuttava kokemus, ilman että kirjalla itsellään olisi asian kanssa paljonkaan tekemistä. Löysin kyllä kirjasta paljon hyvää, mutta myös paljon naputettavaa. Onkin paljon mahdollista, että kirja joutui onnettomien olosuhteiden uhriksi.

Longbournin talossa vie nimensä mukaisesti Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan, tällä kertaa Bennettien palvelusväen pariin. Talon nuori piika Sarah, emännöitsijä rouva Hill miehensä kanssa, pieni Polly ja uusi lakeija James pyykkäävät, parsivat, siivoavat ja palvelevat likipitäen kellon ympäri, herrasväen kotkottaessa omiaan. Baker kieltämättä avaa oivaltavasti sitä, kuinka paljon työtä maalaisaatelinkin (joka Austenin kirjallisuudessa kuitenkin mielletään pienituloiseksi) ylellisyyden takana oli. Kirjailija myös kuvaa varsin kunnianhimoisesti ja tarkasti erilaisia tuolloin tavanomaisia, mutta nykylukijalle vieraampia töitä, kuten saippuanvalmistusta.

Kuten usein kirjallisuudessa, ovat tämänkin kirjan vahvuudet samalla myös sen heikkouksia. Minut teos teki ensin hämmentyneeksi ja lopulta vähän tympääntyneeksi. Jos kirja olisi kirjoitettu 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa, olisi sillä arvo sosialistisena pamflettina ja palvelijoiden kokemien epäkohtien esilletuojana. Mutta kaksisataa vuotta alkuperäisen teoksen ilmestymisen jälkeen kritiikin terä alkaa hämärtyä. En sinänsä ihmettele tai epäile kirjan oikeutusta. Mikrohistoria, pienien ja marginaaliin kadonneiden historia, on ollut jo pitkään muodissa historiantutkimuksessa ja viime vuosina se tuntuu vallanneen myös historialliset romaanit (vaikka onhan palvelusväkeä kuvattu toki ennenkin, nyt aihe tuntuu vain olevan erityisen pinnalla). Mielestäni ajatus tutun ja rakkaan klassikkotarinan käsittelyyn aivan uudesta näkökulmasta on mainio ja raikas. Toteutus ei kuitenkaan ollut onnistunut. En päässyt yli paikoitellen minut vallanneesta vaikutelmasta, että kirjailija halusi provosoida tahallaan ja esittää asiat inhorealistisesti ja revitellen, silloin kun ne olisi voinut vain todeta. Se oli harmillista, sillä hyvätkin huomiot alkoivat ärsyttää turha alleviivauksen takia. Mitä tulee Elizabethin hieltä haiseviin kainalokarvoihin, no, ne en nyt oikein ymmärtänyt niiden merkitystä tarinan kannalta.

Austenin kirjoissa sota näkyy lähinnä komeina, punatakkisina upseereina. Baker tuo sodan kauhut esille ja lähelle. Periaatteen tasolla pidin tästäkin näkökulmasta paljon, mutta käytännössä toteutus tökki. Oikeastaan edellinen lause sopisi kuvaamaan koko lukukokemustani. Siinä missä alkuperäinen Ylpeys ja ennakkoluulo on nautittavaa luettavaa, silmät liitelevät riveillä ja käsi kääntää sivun toisensa jälkeen, oli Longbournin talossa kuin pitkä, kuiva marssi Espanjan sodassa. Tarina eteni jäykästi ja hitaasti. Sen piti edetä yli puolen välin, ennen kuin edes ymmärsin, mikä on se punainen lanka, jota seurata. Tapojen kuvaus oli kiinnostavaa, mutta toisaalta niin yksityiskohtaista, että yhdessä maalailevan maisemakuvauksen kanssa kerronnan kokonaisuus oli aika pompöösi. Jos piialta tippuu myssy maahan, näen sen kyllä mielessäni kyllin selvästi, en kaipaa vertausta maassa tököttävään herkkutattiin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että tiedän monien myös nauttivan tällaisesta kerronnasta. Jos haluat nauttia, suorastaan kieriskellä 1800-luvun brittimiljöössä, etkä pistä pahaksesi, että se tuoksahtaa hielle ja siansonnalle, on tämä varmasti juuri sinun kirjasi. Itse olen sen verran maltillinen tyyppi, että tässä oli vähän liikaa paatosta ja yksityiskohtia minun makuuni. Ja ehkä olen sen verran harmaa, että näen historialliset romaanit mielelläni vähän vaaleanpunaisten linssien läpi.

