maanantai 29. huhtikuuta 2013

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta.


Jos edellisessä postauksessa oli melkeinpä ällömakeat tunnelmat, ei tästä kuukauden viimeisestä kirjasta voi sanoa samaa. Teemu Keskisarja kuljettaa lukijansa 1600- ja 1700-lukujen vaiettuun puoleen, kiellettyyn seksiin. Yleinen harhaluulo on pitää esi-isiä jotenkin erityisen hyveellisinä, mutta se johtuu vain siitä, etteivät menneet tutkijasukupolvet ole halunneet aiheeseen kajota. Itse asiassa suomalaiset (ja ruotsalaiset) oikeusasiakirjat suorastaan pullistelevat kielletystä seksistä, olipa kyse sitten aviorikoksista, sukurutsasta tai eläimiinsekaantumisista.

Ihastuin Keskisarjaan syksyllä lukiessani hänen Raaka tie Raatteeseen -teoksensa. Pidän Keskisarjan tavasta kirjoittaa populaaria historiatietoa. Hän ei sievistele, eikä hienostele ja tällaiseen aiheeseen Keskisarjan tyyli sopii aivan erityisen hyvin. Tosin ehkä johtuen lähdeaineiston laajuudesta, olisin kyllä kaivannut viitteitä tekstin sekaan, vaikken normaalisti erityisen lähdefriikki olekaan. Tällä kertaa jäin muutamassa yhteydessä aprikoimaan, esittelikö Keskisarja faktatietoa vai omia päätelmiään.

Kyynelten kallio on mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hämmentävä kirja. Tiivistettynä voisi sanoa, että osattiinpa sitä ennenkin, eikä Big Brother nyt loppujen lopuksi niin tavatonta ole kuin voisi kuvitella. Ehkä 1600- ja 1700-lukujen suomalaiset eivät olleet sen paheellisempia kuin muinakaan aikoina, mutta tuona aikana kruunu halusi pitää alamaisensa tiukasti kurissa ja nuhteessa. Tehokas hallintokoneisto ja pienet piirit takasivat sen, että ainakin rintamailla pienet ja isot rikkeet tulivat viranomaisten tietoon.

Kirjan lukija saa huomata, että ajat ovat muuttuneet. Nykyihmisen kannalta lähinnä eettisesti arveluttava, mutta muuten melko kesy kaksinkertainen huori (molemmat ovat tahoillaan naimisissa) saattoi olla jopa tappoa pahempi synti. Ja vaikka pieniä agraariyhteisöjä jos mitä saattaisi pitää melkoisen sisäsiittoisina, olivat sukurutsasäännökset yllättävän laajat ja ulottuivat sellaisiin tilanteisiin, jossa minkäänlaista verisukulaisuutta ei ollut. Mielenkiintoista oli myös se, ettei homoseksuaalisuutta juuri esiintynyt Suomessa, ainakaan oikeuslähteiden perusteella, kun taas eläimiinsekaantuminen vaikuttaa olleen todellinen kansantauti.

Asia on vähintäänkin hämmentävä. Vaikka Keskisarjalla ei ole esittää valmiita vastauksia, on hän mestari tekemään historian ymmärrettävämmäksi. Suomalaista 1600- ja 1700-luvun kulttuuria selittäessään hän pystyy tuomaan hyvin esille sen, että postmodernin lukijan mielestä älytön ajattelumalli on ollut aikanaan täysin looginen. Kuvaus suomalaisen savutorpan elämästä oli mielestäni suorastaan hegästyttävän hyvä. Mielestäni Keskisarja onnistuukin hyvin kiertelemään anakronismin karikot. Ja vaikka tästä aiheesta saisi aikaiseksi melkoista mässäilyä, ei Keskisarja siihen syyllisty. Eikä tarvitsekaan, sillä oikeuslähteet itsessään ovat piinallisenkin yksityiskohtaisia aina jokaista metsän mätästä, hyväksikäytetyksi tulleen elikon tuntomerkkiä ja kirveen heilahtamista myöten.

Keskisarjan teokset sopivat hyvin kaikille historiasta kiinnostuneille. Erityisellä painolla niitä tohtii suositella sellaisille lukijoille, joiden mielestä perinteinen historiallinen asiproosa on kuivakkaa. Keskisarjan ilmeikäs tapa kirjoittaa tekee lukemisesta helppoa ja miellyttävää. Aiheensa puolesta Kyynelten kallio ei ehkä ole erityisen mieltäylentävää luettavaa, mutta kuivaa se ei ainakaan ole.

