tiistai 23. huhtikuuta 2013

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (äänikirja)


VAROITUS KAIKILLE FANEILLE, ÄLÄ LUE!

No nyt on kuunneltu J.R.R. Tolkienin Hobitti äänikirjana. Eihän tuossa mennytkään kuin ehkä vaatimattomat viisi kuukautta. Siitäkin huolimatta, että saan todennäköisesti kaikki Tolkien -fanit kerääntymään ympärilleni palavien soihtujen ja hankojen kanssa (ette kuitenkaan uskoneet alun varoitusta), niin sanonpa, että enpä paljon pitkäpiimäisempää äänikirjaa ole kuunnellut. Tai siis olen. Tämän pääsin sentään loppuun. Mutta tiukkaa teki. Viimeinen tunti piti kuunnella kahteen kertaan, kun ensimmäisellä kerralla lipsahti 40 minuuttia unien puolelle. Toisella kerralla jäi vielä kymppiminsa kuulematta, mutta luovutin jo ja uskon, että Hobitti on täten tullut minun kohdallani riittävästi käsitellyksi.

Kohtuuden nimissä on sanottava, että tiesin jo kuuntelemaan ryhtyessäni, ettei genre ole omintani. Olen kyllä katsonut Taru sormusten herrasta -leffatrilogian ja jopa osittain viihtynyt sen parissa, mutta muuten en ole Tolkieniin koskenut ennen tätä. Jostakin syystä jo lapsesta asti silmäni ovat alkaneet lupsua, kun on tullut puhetta menninkäisistä ja lohikäärmeistä. Merkittävän poikkeuksen muodostavat tietenkin Harry Potterit, mutta se kertoo vain siitä, millainen velho J.K. Rowling oikein on.

Lievistä ennakkoluuloista huolimatta ajattelin, että Hobitti saattaisi hyvinkin menevänä seikkailutarinana toimia äänikirjana, jopa minulla. Mutta ei. Lauri Komulainen lukijana teki varmasti parhaansa ja lukikin oikein ilmeikkäästi, mutta sekään ei tällä kertaa kohdallani toiminut. Päin vastoin, niinä hetkinä kun olin hereillä, minusta tuntui kuin olisin ollut päiväkodin satutunnilla. Ehkä askeettisempi ja vähemmän alleviivaava ilmaisutapa olisi lopulta ollut aikuiskuuntelijalle eduksi.

Tosiasia kuitenkin on, että Komulaisella oli aika epätoivoinen tehtävä miellyttää näin vaikeaa asiakasta. Minua ärsytti jo tarinan lähtökohta. Lauma epäkohteliaita kääpiöitä ja yksi pullistelevaegoinen velho tuppautuvat Bilbo Reppulin kotiin kysymättä ja painostavat vielä mukaansa retkelle, jonka tarkoituksena on varastaa takaisin lohikäärme Smaugin aikanaan ryöstämä aarre. Jokainen järkevä henkilö näkee, ettei tuollaisesta äijäilymeiningistä seuraa mitään hyvää. Bilbolla ei valitettavasti ole topakkaa vaimoa näyttämässä kaapinpaikkaa ja niinpä hän luopuu mukavan keskiluokkaisesta elämästään ja aloittaa retken, josta ei vaivoja ja vastuksia puutu. Kylläpä ärsytti omasta ja Bilbon puolesta.

Ei juonesta sen enempää. Se kesti aivan liian pitkään tarinan henkilöiden ja myös allekirjoittaneen mielestä. Mieleeni jäi parhaiten ja positiivisemmin Bilbon kohtaama Klonkku. Tapauksen seurauksena Bilbo sai haltuunsa sen tietyn sormuksen, jolle löytyikin paljon käyttöä tarinan aikana ja josta vielä myöhemmin seuraa paljon, paljon enemmän vaivaa ja vastusta. Ja ei, sitä juttua en kyllä enää lue, enkä kuuntele.

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin
WSOY, äänikirja 2012
Elisa Kirja
Lukijana Lauri Komulainen
10h 58min.

PS. Ja siis, hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille! Onhan se kirjallisuus ihana, mielipiteitä jakava asia. Eikä onneksi ollenkaan vakava ;)

13 kommenttia:

  1. Nyt alkoi hymyilyttää. :) Minä pidin kyllä Hobitista, mutta Taru sormusten herrasta olikin vaikeampi pala. Koin sen juuri tuollaisena pitkäpiimäisenä. Sain kuitenkin luettua trilogian loppuun ja arvostan Tolkienin teoksia, mutta en voi sanoa nauttineeni niiden lukemisesta. Elokuvina TSH viihdytti, Hobitin saatan joskus mieheni seuraksi katsoa.

    Hyvää kirjan ja ruusun päivää sinullekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minuakin hymyilyttää, varsinkin nyt, kun kuuntelu-urakka on takana :) Minäkin arvostan Tolkienia, kuten arvostan kaikkia kirjailijoita, jotka ovat kyenneet rakentamaan ei pelkästään omaa maailmaansa, vaan oman todellisuutensa. Mutta taidan jatkossakin tyytyä Hollywood-versioihin, tosin pitkitetty Hobitti-leffasarja ei kyllä hirveästi houkuttele.