Kirjan on lukenut myös ihana Hanna, jonka blogista tämän lukulistalle nappasin! Hänen tekstissään on kaikki se, mistä olisin voinut myös kirjoittaa, mutten kuitenkaan kirjoittanut.

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi 2014 (Longbourn 2013)
Suomentanut Helene Bützow
448s.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Vähän hehkutusta!

Kansi Tarja Kettunen

On kai se sallittua, ei tule kirjoja niin usein itse kirjoitettua? Minun ja ihanan, fiksun ja asiantuntevan Katjan yhdessä kirjoittama Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa esittelee 50 hienoa, unohtumatonta teosta viimesyksyisen Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen pohjalta. Kirja lähti painoon tänään ja saamme sen hyppysiimme joko ennen pääsiäistä tai heti sen jälkeen.

Monta työpäivän jälkeistä iltaa ja viikonloppua on kulunut. Lapset ovat saaneet katsella muumeja ja ulkoilla isin kanssa paljon. Fysioteraupeuttini huokaili viimeksi raskaasti yläselkääni tunnustellessaan.

Mutta on tämä hienoa silti. Ihan sen arvoista.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Satuhetki: Pohjolan lasten Raamattu


Melkeinpä koko alkuvuoden ajan olemme lukeneet lasten kanssa iltalukemisena uutta Lasten Keskuksen julkaisemaa Pohjolan lasten Raamattua. Kyseessä on, kuten nimikin kertoo, lasten Raamattu, mutta sen toteutus on uudenlainen. Mukana on 68 Raamatun tarinaa ja tarinoiden takana on 15 pohjoismaista kuvittajaa ja 15 pohjoismaista kertojaa. Suomen lisäksi kirjan tekemiseen on osallistunut taiteilijoita Ruotsista, Norjasta, Islannista, Tanskasta ja Färsaarilta. Myös eri maiden kustantamot ovat tehneet yhteistyötä kirjan julkaisussa.

Kuten arvata saattaa, 68 tarinaan mahtuu monenlaisia toteutuksia. Toiset ovat perinteisempiä niin kerronnan kuin kuvituksen puolesta, toiset tuulettavat alkuperäistä tarinaa melkoisesti. Aikuisen näkökulmasta monia vaikeita ja hankalasti ymmärrettäviä kertomuksia on tuotu mukavasti nykypäivään. Esimerkiksi Johanneksen ilmestys ja maailmanloppu on selitetty tavalla, jota lapsikin voi ymmärtää. Ehkäpä kertomus avautui minullekin ensi kertaa kunnolla.

Testiryhmäni eli 4,5-vuotias herra Syksy ja lähes 3-vuotias neiti Kevät jaksoivat seurata kertomuksia vaihtelevasti. Vanhemman kanssa saatiin kertomuksista aikaiseksi melko syvällisiäkin keskusteluja. Hänen mieleensä olivat kuitenkin erityisesti jännittävät kertomukset, kuten Daavid ja Goljat, johon pienen pojan oli helppo samaistua. Neiti kevät taas ihastui Luomiskertomukseen eli "porkkanatarinaan" (nimitys juontaa juurensa kuvituksesta tulleesta mielleyhtymästä) ja sitä olemmekin lukeneet uudestaan ja uudestaan, melkein joka ilta.
Yksityiskohta tarinasta Luomiskertomus (Mette Marcussen)


Mielestäni Pohjolan lasten Raamattu on varsin onnistunut teos. Se muokkaa Raamatun kertomuksia nykyajan lapsille helpommin ymmärrettävään muotoon. Kuten sanottu, mukaan mahtuu monenlaista tulkintaa, mutta toisaalta sellainen kirjahan alkuperäinenkin Raamattu on. Itse viehätyin kuitenkin aivan erityisesti kirjan ideasta, jolla on kulttuurista merkitystä. Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu teos kuvastaa nimenomaan omaa aikaamme ja kulttuuriamme. Ja kun mukana on monia taiteilijoita, on yksien kansien välissä suuri määrä korkeatasoista lastenkirjakuvitusta.