Kyynelten kalliolla ovat vierailleet ainakin Suketus, Anki ja Artsi.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta.
Siltala 2011.
396s.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kinuskikissa leipoo. Tervetuloa juhliin! (Sini Visa)


Olen ollut jo pitkään Kinuskikissan fani. Aiheesta tietämättömille kerrottakoon, että Kinuskikissa lienee ja onkin Suomen suosituin leivontablogi. Useat Kinuskikissan  (eli Sini Visan) ohjeet ovat olleet  meilläkin menestyksiä ja huom. sellaisia, että minäkin olen ne osannut toteuttaa. Olenkin useaan otteeseen kuolannut (kirjaimellisesti) kirjakaupassa Kinuskikissan Kinuskissa leipoo -kirjan perään ja laittanut merkille, että leivontaohjeiden lisäksi kirja sisältää myös ison tukun perusohjeita aina kakkupohjan leikkaamisesta marsipaaniruusujen tekemiseen. Koska olen vähän tällaista oleellisen perustiedon sisältävää abc-opusta kaivannutkin, kotiutin Kinuskikissan Kirjan ja ruusun päivänä hyvillä mielin itselleni.



Tekisi mieleni aloittaa siitä, miten kertakaikkisen kaunis kirja tämä onkaan, mutta palaan siihen tuonnempana. Ensin sisällöstä. Kuten jo mainitsin, kirjan alussa on erilaisia perusohjeita kakkujen tekoon ja esimerkiksi vinkkejä tarpeellisista työvälineistä. Erityisen ilolla tervehdin joukkoa kakkupohja- ja täyteohjeita, jotka on koottu omaan osioonsa. Ratkaisu on loistava kahdestakin syystä: ensiksikin ohjeet voidaan vääntää rautalangasta ilman, että varsinaiset ohjeet kirjan loppuosassa venyisivät megapitkiksi. Toiseksi kirjasta voi nopeasti ja kätevästi etsiä omaan tarkoitukseen sopivaa kakkupohjaa tai -täytettä, vaikkei olisi juuri Kinuskikissan ohjeiden mukaan kakkua tekemässäkään. Kinuskikissa opastaa myös erilaisten koristeiden tekoon. Itse olen sen verran marsipaaniruusuja pyöritellyt, että tiedän sen olevan täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Sen sijaan kakkukuvan maalaaminen, mitä siis en ole koskaan kokeillut, alkoi houkutella kirjan hyvillä ohjeilla. Voi minua, taas sitä mentiin!

Pääosassa ovat tietenkin leivontaohjeet. Vaikka olen tähän mennessä puhunut koko ajan täytekakuista, löytyy kirjasta paljon muutakim; juustokakkuja, muffineita, kuivakakkuja, pullia, piirakoita, keksejä, voileipäkakkuja ja pikkusuolaisia. Kirjan ohjeilla saa siis tehtyä monenmoista tarjottavaa niin juhlaan kuin arkeen. Ohjeet ovat myös mukavan monen tasoisia, joukossa on aika vaativiakin taidonnäytteitä, mutta yhtä lailla helppoja leipomuksia.


Kuten Sini Visa itse kirjan esipuheessa kertoo, visuaalisuus on keskeisessä asemassa kirjassa. Kuvat ovat suuria ja värimaailmaltaan houkuttelevia. Siitä huolimatta tilaa jää myös mukavankokoisille ohjeille, joita ei leipoessa tarvitse koukkuselkäisenä tihrustella. Tosin kirja on kyllä niin upea, etten ehkä raski tuoda sitä kovin lähelle keittiötä. Kinuskikissa leipoo onkin täydellinen teepöytäkirja. Sellainen, jota haluaa kaikille esitellä ja että samalla kuvia katselemalla tavallinen sekaleipäkin maistuu melkoiselta mannalta.

Suosittelen kirjaa kaikille leipomisesta kiinnostuneille lämpimästi! Kannaltani kirjan hankinta tuli onnetomaan saumaan, sillä Neiti Kevään syntymäpäivät lähestyvät. Onnettomaan sikäli, että miehen työmatkojen vuoksi olin juuri päättänyt tavoistani poiketen tarjota vieraille kaupan ja leipomon tuotteita, mutta eihän se nyt tällaisen kirjan omistajana käy. Eli voi ei. Kohta jauhot ja tomusokerit pöllyää!


Ps. Onhan tässä tietenkin ällösöpöys -varoitus annettava. Kissantassuja, makeita leivonnaisia, vaaleanpunaisia ruusuja ja prinsessamekkoon pukeutunut, erittäin kaunis nainen  (Voiko näitä herkkuja syömällä näyttää noin hyvältä?). Kyllä Vauva-lehden keskustelupalstalla riittää tässä varmasti ruodittavaa.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (äänikirja)


VAROITUS KAIKILLE FANEILLE, ÄLÄ LUE!

No nyt on kuunneltu J.R.R. Tolkienin Hobitti äänikirjana. Eihän tuossa mennytkään kuin ehkä vaatimattomat viisi kuukautta. Siitäkin huolimatta, että saan todennäköisesti kaikki Tolkien -fanit kerääntymään ympärilleni palavien soihtujen ja hankojen kanssa (ette kuitenkaan uskoneet alun varoitusta), niin sanonpa, että enpä paljon pitkäpiimäisempää äänikirjaa ole kuunnellut. Tai siis olen. Tämän pääsin sentään loppuun. Mutta tiukkaa teki. Viimeinen tunti piti kuunnella kahteen kertaan, kun ensimmäisellä kerralla lipsahti 40 minuuttia unien puolelle. Toisella kerralla jäi vielä kymppiminsa kuulematta, mutta luovutin jo ja uskon, että Hobitti on täten tullut minun kohdallani riittävästi käsitellyksi.