      Poista
  2. Kiva lukea välillä tällainen arvio Hobitista :) Vaikka tämä olikin minun mielestäni vielä ok (ei tosin mikään hirveän erikoinen), niin Taru Sormusten Herrasta varsinkin oli todella väsyttävä. Pidän kyllä runsaasta kuvailusta, mutta jokaisen kivenmurikan kuvailu alkoi jo vähän ärsyttää :P Pidän fantasiasta yleensäkin enemmän elokuvina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, Taru sormusten herrasta ei sitten todellakaan tule kuulumaan lukulistalleni :) Makunsa kullakin, mutta minulle tämä oli vain kertakaikkisen h-i-d-a-s. Ehkä Tolkienin kuvaileva tyyli pääseekin oikeuksiinsa paremmin elokuvissa, missä yksityiskohtaisesti kuvattu kivenmurikka tulee selväksi jo yhdellä silmäyksellä :)

      Poista
  3. Lasken itseni vähintään keskitason Tolkien-faniksi, ja munkin mielestä Hobitti on paljon parempi kuin Taru sormusten herrasta. Pitkäpiimäisyys on myrkkyä, vaikka kuinka rrrakastaisi fantasiakirjallisuutta. Hobitti on epäilemättä ollut myös vaikea pala luettavaksi, kun se Suomessa useimmiten lasten- tai varhaisnuorten kirjaksi mielletään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin kuunnellessani tätä lasten- ja nuortenkirjallisuusjuttua. Tarinahan on synkkä ja pelottavakin, joten aivan perheen pienimmille Hobittia ei voi suositella. Mutta tämä äänikirja oli tosiaan luettu hyvin satusetämäisellä otteella. Siis kuten lapsille luetaan, ei kuten aikuiselle. Ehkä se vaikutti nihkeään kokemukseeni?

      Poista
  4. Minä olen rakastanut molempia, niin Hobitti kuin Taru sormusten herrasta ihan nuoresta lähtien. En kuitenkaan lähtenyt soihtua sytyttämään, kun minusta kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä eikä makuasioista oikein voi kiistellä ;-)
    Sitä paitsi, ovathan ne sellaisia vähän hidastahtisia ja pohdiskelevia - sehän on minusta osa niiden charmia !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Minna tulit ja vieläpä ilman soihtua. Näinhän se on, makuja on monia. Kuinka tylsää olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista. Epäilemättä jos ja kun Tolkienin kerrontaan ja maailmaan pääsee sisälle, se on hyvi kiehtovaa. Mutta jos ei pääse, niin sitten on kyllä aika pitkäpiimäistä hommaa. Niin kävi minulle :)

      Poista
  5. Heh, välillä näitä kirjoja tulee vastaan: ei voi kuin tilittää:) Taru sormusten herrasta on toiminut minulla todella hyvin elokuvina enkä ole sitä koskaan vakavasti harkinnutkaan lukevani. Ensimmäisen osan taisin joskus kuunnella äänikirjana, mutta ei siitä oikein mitään tullut, kun jännittävät kohdat (miekanheilutuskohdat) kestivät ja kestivät eikä kärsivällisyys meinannut riittää, kun tiesi kuitenkin taistelujen lopputuloksen jne. Näin ollen Hobitista on ihan hyvät muistot jo ihan lyhyytensä ja lastenkirjamaisuuden puolesta. Elokuvissa sitten taas puolestaan naurattaa se, että ensimmäiset 60 sivua on taiottu melkein kolmetuntiseksi elokuvaksi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan minusta on ihan kiva, että välillä saa tilittää. Osaapahan taas arvostaa hienoja lukukokemuksia ja toisaalta voi olla pikkuisen rinta rottingilla siitä, että kahlasinpas tuonkin läpi, vaikka tiukkaa teki :)

      En taida katsoa elokuvaa ikinä. Jos tämä äänikirja oli minusta liian hidas ja pitkäveteinen, kuinka pitkältä leffa sitten mahtaa tuntua?!

      Poista
  6. Ihana tilitys! Analyysisi Hobitin juonesta on pistävän tarkka. Itse luin tämän joskus yläasteella sen pahimman Sormusten herra -buumin aikaan ja tykkäsin kyllä, en sitten tiedä miten natsaisi nyt. Mainio teksti kyllä Amma, kiitos!

    t. salainen ystävä, joka ei nyt jaksa kirjautua

    VastaaPoista
  7. Heippa! Blogissani on sinulle haaste. :)

    VastaaPoista
  8. :-D Minä uskon, että nämä Tolkienin kirjat pitäisi lukea vahvasti teini-ikäisenä, että niihin rakastuu. Ymmärrän hyvin, että joku kokee kirjat pitkäpiimäisinä, mutta itse olen kyllä vankkumaton Tolkien-fani. (Tosin katsoin just ekan Hobitti-elokuvan ja SE oli kyllä tylsä! :-D )

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...