sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.


Arvoin mielessäni varsin pitkään, uskaltautuisinko lukemaan Anu Silfverbergin Äitikortin. Mediasta ja blogeista saamani kuva oli varsin provokatiivinen. Arvelin, ettei tällaisen kestovaippailija-(vain esikoisen kohdalla)-täysimettäjä-perhepeteilijä-kotiäidin paljon kannata Äitikortin sivuja availla, ellei halua pahoittaa mieltänsä. Kuitenkin sain useasta blogista (kuten Kirjojen keskellä, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto ja Lukutuulia. Monet muutkin blogit ovat kirjaa käsitelleet, mutta nämä ovat jääneet erityisesti mieleen) sellaisen kuvan, ettei kirja ole ollenkaan niin jyrkkä kuin luulin (ja moni muukin oli luullut). Siispä päätin rohkeasti haastaa itseni ja tarttua teokseen.

Pitäisiköhän olla pettynyt, kun on valmistautunut provosoitumaan, mutta sitä ei tapahdukaan? Onhan sen jonkinlainen antikliimaksi. Lasken sen kuitenkin eduksi, sillä toki mieluummin viihdyn kuin en viihdy kirjan parissa. Anu Silfverberg lähestyy äitiyttä hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, omasta raskaudesta (ja raskauden yrittämisestä), synnytyksestä ja vanhemmuudesta käsin. Näkökulma on rohkea ja koskettava. Pisteet siitä kirjoittajalle, ei ole varmasti ollut helppoa avata kaikkien yksityisintä ja herkintä elämän osa-aluetta julkisuudelle. Koska tunnelma on hyvin intiimi, ei mieleenikään olisi tullut hermostua, vaikka en kaikesta aivan samaa mieltä kirjoittajan kanssa ollutkaan. Enhän hermostu muillekaan vanhemmille, jotka näkevät ja tekevät asiat eri tavalla kuin minä. Olemme Silfverbergin kanssa epäilemättä hyvin erilaisia ihmisiä, tai ainakin näemme asiat eri tavoin. Siitä huolimatta äitiyden kokemus tuntuu olevan eroista huolimatta kaikilla hyvin samanlainen.

Siinä onkin yksi keskeinen oivallus, jota vaille Silfverberg tuntuu jääneen. Ainoa minua kiusannut asia tässä kirjassa oli se, ettei kirjoittaja tuntunut joko pystyvän tai haluavan eläytyä toisenlaisen äidin asemaan. Kirjassa eläydytään hyvin herkästi emakon ja lehmän nahkoihin, mutta kestovaippailijoille tai kiintymysvanhemmille Silfverbergiltä  ei juuri sympatiaa heru. Se, mikä hänelle edustaa "äitiyden mustaa aukkoa" saattaa jollekin toiselle olla parasta mitä on koskaan tapahtunut, kenties elinikäinen unelma. Kukin taaplaa tyylillään, se on Silfverberginkin viesti, mutta paradoksaalisesti hän tuntuu välillä unohtavan sen itse. Kukapa meistä ei.

Tästä huolimatta pidän Äitikorttia hyvin onnistuneena kirjana. Se herätti runsaasti ajatuksia ja houkutteli vuoropuheluun kirjailijan kanssa. Teki hyvää pohdiskella omia valintojaan ja arvojaan Silfverbergin esittämistä näkökulmista. Joissakin tapauksissa sain aidosti uusia oivalluksia, joissakin haastoin oman näkemykseni ja päädyin pitämään siitä kiinni entistä lujemmin. Kaiken tämän tietenkin mahdollistaa se, ettei kirja ole provokatiivisesti kirjoitettu, päinvastoin, hyvin asiallinen ja perusteltu tyyli kannustaa omakohtaiseen pohdintaan.

Yksi mieltäni eniten askarruttamaan jäänyt seikka on Silfverbergin esiintuomat sukupolvien väliset erot. Hän tuli siihen tulokseen, että häntä kymmenen vuotta vanhemmat naiset ovat paljon rennompia vanhempia kuin hänen oma sukupolvensa. Nykyisiä nelikymppisiä on syytetty suorituskeskeisyydestä aiemminkin. Itse olen vajaat kymmenen vuotta Silfverbergia nuorempi ja välillä kyllä lukiessani huomasin, että edustin aivan eri sukupolvea. Välillä ihmettelin melkoisesti, mistä nämä nelikymppiset oikein vouhkaavat. Tervehtisinkin ilolla tutkimusta, joka käsittelisi sukupolvien välisiä eroja nimenomaan vanhemmuudessa (vinkkejä, anyone?), sillä jotain eroavaisuutta tosiaan tuntuu olevan, en vain oikein saa kiinni siitä, mitä.