Kohtuuden nimissä on sanottava, että tiesin jo kuuntelemaan ryhtyessäni, ettei genre ole omintani. Olen kyllä katsonut Taru sormusten herrasta -leffatrilogian ja jopa osittain viihtynyt sen parissa, mutta muuten en ole Tolkieniin koskenut ennen tätä. Jostakin syystä jo lapsesta asti silmäni ovat alkaneet lupsua, kun on tullut puhetta menninkäisistä ja lohikäärmeistä. Merkittävän poikkeuksen muodostavat tietenkin Harry Potterit, mutta se kertoo vain siitä, millainen velho J.K. Rowling oikein on.

Lievistä ennakkoluuloista huolimatta ajattelin, että Hobitti saattaisi hyvinkin menevänä seikkailutarinana toimia äänikirjana, jopa minulla. Mutta ei. Lauri Komulainen lukijana teki varmasti parhaansa ja lukikin oikein ilmeikkäästi, mutta sekään ei tällä kertaa kohdallani toiminut. Päin vastoin, niinä hetkinä kun olin hereillä, minusta tuntui kuin olisin ollut päiväkodin satutunnilla. Ehkä askeettisempi ja vähemmän alleviivaava ilmaisutapa olisi lopulta ollut aikuiskuuntelijalle eduksi.

Tosiasia kuitenkin on, että Komulaisella oli aika epätoivoinen tehtävä miellyttää näin vaikeaa asiakasta. Minua ärsytti jo tarinan lähtökohta. Lauma epäkohteliaita kääpiöitä ja yksi pullistelevaegoinen velho tuppautuvat Bilbo Reppulin kotiin kysymättä ja painostavat vielä mukaansa retkelle, jonka tarkoituksena on varastaa takaisin lohikäärme Smaugin aikanaan ryöstämä aarre. Jokainen järkevä henkilö näkee, ettei tuollaisesta äijäilymeiningistä seuraa mitään hyvää. Bilbolla ei valitettavasti ole topakkaa vaimoa näyttämässä kaapinpaikkaa ja niinpä hän luopuu mukavan keskiluokkaisesta elämästään ja aloittaa retken, josta ei vaivoja ja vastuksia puutu. Kylläpä ärsytti omasta ja Bilbon puolesta.

Ei juonesta sen enempää. Se kesti aivan liian pitkään tarinan henkilöiden ja myös allekirjoittaneen mielestä. Mieleeni jäi parhaiten ja positiivisemmin Bilbon kohtaama Klonkku. Tapauksen seurauksena Bilbo sai haltuunsa sen tietyn sormuksen, jolle löytyikin paljon käyttöä tarinan aikana ja josta vielä myöhemmin seuraa paljon, paljon enemmän vaivaa ja vastusta. Ja ei, sitä juttua en kyllä enää lue, enkä kuuntele.

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin
WSOY, äänikirja 2012
Elisa Kirja
Lukijana Lauri Komulainen
10h 58min.

PS. Ja siis, hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille! Onhan se kirjallisuus ihana, mielipiteitä jakava asia. Eikä onneksi ollenkaan vakava ;)

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Amman lukuhetken TOP-10!

Kiitokset Leenalle mukavasta ja mukavan haastavasta top10- haasteesta! Tämä sattuikin paremmin kuin hyvin, kahdestakin syystä.

1) Ensiksikin minulla on aivan kamala luku- ja blogijumi. Onneksi tässä on karttunut jo sen verran kokemusta, että tiedän tukkeuman sulavan aikaa myöten pois. Nyt vain täytyy tehdä välillä vähän enemmän muita juttuja.


2) Toiseksi, mietin juuri muutama päivä sitten lempikirjojani ja sitä, onko koko elämäni top-kirjojen lista muuttunut blogitaipaleen myötä. Onneksi siihen haaste ei velvoita minua vastaamaan!

Sen sijaan listaan nyt blogitaipaleeni (Amma lukee aakkoset läpi- ja Amman lukuhetki -blogit) parhaat kymmenen kirjaa. Oikeastaan parempi termi olisi pysäyttävimmät kymmenen kirjaa. Kriteerinäni on se, että kirja on koskettanut aikoinaan syvältä ja jättänyt pysyvän jäljen. Sen takia rajasin tämän vuoden luetut kirjat pois, sillä vielä on liian aikaista arvioida, miten pitkäaikaiseksi niiden vaikutus jää. Kerrottakoon nyt vielä sekin, että pystyin lukemistani kirjoista erottamaan melko kivuttomasti 15 parasta, edellä mainitun kaltaista lukukokemusta. Sen jälkeen jouduin vähän enemmän kärvistelemään ja karsimaan listaa vaadittuun kymmeneen.

