Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Tämä kirjoitus on pakko aloittaa vähän ohi aiheen. Paitsi että ketä minä huijaan? Niinhän teen ainakin joka toinen kerta. Mutta en kykene ymmärtämään, miten olen koko kesän lukenut Inka Nousiaisen kirjan nimeksi Kirkkaat päivät ja ilta ja miettinyt, mitähän dramaattista sinä iltana mahtaa tapahtua monen päivän jälkeen. Olin ehtinyt lukea kirjaa puoleen väliin, ennen kuin tajusin, että kirjan nimi on tietenkin Kirkkaat päivä ja ilta. Vaikka ero on vain yhdessä kirjaimessa, muuttaa se ajatusta jonkin verran. Sinänsä tällä ei ole mitään tekemistä lukukokemukseni ja tämän arvioni kanssa. Kunhan vain ihmettelen sitä, miksi joskus aivot ottavat ylivallan ja kuvittelevat näkevänsä, mitä tahtovat, vaikka silmät sanoisivat mitä. Hassua!

Mutta nyt itse asiaan. Luin ensimmäiset blogiarviot Inka Nousiaisen kirjasta jo kesän alussa. Niiden perusteella tiesin haluavani lukea kirjan ja suljin siis itsepintaisesti silmäni seuraavilta arvioilta, vaikka niitä putkahteli pitkin kesää kuin sieniä sateella. Suljin silmäni, mutta silti korviini kantautui ihastuneita huokauksia ja ah- ja voi-tyyppisiä huudahduksia. Minua kirja ei kyllä saanut huokailemaan. Ei hyvässä mielessä, mutta onneksi ei myöskään pahassa. Näen kirjassa paljon hyvää, oikeastaan sen ainoa vika on siinä, ettei se ollut kirja juuri minulle. Aika monelle se on ollut juuri sitä ja hyvä niin.

Kirkkaat päivä ja ilta liikkuu monella ajan, totuuden ja tajunnankin tasolla. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Iida ja Edla. Iidan tarinaa seuraamme 1930-luvun lopussa, aikana jolloin sodan tummat pilvet lipuvat taivaalle, vaikka nuoren opettajattaren mieli askarteleekin varsin toisenlaisissa asioissa. Hänen pikkusiskonsa Edla taas puhuu lukijalle nykypäivänä. On myös Viljami, oman elämänsä risteyskohdassa oleva nuori mies. Risteyksistä tässä kirjassa onkin kysymys. Ihmisten elämät ja kohtalot risteilevät ja kohtaavat eri ajoissa ja paikoissa liki uskomattomalla tavalla. Uskottavuutta voisikin pitää yhtenä kirjan ongelmana. Mutta toisaalta, mikäpä olisikaan uskomattomampaa kuin itse elämä. Pidin tavasta, jolla Nousiainen hämärtää ajan ja todellisuuden rajoja.

Nousiaisen kieli on hyvin kaunista ja herkkää. Valitettavasti itse olen lukijana enemmän vahvan ja lyhyen kuin kauniin ja korumaisen lauseen ystävä. Siksi kirjan kieli ei kiemurrellut ihon alle, vaan sai pikemminkin tarkkailemaan sitä objektiivisesti, välillä hyväksyvästi nyökkien, välillä epäröivästi kulmia kohotellen.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta saattaa hyvinkin olla kirja, joka on korkealla loppuvuoden kirjallisuusmittelöissä. Tämä on helppo lausua kirjallisuuden ystävänä, mutta itselleni kirja ei jostakin syystä antanut oikein mitään uutta. Olen huomannut ennenkin, etten ole tämän lajityypin kanssa omimmillani. Siihen nähden Nousiainen onnistuu vakuttamaan minut taitavuudestaan hyvin. Monen samantyyppisen kirjan kanssa olen kiemurrellut väsyneenä ja vaivaantuneena, kun taas nyt kääntelin sivuja eteenpäin innolla. Kirjan ulkoasusta haluan antaa vielä erikoiskiitosta: Satu Ketola on onnistunut erinomaisesti luomaan graafisella suunnittelullaan kirjan sanomaa tukevaa tunnelmaa. Kirja on niin kaunis, että sitä haluaa silittää.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013
125s.