Jaksan ihmetellä esimerkiksi sitä, miten suomalainen nainen saa esikoisensa keskimäärin 29-vuotiaana, sillä oma tuttavapiirini (ja kyllä, suurin osa on korkeakoulu- tai ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita) on aloittanut "lapsenteon" hyvissä ajoin ennen kolmeakymmentä ikävuotta, ehkä jopa ehtinyt pyöräyttää koko pesueen siihen mennessä. Silfverberg perustelee oman sukupolvensa valintoja lamalla ja muuttuneella työtilanteella. Vakituisia työpaikkoja ja -virkoja on saatu odotella aivan eri tavalla kuin vanhassa maailmassa ja siinä sivussa lisääntyminenkin on jäänyt odottamaan parempia aikoja. Kiinnostava ajatus. Ehkä me 80-luvulla syntyneet taas olemme jo niin sisäänkasvaneet epävarmuuteen, että perustamme perheen nuorempana ja katsomme vasta sen jälkeen, mitä työmaailmalla olisi meille tarjolla? Tai sitten kyse on jälleen maantieteellisistä eroista. Täällä Savon sydänmailla pyöräytellään lapsia entiseen malliin kun taas ikäiseni kolmekymppiset luovat uraa pääkaupunkiseudulla?

Kuten tästä ajatuskulusta huomaatte, Äitikortti käsittelee paljon muutakin kuin äitiyttä. Ehkä siksi, että äitiys vaikuttaa niin moneen asiaan, ehkä ihan jokaiseen, jollakin tapaa. En ole vanhojen feministien kanssa ollut koskaan samaa mieltä siitä, että henkilökohtainen olisi poliittista. Päinvastoin, pidän kynsin hampain kiinni oikeudestani henkilökohtaiseen. Siinä mielessä Silfverberg tuo onnistuneen ja sopivan, kiihkottoman päivityksen tuohon lauseeseen. Henkilökohtainen voi olla joskus myös poliittista. Uskallankin suositella Äitikorttia imetysfanaatikoille, kestovaippailijoille, perhepeteilijöille niin kuin myös aivan vastakohtaisille äideille. Suosittelen myös lapsettomille ja yhteiskunnasta kiinnostuneille naisille. Ja aivan erityisellä äänenpainolla suosittelen kirjaa isille ja aivan kaikille miehille. Lukekaa tämä, niin ymmärrätte meitä naisia taatusti vähän paremmin.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013
250s.

4 kommenttia:

  1. Hyvä huomio tuo sukupolvien ero! Siis laman vaikutus eri ikäpolviin jne. Kuulostaa loogiselta, toisin kuin minä nyt kehnosti nukutun yön jälkeen. (Vauvalla taisi olla kuuma ja lokit laskivat pyllymäkeä meidän peltikatolla...)

    VastaaPoista
  2. Kiitos arviosta! En itse ole äiti enkä ole lukenut Äitikorttia, mutta kolmen hyvin erilaisen perheen lasten kummitätinä tätä keskustelua on kiinnostavaa seurata. Anu Lahtinen kirjoitti mielenkiintoisen arvion kirjasta historiaverkkoon ja toteaa mm. "Suomalaiset voisivat keskimäärin hiukan hellittää ahdistuksestaan ja iloita hyvistä asioista ja vaihtoehdoista, joita heidän ulottuvillaan on."

    Koko arvio löytyy täältä: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3335

    VastaaPoista
  3. Todella hyvä ja mielenkiintoinen juttu. :) Keskustelu kirjan kanssa on aina parasta, ja tosiaan, jos kirjan kokee liian provosoivaksi, hedelmällistä keskustelua tuskin syntyy.

    On hauskaa, että jokainen lukija lähestyy tätä kirjaa niin vahvasti omista lähtökohdistaan, ja siksi lukukokemukset (ja kirja-arviot) ovat niin erilaisia. Äitiys (ja laajemmin naiseus) tosiaan on henkilökohtaista - ja poliittistakin. :)

    VastaaPoista
  4. Poleemiseksihan tämä oli varmasti tarkoitettu, mutta minä koin sen jotenkin tekopyhäksi. Että kokemuspohjalta äitikorttia ei saa läiskiä, paitsi minä itse tietysti. Tai juuri niin kuin sanoin, kokemuspohja ei saa rajoittaa näkemystä, paitsi minun näkemystäni. Muutenkin tuli sellainen olo, että tämä on jo nähty...

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...