Pitemmittä puheitta, tässä tulevat ne kymmenen satunnaisessa järjestyksessä.

Sinuhe egyptiläinen










Näin yhtenä listana tarkasteltuna tiivistäisin asian niin, että nämä kymmenen kirjaa ovat saaneet minut itkemään. Joko henkisenä sisäänpäin tihuuttamisena tai sitten ihan oikeasti.

Koska muidenkin listoja on mukava lukea, lähetän tämän eteen päin

Booksylle
Ottakaa koppi!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa


Välttämättä kirjaa, jonka nimi on Kuolema Ehtoolehdossa ja jossa yli yhdeksänkymppiset vanhukset odottelevat kuolemaa palvelutalossa, ei etukäteen arvaa hauskaksi. Mutta enpä muista, milloin olisin nauranut yhtä paljon ja makeasti kuin Minna Lindgrenin romaanin ääressä!

Siiri, Irma, Anna-Liisa, Suurlähettiläs ja muutama muu kuluttavat palvelutalossa aikaa lähinnä korttia pelaten, kuolinilmoituksia lukien ja punaviiniä siemaillen. Vanhainkodin pysähtynyt arki saa kuitenkin pian kummallisia piirteitä. Viikatemiehen viikate heiluu ja yksi jos toinenkin vanhuksista tuntee olonsa huonoksi ja turvattomaksi. Henkilökunta kohtelee asukkaita lapsina ja lähettelee perään laskuja perättömistä palveluista. Siitä alkaa seikkailu, jonka keskiössä on 94-vuotias Siiri, entinen konekirjoittaja, leski ja kolmen lapsen äiti, joista yksi kuoli alkoholiin ja toinen hyvinvointiin. Siirin lempipuuhaa on raitiovaunulla ajaminen. Samastun Siiriin, ajelu nimittäin sattuu olemaan minunkin mieleeni aina silloin kun satun piäkirkolla pyörähtämään! Kunpa saisin Siirin kaltaisen asiantuntijan oppaaksi!

Pisteet Lindgrenille siitä, että hän sijoittaa tarinansa vanhainkotiin ja asettaa päähenkilöiksi vanhukset. Aihe on ajankohtainen ja kuten tästä romaanistakin ilmenee, vanhukset pääsevät hyvin harvoin subjekteiksi missään, edes omassa elämässään. Näen tämän kirjan siis olevan kannanotto jo pelkällä olemassaolollaan. Yli yhdeksänkymppisissä päähenkilöissä on myös se hyvä puoli, että heille voi kirjoittaa repliikkejä, joita kukaan muu ei voi esittää. Naurustani ei ollut tulla loppua, kun kirjan alkupuolella Siiri ja Irma käyvät ensin neekerilääkärillä (Pelaatteko koripalloa?) ja pohtivat saman aukeaman aikana lemmikkien ja vanhusten eroa:

Mutta Irmalla leikkasi, ja hän alkoi laskea, miten kalliiksi kissojen hoitaminen tulisi, varmasti paljon kalliimmaksi kuin vanhusten. Suomi oli täynnä eläinten suojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia.

Joku voi tämäntyyppisestä huumorista tietenkin myös loukkaantua, mutta mielestäni siihen ei ole syytä, sillä huumori on lempeästi esitetyä. Sitä paitsi kaikista eniten nämä leidit nauravat itselleen! Kuten edellä esitetystä lainauksesta voi myös päätellä, on tyylilajina usein tragikomedia. Lindgren luonnollisesti karrikoi, mutta vain vähän. Täytyy sanoa, etten nukkunut viime yönä oikein hyvin vanhusten kohtelua miettiessäni. Itse tulen varsin tiiviissuhteisesta perheestä, jossa oma isoäitini vietti viimeiset vuotensa omaishoidossa, joten laitoksiin hyljättyjen vanhusten kohtalot järkyttivät ja kouraisivat syvältä. Enkä sano tätä syyttelymielessä, vaan pikemminkin ajatuksena siitä, että ehkä meillä jokaisella olisi aihetta miettiä, miten suhtaudumme vanhuksiin? Missäs mediassa aivan vasta puhuttiinkaan siitä, kuinka harva kolme- tai nelikymppinen uskaltaa ystävystyä kahdeksankymppisen kanssa?

Vaikka kirjan juoni on varsin mielikuvituksellinen, on se myös pelottavan mahdollinen skenaario. Laitoshoitoon joutuneet vanhukset ovat joutuneet luopumaan ainakin osittain itsemääräämisoikeudestaan ja mitä tahansa on helppo laittaa höppänyyden piikkiin. Kaikesta hauskuudesta huolimatta kirja oli myös  aika rankka ja Lindgren onnistuukin hyvin yhdistämään vakavan aiheen huumoriin, hymyilemään kyynelten läpi.

