lauantai 31. joulukuuta 2011

Onnellista uutta vuotta 2012!

http://office.microsoft.com/en-us/images/


Influenssa on pitänyt minua otteessaan jo useamman päivän, joten valitettavasti uudelle vuodelle lupaamani Copycat-äänestys viivästyy muutamalla päivällä. Pahoittelut! Palaan remmiin, kunhan tervehdyn.

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. En osannut blogia perustaessani ollenkaan arvata, mitä kaikkea hienoa se mukanaan toisi. Kirjallisuuden ohella kirkkaasti tärkeimmäksi asiaksi olette muodostuneet te ihanat lukijat ja blogiystävät. On ilo ja kunnia kuulua joukkoon.

Hienoa tulevaa vuotta kaikille!

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Amman Blogistanian Finlandia 2011

Hei täältä sairasvuoteelta! Silmissäni näyttää suurin piirtein tältä,


mutta tulin joka tapauksessa naputtelemaan oman varjo-Finlandia-listani, kun olin kerran sen ehtinyt valmiiksi miettiä. Osallistun kirjabloggarien omaan Blogistanian Finlandia 2011-äänestykseen seuraavalla listalla.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Valitsin listaani pelkästään sellaisia kirjoja, jotka olen itse lukenut. Olosuhteiden vuoksi en nyt perustele sen enempää valintojani. Käy kurkkaamassa Sallan lukupäiväkirjassa, mitä kirjoja muut ovat listalleen kelpuuttaneet!

Parhaan copycat-kannen valinta lähestyy...

Ystävät rakkaat,

monet kiitokset jo nyt kaikille osallistuneille! Osanottajien määrä ja tuotosten laatu, mielikuvituksellisuus ja nähdyn vaivan määrä on yllättänyt, häkellyttänyt ja ilahduttanut varmasti meitä kaikkia.

Uuden vuoden aattona (tai vuoden ensimmäisenä päivänä, jos heittäydyn laiskaksi) käynnistyy Copycat-kisan toinen ja jännittävä osa, nimittäin parhaimman kannen äänestys. Olen melko varma, että joku osallistuja on mennyt minulta ohi tai päässyt unohtumaan, joten tarkistakaapa, löydyttekö listalta!

Ilselä (2kpl)
Järjellä ja tunteella
Kirjailijan kävelyretkiä
Kirjainten virrassa
Kujerruksia
Kuvia ja matkoja
Leena Lumi (4kpl)
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Magdalena Hai
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pihin naisen elämää
PS. Rakastan kirjoja
Sallan lukupäiväkirja
Silkkiä ja samettia (3kpl)
Sivujen välissä
Vielä yksi rivi
Vinttikamarissa

Ovatko kaikki mukana? Jos olet tipahtanut listalta, ilmoittaudu pian kommenttilootaan, niin erhe saadaan korjatuksi. Jokainen osallistujakuva tulee saamaan oman, arvotun kilpanumeronsa. Hataran laskupääni mukaan kuvia on 26 kpl! Se on aika paljon, mutta emmeköhän kaikki ole sitä mieltä, että enemmän todellakin on enemmän ja otamme kaikki kuvat mukaan?

Hyvä, se on päätetty sitten! :)

Teidän,
Amma


maanantai 26. joulukuuta 2011

Sieppari ruispellossa


Aloitin tämän vuoden klassikolla, joten klassikkoon se saa myös päättyä. Tosin tämä oli ihan erilainen kuin se vuoden ensimmäinen. Siinä oli jotain romantiikkaa, linnoja ja jotain muuta yhtä naurettavaa. Hitto, oksentaisit, jos kertoisin. Sieppari ruispellossa on ihan jotain muuta. On nuori poika, joka ei oikein sopeudu tähän yhteiskuntaan tai jotain. Tai siis siihen 1950-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan, josta kirja kertoo. Totta puhuen, lukiessani mietin koko ajan, että mikä hitto sitä poikaa oikein vaivaa. Rikas, hyvästä perheestä ja älykäskin, mutta niin vain ajautuu hankaluuksiin ja saa potkut jokaisesta koulusta. Melkein kaikki ihmiset ovat jotenkin huonoja, tai tyhmiä, saastaisia, naurettavia, vähintäänkin ärsyttäviä tai jotain. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta se poika ei tajua, että kyllä se vika on useimmiten ihan siellä oman pään sisällä. Tai tajuaahan se, sehän sanoo olevansa kaistapää.