Kirja sopi hyvin taaperoikäisten kanssa luettavaksi, mutta toiminee hyvin myös kouluikäisten kanssa. Voisin kuvitella, että hankalia, esimerkiksi hyvään ja pahaan tai kuolemaan liittyviä kysymyksiä on hyvä pohtia kouluikäisen kanssa näiden tarinoiden pohjalta. Raamattu on toki aina kristillinen teos, mutta mielestäni näissä tarinoissa on ennen kaikkea eettisyyttä korostava, lapsen arkeen kurottuva sävy.

Pohjolan lasten Raamattu
Lasten Keskus 2014
152s.
Arvostelukappale

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Muumit ja minä

Erjan lukupäiväkirjan Erja haastoi minut kertomaan suhteestani muumikirjoihin. Kiitos Erjalle haasteesta ja kiitos hänelle, jolta tämä alun perin on lähtenyt liikkeelle (olen ehtinyt seuraamaan vähän huonosti blogistaniaa viime aikoina, siksi olen pikkuisen pihalla merkittävistä tapahtumista)! Mainio tapa juhlistaa Tove Janssonin juhlavuotta!

Laajensin postauksen otsikoksi Muumit ja minä, sillä suhteeni muumikirjoihin on vielä uusi ja hauras. Syystä taikka toisesta muumikirjat eivät kuulu lapsuusmuistoihini. Joko niitä ei luettu kotona eikä koulussa tai sitten ne eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta. Minun muumiaikakauteni alkaakin ihanasta, sokerisen hattaraisesta Muumilaakson tarinoita -sarjasta, johon jäin koukkuun kaikkien ikätoverieni tavoin sen alettua näkyä televisiossa joskus 1990-luvun taitteessa. Tykkäsin muumeista valtavasti, mutta mieleen ovat jääneet myös kauhun hetket, joita Mörkö ja Hattivatit aiheuttivat. Muistutettakoon, että olen maatalon tyttö ja muumit tulivat aina iltalypsyn aikaan, joten katsoin lastenohjelmat usein yksin. Erityisesti nuo häälyväiset valkeat hattivatit saivat ihokarvani nousemaan pystyyn!

Jossakin vaiheessa kasvoin kuitenkin muumien ohi ja sarjan katsominen jäi kesken. Siitä alkoi myös muumiton aikakausi, joka jatkui aina siihen saakka, kun tulin äidiksi. Sen jälkeen meillä onkin ollut aikakausia, jolloin muumeja on katsottu päivittäin, nyt tahti on hurjimmista ajoista hieman laantunut. Muumilaakson tarinat kuuluvat kuitenkin ainakin viikottaiseen tv-annokseen. Jokainen pienten lasten vanhempi tietää, että muumeihin pohjautuvaa kirjallisuutta tuotetaan jatkuvasti mitä erilaisemmissa muodoissaan. Tove Janssonin alkuperäisten muumikirjojen kanssa niillä on usein vain vähän tekemistä, mutta lapsiin kirjat uppoavat hyvin. Erityisesti liki kolmevuotias Neiti Kevät on ihastunut värikkäisiin muumikirjoihin. Niitä löytyy meiltä kotoa ja niitä lainataan jokaisella kirjastokerralla. Sekään aika ei liene kovin kaukana, että pääsemme tutustumaan yhdessä alkuperäisiin muumikirjoihin. Ensikosketus tuli jo talvella, kun kuuntelimme yhdessä Taikatalvea äänikirjana.

Mitä muumikirjaa sinä suosittelisit 4,5- ja melkein 3-vuotiaille?




tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu


Jokainen viime vuosina uutisia seurannut ei ole voinut olle huomaamatta ilmiötä, joka kääntää sisukset ylösalaisin: perhesurmat. Ne tuntuvat tapahtuvan buumeina, mutta kuten Raevaara kertojansa suulla huomauttaa; niitä tapahtuu koko ajan. Väkivalta, jopa perheensisäiset murhat on kirjoitettu länsimaiseen kulttuuriin sisälle, tutkikaapa vaikka antiikin tarustoa!