Päällimäisenä viehätyksenä kirjassa on kuitenkin kaikki kaunis. Vanhustenkin välillä on vielä oikeaa ystävyyttä ja jopa rakkautta. Ja joskus voi käydä niinkin hyvin, että nuoresta taksikuskista tai raitiovaunun kuljettajasta saa ainakin jonkinlaisen ystävän. Pidin myös siitä, kuinka vahvasti Helsinki, vanha ja uusi, oli kirjassa läsnä Siirin viilettäessä raitiovaunulla ympäri kaupunkia. Kirjan loppuvaiheilla mieleeni tuli, että siinähän ne ovat, Mary Marckin luokan merkkihenkilöt, pitkän elämän eläneinä vanhainkodissa. Ehtoolehdon väkikin käy Fazerilla baakelseilla ja lukee kirjoja ääneen toisilleen. Mary Marckista poiketen mukana tosin on paljon punaviiniä ja lisäksi viskiä ja savukkeita, mutta onpa maailma muuttunut noista päivistä monessa muussakin suhteessa.

Kuolema Ehtoolehdossa oli vetävä, nopealukuinen ja hauska kirja. Sen voi lukea halutessaan välipalana ja viihdykkeenä. Mutta todellisuudessa kirja on paljon moniulotteisempi ja keveään hattaraan sekoittuvat raskaammatkin pilvet. Siitä huolimatta kirjasta jää hyvä mieli, juuri sellainen, että ehkä aloitan tänään jutustelun jonkin aivan ventovieraan vanhuksen kanssa!

"Tänä keväänä mummo pukeutuu persikan ja oliivin sävyihin. Kauniisti laskeutuva hame peittää kookkaankin avanteen ja tuo sääret rollaattorin takaa näyttävästi esiin. Värikkään sandaalin korko on hillitty mutta nuorekas, ja pilkullinen sifonkihuivi viimeistelee tyylikkään kokonaisuuden."

Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkassa mielenkiintoista tietoa Lindgrenin omakohtaisista kokemuksista.
Kirjasfäärin Taika arvelee kirjan oireilevan dementtisesti.
Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:n verenpainetta nosti Ehtoolehdon henkilökunta.
Lukuneuvojan mukaan kirja kertoo aidosta ystävyydestä, vanhuudesta ja vanhenemisesta.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Teos 2013
302s.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Mikael Niemi: Veden viemää


Tässä on kirja, jonka lukemista odotin ehkä eniten kevään kirjoista. Mikael Niemi on yksi eniten arvostamista nykykirjailijoista ja fanitan hänen tapaansa kirjoittaa ja tarinoida. Ironista kyllä, tästä syystä lykkäsin Veden viemää -romaanin aloittamista viikosta toiseen. Entä jos kirja ei vastaakaan odotuksia? Kamalaa. Entä jos vastaa? Hurjaa. Entä jos se on vieläkin parempi??! Ihan mahdollista!

Lopulta en oikeastaan tiedä, mitä Niemen neljänneltä romaanilta odotin. Mutta sain kyllä sitä, mitä tilasin. Ja paljon sellaista mitä en tilannutkaan. Kirjan lukeminen on vähän kuin joutuisi syksyisen hyytävään Luulajanjokeen. Sitä haukkoo henkeä ja kaikki on ihan kamalaa, mutta eipä maisemien komeudesta voi olla nauttimatta. Mikael Niemi on kirjoittaessaan kuin luonnonvoima. Hän vie lukijan vastustamattomasti mukanaan ja lukijan tehtäväksi jää ainoastaan päättää räpiköikö mennessään vai nauttiiko menosta.

Veden viemää esittää skenaarion, jossa padot murtuvat Luulajanjokilaaksossa. Tilanne on yllättävä, ihmisiä kuolee sänkyihinsä, krapulaansa nukkumassa, autoihinsa ajaessaan jokitsunamia päin, kotipihallaan etsiessään lemmikkikissaansa. Mutta on myös niitä, jotka ehtivät reagoida ja taistella luonnonvoimia vastaan. Veden viemää on epätoivoista kuolinkamppailua alusta loppuun. Niemi ei anna lukijalleen armoa, vaan esittää katastrofin piinallisen yksityiskohtaisesti, ihmisen kaikista ruumiillisimmilaan, yhtenä eritteiden vyyhtenä. Hengenhädässä kamppaileva ihminen ei ole kaunis tai eettinen olento. Ihminen on eläin, joka ottaa kaikista syvimmät vaistonsa käyttääkseen selviytyäkseen hengissä. Eri henkilöiden tarinoiden avulla Niemi esittää erilaisia tapoja käsitellä katastrofia.

Veden viemää on piinallinen kirja, muttei kuitenkaan niin ahdistava kuin voisi luulla. Tosin useampaan otteeseen mielessäni kävivät yhtymäkohdat Thaimaan tsunamiin vuonna 2004. En usko, että kirja on parasta luettavaa onnettomuudesta selviytyneille ja uhrien omaisille. Tai sitten se juuri on. Mahdoton sanoa.