Jotkut kirjat herättävät mielenkiinnon ihan levottomista syistä. Niin kuin nyt tämä Sieppari ruispellossakin. Ihan ensimmäisen kerran kiinnostuin siitä, kun kuulin, että Mark David Chapmanilla, sillä tyypillä, joka ampui John Lennonin, oli tämä kirja mukanaan. Siis kuvitelkaa, tyyppi lukee kirjan ja menee ja ampuu jotain muusikkoa, eikä ihan mitä tahansa muusikkoa, neljä kertaa. Ihan hervoton juttu. Joka tapauksessa, kyllä minä tiedän, että se on ihan sekopäistä, mutta sen takia minä tästä kirjasta kiinnostuin, kun se kuulemma vetoaa rikollisiin jotenkin ja sitten minä aloin miettiä, että täytyyhän siinä kirjassa olla jotain omituista tai erikoista tai jotain.

Ei siinä kirjassa kyllä ollut minusta kuitenkaan mitään kovin erikoista, hitto, osaisin itsekin kirjoittaa tuolla tavalla. Mutta kyllä  se kuitenkin minua jotenkin kosketti tai siis ainakin sitä luki tosi mielellään, vaikka ei siinä oikein mitään tapahtunutkaan. Tyyppi vain kuljeskeli ympäri New Yorkia ja hankki vaikeuksia. Ryyppäsi ja rellesti, mutta jotenkin säälittävästi. Tyypillinen vihainen nuori mies tai jotain. Tai siis ihan täysi paskiainenhan se tyyppi oli, mutta ei siitä jotenkin voinut kuitenkaan olla pitämättä. Siinä oli kuitenkin jotakin hemmetin vetoavaa. Niin kuin sekin, miten se tykkäsi siitä sen pikkusiskosta. Tai miten se loppujen lopuksi tykkäsi melkein ihan kaikista ihmisistä vaikka se aina välillä inhosi niitä.

Vähän jäin kyllä ihmettelemään, että mitä se J.D. Salinger oikein ajatteli, kun se sen kirjan kirjoitti. Että kai sillä oli siinä joku syvällisempi ajatus. Vaikka monilla kirjailijoilla ei kyllä ole, ne ajattelee vaan mainetta tai rahaa tai jotain. Jos sellaisen kirjan lukee, niin alkaa oksettaa. Mutta tämä oli erilaista. Jotenkin kyllä tavallaan ymmärrän, jos joku on mennyt ihan sekaisin siitä kirjasta ja alkanut räiskiä tai jotain. Kun sitä kirjaa luki, niin alkoi nimittäin vähän niin kuin ajatella niin kuin se Holden Caulfield. Se oli siis sen tyypin nimi. Se meni vähän niin kuin pään sisään se teksti tai jotain. Ja sitten alkoi puhua ihan samalla tavalla kuin se Holden.

Tosi jännä tyyppi, ihan hervoton oikeastaan.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa 2004. (The Catcher in the Rye 1951.)
Keltainen kirjasto Tammi.
Suomentanut Arto Schroderus.
289s.

perjantai 23. joulukuuta 2011



Amman lukuhetki vetäytyy muutamaksi päiväksi joululomalle, mutta palaa pian kokoamaan kuluneen vuoden lukukokemuksia yhteen ja käynnistämään uutena vuotena Blogiastanian ensimmäisen Kaunein Copycat-kirjankansi -kisan. Oman kuvansa voi ilmoittaa mukaan vielä tänään aatonaattona.