Siitä huolimatta tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää, millaisessa tilanteessa ihminen on valmis surmaamaan perheensä. Puolison tai ex-puolison surman voi vielä joten kuten käsittää, sillä rakkaus ja viha kulkevat usein käsi kädessä. Mutta millainen ihminen tappaa omat lapsensa? Eikö se ole vastoin kaikkia luonnollisia vaistoja, sillä kukapa ei haluaisi suojella lapsiaan pahalta? Raevaara huomauttaa jälleen kerran, että perhesurma voi olla ja usein onkin surmantyön tekijän mielessä suojelemista, niin vinoutuneelta kuin se kuulostaakin.

Perhesurmien logiikka ja mekaniikka on terveelle, hyvinvoivalle ihmiselle vaikeasti avautuva, vaikea asia. Tätä problematiikkaa avaa Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu. Kirja kertoo Pauliinasta ja Kerkosta sekä heidän kahdesta tyttärestään Elmasta ja Annista. Tämän perheen elämä on lähtenyt kulkemaan väärään suuntaan jo vuosia sitten. Siitä huolimatta ei kellään, ei ulkopuolisella maailmalla, eikä perheellä itsellään ole ollut voimia pysäyttää kehitystä ja kääntää asioita parempaan suuntaan. Mutta tämä päivä on erilainen: se alkaa laukaisusta, sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan.

Tarinaa vie eteenpäin ulkopuolinen, hieman mystiseksi jäävä kertojahahmo, joka kuvaa tapahtumia Pauliinan kautta. Kirjailija kuvaa loputonta väsymystä, pettymystä ja periksiantamista. Sitä taustaa vasten hetkittäinen valon ja toivon pilkahdus tuntuu melkeinpä makaaberilta vitsiltä. Lukija aistii, että joitakin kehityskulkuja vain ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Kirjan ansiona on ehdottomasti pidettävä sitä, että se kuvaa todellista epätoivoa ja pahoinvointia. Raevaaran kuvaama näkymä on tuttu sosiaalialan työntekijöille (silloin kun asioihin ehditään puuttua) ja poliiseille (silloin kun on jo liian myöhäistä), mutta tavalliselle keskiluokkaiselle suomalaiselle ne ovat vain iltapäivälehtien sensaationhakuisista lööpeistä ja jutuista tuttuja, sopivasti todellisuudesta irrallaan olevia ja siten omasta elämästä helposti poisrajattavia häiriötekijöitä. Ajattelemme helposti, että Pauliinan ja Kerkon kaltaiset vanhemmat asuvat vuokrakasarmeissa ja elementtilähiöissä ja että he ovat ongelmansa aiheuttaneet itse, jollakin tavalla, varmasti. Ja mikä ongelma onkaan, yhteiskunta hoitaa asian. Mutta pysähdymmekö miettimään koskaan, saavatko lastemme päiväkoti- tai koulukaveri muuta ateriaa kuin sen yhteiskunnan tarjoaman ja onko heillä koskaan ehjiä hanskoja mukanaan? Mitä kuuluu omiin oloihinsa vetäyville naapureille, joita ei koskaan näy pihalla?

Laukaisu ei sorru mässäilyyn. Se esittää katkelman, mutta jättää loput lukijan vastuulle: ajattele tai ole ajattelematta. Ratkaisu on lukijan kannalta armollinen ja muutenkin arvokas. Toisaalta se jättää sen kaikkein perimmäisimmän ja ilkeimmän kysymyksen vaille vastausta: mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu sillä hetkellä?

Pidin siitä, että fiktiivisen tarinan ohella kirja sisältää paljon tietoa ja essee-tyyppistä pohdintaa perhesurmista yleensä. Tietoaineksen lisäksi se osaltaan myös inhimillistää tarinaa. Nyt ei puhuta yksittäisistä ihmishirviöistä vaan loputtoman epätoivoisista henkilöistä. Mitä sitten pitäisi tehdä, ettei perhesurmia ei tapahtuisi? Siihen Laukaisu ei anna vastausta. Sen sijaan se haastaa lukijan pohtimaan asiaa itse. Joka tapauksessa, siinä vaiheessa kun katsoo aseen piippuun, on jo liian myöhäistä tehdä mitään.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014.
120s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...