Ihminen on kirjassa rumimmillaan, mutta löytyy paljon kauniitakin kohtia, jopa sankarillisia. Niemi maalailee tarinoista hienoja kokonaisuuksia. Erityisen vaikuttava oli raamatullista henkeä tihkunut Lenan ja Labanin tarina käärmeineen kaikkineen. Laban ja Lena. Adam ja Eva. Toisella tapaa vaikuttava, kamala ja makaaberi oli Barney Lundmarkin ja kahden nuoren naisen selviytymistaistelu. Joissakin tarinoissa mopo jo hivenen keuli  loppua kohti ja mieleeni heräsi protestiääniä: tuo nyt ei ainakaan ole mahdollista. Mutta eipä Niemi tässä ollutkaan kirjoittamassa Näin pelastut tulvasta -opasta, vaan kaunokirjallista teosta, joka vaikutti, värisytti selkärankaa myöten ja hiipi uniin. Vaikka kirjassa oltiin pääosin veden varassa tai ainakin hyvin lähellä sitä, oli kirjassa myöskin paljon Lappia: nokipannukahvia, suopunkeja ja saamelaisvanhuksia.

Veden viemää on vaikuttava ja hieno kirja, mutta jos kirjasta etsii populäärimusiikkimaista huumoria saattaa pettyä. Kirja ei ole hurtin vitsikäs vaan pikemminkin komean kauhistuttava. Olen iloinen, että kirjaa on jo luettu blogistaniassa paljon. Toivottamasti mahdollisimman moni muukin innostuu tästä!

Toisaalla:
Jori piti siitä, että jännitys pysyi yllä viimisille sivuille saakka.
Kirsi on koonnut kiinnostavan alustuksen Luulajanjoesta ja siitä, miten todellinen padon murtumisen uhka on.
Annika K:n kirja imaisi mukaansa
Taika luki kirjan kerralla.

Vincent leijui paikallaan, hän työnsi oven auki ja karjui. Hän huusi niin että ääni murtui, niin että se halkesi kahteen osaan, jotka puolestaan menivät kahtia, jotka nekin halkesivat ja niiden puolikkaat menivät kahtia kunnes suussa oli veren maku.

Ps. Lukekaa Niemeltä Mies joka kuoli kuin lohi!
Ps2. Uudessa Kodin Kuvalehdessä Niemi kertoo itselleen tärkeästä sitaatista. Kuten kaikki Niemen kirjoittama ja sanoma, tämäkin iski minuun kovaa: Vain kuolleet kalat uivat virran mukana. Siinäpä miettimistä itse kullekin viikonlopuksi!

Mikael Niemi: Veden viemää
Like 2013.
298s.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Satuhetki: Yrmy ja Ärmätti


Jos lapsiltani kysyttäisiin, mikä on tällä hetkellä coolein lastenkirja (ja jos he ymmärtäisivät mitä cool tarkoittaa), olisi vastaus epäilemättä Tracy Corderoyn ja Lee Wildishin Yrmy ja Ärmätti. Poikani silmät alkoivat kiilua välittömästi hänen bongatessaan kirjan kirjastossa ja siitä pitäen hupia on riittänyt. Riemukasta on ollut toistenkin lukeminen, ainakin siitä päätellen, että kirjaa on paikkailtu lukuisia kertoja teipillä.

Ärmätti on äreä peikko, joka ei pese hometta hampaistaan tai vedä edes vessaa. Hän ei myöskään pidä tiistaista, eikä juhlista. Siitä huolimatta eräänä tiistaina hänen rämeiselle pihalleen leiriytyy juhlat järjestänyt Yrmy. Siitä tietenkin seuraa kamala tappelu, mutta lopulta Yrmyn lieroleivokset sulattavat Ärmätin sydämen. Peikoista tulee kaverit ja pienen jännityksen jälkeen oikein hyvät sellaiset. Tarinan opetus on siinä, että kaverin kanssa kaikki on mukavampaa.

Lasteni mielestä olennaisempi asia kirjassa on tietenkin peikkojen kamaluus. Ärmätin ruokahyllyllä on kastematoja, luita, korvavaikkua ja mikä lasteni mielestä parasta: pierurouhetta. Yrmy ja Ärmätti luottaa siis huumorinlajeista siihen kaikista vanhimpaan, mutta se kyllä tuntuu purevan niin pieniin kuin isompiinkin lukijoihin.

Esittelin pari viikkoa sitten Mervi Juusolan Vahvaksi rakastetut lapset -teoksen. Juusola kirjoitti siinä mielestäni hyvin erilaisista leikeistä: on valkoisia, kilttejä leikkejä ja sitten on niitä mustia, hurjia, aikuisten mielestä aika järkyttäviäkin leikkejä. Molemmilla on kuitenkin paikkansa ja tehtävänsä. Välillä on hyvä irroitella ja opetella rajoja niiden uhmaamisen kautta. Yrmy ja Ärmätti kuuluu juuri tähän kategoriaan. Lasten mielestä on hurjan hauskaa ja jännittävää, kun peikot rikkovat kaikkia heille jankutettuja sääntöjä. Olettaisin, että otsaluun alla pienet aivot kuitenkin tekevät työtään ja prosessoivat sitä, miksi ne vanhempien tylsät säännöt saattavat kuitenkin olla tarpeellisia.

Tracy Corderoy, Lee Wildish: Yrmy ja Ärmätti
Kustannus-Mäkelä Oy 2010
24s.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Maria Kallio -Extra


Otin tähän jo varaslähdön viime kuussa lukemalla kaksi ennen julkaisematonta Maria Kallio -tarinaa sähköisesti. Kuluneena viikonloppuna sitten kävin varsinaisen Maria Kallio -extran kimppuun. Kirjahan on koottu juhlavuoden kunniaksi: ensimmäinen Kallio -romaani Ensimmäinen murhani julkaistiin 20 vuotta sitten! Kuluneina vuosikymmeninä Maria Kallio ja Leena Lehtolainen ovat saaneet uskollisen ihailijakunnan, johon itsekin kuulun. 2000-luvulla Lehtolaisen romaanit ovat myös valloittaneet maailmaa. On siis kaikin puolin paikallaan juhlistaa synttäreitä tällaisella faneille suunnatulla säläkirjalla, joka sisältää kaikkea mukavaa kirjoja lukeneille.

Ja mitä kirja sitten sisältää? Kahdesta novellista olen siis kirjoittanut jo aiemmin. En palaa aiheeseen muuten, mutta mainitsen sen verran, että olin oikeassa. Tarinat kannattaa ehdottomasti lukea osana extraa. Yksittäisinä ne ovat liian pienimuotoisia herättämään juuri muuta kuin nälkää. Extra oli hauskaa luettavaa ja  osoittautui oikein hyödylliseksi. Kallio -sarjaa on tullut luettua pitkin poikin, mutta monien kirjojen tapahtumat ovat päässeet unohtumaan tai sekoittumaan keskenään. Kirjassa esiteltiinkin kaikki tähän mennessä ilmestyneet Kallio -romaanit lyhyen tapahtumakuvauksen, mielenkiintoisten anekdoottien ja (kotimaisten ja ulkomaisten) kansikuvien kera. Tämä toimii siis näppäränä hakuteoksena niille, joiden pitää äkkiä tarkistaa vaikka se, missä kirjassa murhataan kunnallispoliitikko tai missä Marian Iida -tytär syntyy. Toisaalta näissä esittelyissä ei harrasteta spoilausta, joten tiivistelmiä voi huoletta lukea, vaikka joku kirja olisi vielä lukemattakin. Itselleni oli myös oikein valaisevaa huomata, että sarjan alkupään kirjat olivat hyvin muistissa, samoin aivan tuoreimmat, mutta keskiväli oli sumun peitossa. Taisin aloittaa joskus kirjojen lukemisen uudelleen aikajärjestyksessä, mutta en ole muistanut jatkaa sitä.

Kirjassa on paljon muutakin hauskaa. Erityisesti pidin siitä, että kääntäjät saavat puheenvuoron. Myös toiset kirjailijat ovat kirjoittaneet vierailevina tähtinä lyhyet Kallio -novellit, löytyypä joukosta sarjakuvakin! Esimerkiksi Taavi Soininvaara, Outi Pakkanen ja Tuija Lehtinen esittävät omat, yllättävän ajatuksia herättävät versionsa Maria Kalliosta. Mielenkiintoista huomata, kuinka Lehtolaisen kynänjälki on kuitenkin täysin omanlaisensa,  vaikken ole asiaa kovin paljon aiemmin ajatellutkaan.

Niinikään kirjasta löytyy tosifaneille tarkoitettu Kallio-tietovisa (tein tämän väsyneenä ja tein pari tyhmää virhettä, pah) sekä ruokaohjeita. Ja jo ehkä aivan aluksi olisi pitänyt mainita Lehtolaisen itsensä kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo Kallio -kirjojen syntymisestä, kirjoittamisesta ja muista mielenkiintoisista yksityiskohdista. Olen aina pitänyt siitä pragmaattisesta tavasta, jolla hän tuo esille kirjojen syntyä ja kirjoittamisprosessia. Johtuu ehkä siitä, että hän on perheellisenä ihmisenä tottunut kirjoittamaan varsin virkanaistyyppisesti päiväsaikaan. Ei salatieteilevän boheemisti keskellä yötä :)


Maria Kallio -Extra. Kevyttä ja vakavaa Leena Lehtolaisen Maria Kalliosta (toim. Hannu Harju ja Ismo Loivamaa)
Tammi 2013
213s.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Kari Hotakainen: Jumalan sana


Kari Hotakainen on kyllä ihmeellinen kirjailija. Parhaimmillaan hänen kirjansa lähestyvät silkkaa neroutta ja toisessa ääripäässä aika menee haukotellessa. Selitys lienee siinä, että jos kirjoittaa kovin korkeatasoista tekstiä, on se melkoista taiteilua trapetsilla. Aina ei voi ihan onnistua. Ei kirjailija eikä myöskään lukija.

Jumalan sana sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välimaastoon, mutta ehkä kuitenkin enemmän hohhoijaa-osastolle. Vaikka kirjalla oli epäilemättä hetkensä, on helppo esittää perusteluja sille, miksi kirja ei jaksanut imeä lukijaa pyörteeseensä. Ensiksikin jo kirjan miljöö on haastava. Suurin osa tarinasta tapahtuu loistoauton sisällä. Jo eläköitynyt autonkuljettaja Armas saa puhelinsoiton, jossa hänen ex- ja edesmenneen työnantajansa poika, talouselämän vaikuttaja Hopeaniemi tilaa itselleen kyydin Lapista Helsinkiin. Vastoin tapojaan Hopeaniemi on lupautunut aamuteeveen haastatteluun ja Armaksella taas on käyttöä ylimääräiselle rahalle. Alkaa pitkä matka halki Suomen. Miesten road trip on kuten auton ulkopuolella vaihtuvat maisematkin: ulkoisesti vähäeleinen, mutta sisältä kuohuva.

Toinen minulle haastetta luonut tekijä oli kirjan aihepiiri. Talouselämä keskeisenä teemana ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Vaikka Hotakainen kirjoittaa totuttuun tapaan komeilla ja tarkoilla lauseilla, ei siitä ole paljon apua, jos sisältä jää kylmäksi. En syytä Hotakaisen talouspohdinnan tasoa, minua se ei vain kiinnostanut.

Onneksi kirjassa on paljon muutakin. Kiitos Bob Dylanille ja Fucking Åmålille, en menettänyt uskoani Hopeaniemeen ja itse tarinaan. Kuten Åmålin nuoret, Hopeaniemikin elää murrosvaiheessa, tosin hieman eri tavalla kuin kirjan alkupuolella voisi luulla. Kirjan loppuosa olikin ehdottomasti kirjan parasta antia. Suoran tv-haastattelun jännitteinen dialogi toimi mainiosti ja ylipäänsä ensimmäistä kertaa koko kirjan aikana tuntui, että jotain oikeasti tapahtui. Onnistunut lopetus käänsi jo lukkiutuneen tuntuiset asetelmat mukavasti vinksalleen ja ylipäänsä kohotti kirjan uudelle tasolle.

Jumalan sana ei ollut aivan parasta, eikä myöskään helpointa Hotakaista. Tunnelmansa puolesta tässä oli paljon samaa kuin upeassa Ihmisen osassa tai Tuomas Kyrön Kerjäläisessä ja jäniksessä. Viihdyttävyydessä kirja ei kuitenkaan yltänyt edellä maninittujen tasolle, eikä kyllä koskettavuudessakaan. Sen sijaan niille, jotka vannovat ennen kaikkea  Hotakaisen sanansäilän nimeen, on Jumalan sana taattua lukemista.

Jumalan sanaa on luettu (kyllä Hotakainen on naureskellut partaansa kirjalle nimeä keksiessään, kuinka herkullisia lauseita se luokaan) blogeissa aikoinaan paljonkin. Pikaisesti tekemäni blogikierroksen perusteella kirja on herättänyt ihastusta ja vihastusta. Ehdottomasti enemmän kuitenkin edellistä. Sallan lukupäiväkirjasta löytyy todella hyvin kirjoitettu arvio ja linkkejä toisiin blogeihin.

Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011
324s.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Huhtikuun Copycat-kalenteri: kenkämuotia


Täällä Kalleveden pohjoisrannalla ei vielä aivan olla siinä pisteessä, että voisi vaihtaa kevätkenkiin, mutta se hetki lähestyy vääjäämättä koko ajan. Mahtavaa! Mahtava on myös tämä Lurun tekemä Copycat -kuva, joka toi edellämainitusta syystä heti mieleeni kevään ja huhtikuun.

Lurun luvut -blogi on aloittanut taipaleensa joulukuussa 2010. Koen Lurun kanssa sielunsisaruutta kirjamaun suhteen, luemme paljon samantyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta Luru on mukavan ennalta-arvaamaton lukemiensa kirjojen ja ylipäänsä postaustensa suhteen: ikinä ei arvaa, mitä seuraavaksi on tulossa!

Luru pitää lukuhaasteista. Blogin perusteella kesken on useampiakin haasteita. Erityisen paljon pidän Lurun omasta tänä vuonna aloittamasta Lue ja syö -haasteesta. Ihana idea! Jos en olisi haastepaastolla, osallistuisin tähän ehdottomasti. Sen sijaan tyydyn heittämään haasteeseen osallistuville vinkin, että ainakin Outi Pakkasen, Leena Lehtolaisen ja Tarquin Hallin dekkareista ruokareseptejä löytyy yllin kyllin. Lurun luvuista löytyy myös haasteista kiinnostuneille pitkä lista blogistaniassa pyörivistä lukuhaasteista. Käykääpä kurkkaamassa!

Ps. Tämä näkyy olevan blogini 400. postaus, OHO!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...