Kaunista, iloista, tunnelmallista ja rauhallista, jokaiselle sopivanlaista joulua! Kiitokset yhteisestä vuodesta 2011!


Amma

torstai 22. joulukuuta 2011

Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.



"Aamulekottelut ovat elämäntyylisi kulmakivi. Heti kun kuulet ulko-oven painuvan kiinni ja miehesi auton häipyvän pihalta, tiedät onnistuneesi hankkimaan itsellesi taas uuden luksuspäivän."

"Älä ikinä valita tienestimiehellesi pitkästymistä. Sinulla on aina puuhaa ja älyttömät määrät tärkeää tekemistä, etkä sen vuoksi pysty hakemaan hänen vaatteitaan pesulasta."

"Mikä on paljon hauskempaa kuin työssä käyminen? Työssä käymättömyys."


"Entä naisasialiike? Hänellä on nyt runsaasti aikaa lukea kylvyssä Toista sukupuolta."

"Makuuhuone on se paikka, jossa paheellinen kotirouva saa ja käyttää eniten valtaa."


Vastoin tapojani annoin kirjailijan eli Rosemary Counterin puhua puolestani. Paheellisen kotirouvan opas antaa vinkkejä kotirouville tai siitä haaveileville (kuin myös alkoholisteille) elämäntavan nautinnolliseen ja ammattimaiseen toteuttamiseen. En nimittäin olisi osannut sitä itse sanoa paremmin:)

Valitettavasti täällä Suomessa aika harvalla taitaa olla mahdollisuuksia toteuttaa oppeja ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Tai näin ainakin luulen, oma arkeni kahden lapsen kotiäitinä ei ainakaan sisällä aamulekotteluja, aamupäivän kestävää kauneudenhoitosessiota tai läpi päivän jatkuvaa cocktailhetkeä, mutta ehkä vika onkin minussa.

Jos jollekin ei vielä valjennut, kirja on sarkastinen ja sisältää rutkasti hurttia huumoria. Vitsi tai sitten oma huumorintajuni kesti mainiosti jonkin verran kirjan puolenvälin yli, sitten paheellisuus alkoi vähän toistaa itseään.

Joka tapauksessa suosittelen tätä joululahjaksi kaikille huumorintajuisille kotirouville. Sitäkin paremmin tämä sopii tulevan kesän morsioille oppikirjaksi.

Teemaan liittyen toivon, että parhaillaan jouluvalmistelujen kuormittamat äidit kautta maan heittäytyvät pikkuisen paheellisiksi ja heittäytyvät hetkeksi sohvalle hyvän kirjan ja suklaakonvehtien kera!

Rosemary Counter: Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.
(The Decadent Housewife 2011)
Tammi 2011, Suom. Riitta Bergroth
112s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Harry Potter: Suuri velhouskirja



Takuuvarma lahjavinkki Harry Potter-faneille on Brian Sibleyn toimittama Suuri velhouskirja. Elokuvantekijöiden avustuksella koottu kirja sisältää muhkean tietopaketin Potter-elokuvien tekemisestä, näyttelijäntyöstä ja taikamaailman luomisesta valkokankaalle. Mukana on näyttelijöiden, ohjaajien, tuottajien ynnä muiden asianosaisten haastatteluja, runsaasti kuvamateriaalia ja jopa elokuvan rekvisiitan tekijöiden suunnittelemia lisämateriaaleja! Kirjan mukana saa siis mm. kutsun Tylypahkaan, kolmivelhoturnajaisten tanssiaisiin ja Huispauksen MM-kisojen kisaohjelman.

Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin äimistellä. Kun Hollywood -elokuvien hinnoista puhutaan, tulee joskus ihmeteltyä, mihin kaikki raha menee ja paheksuttua tähtien tähtitieteellisiä palkkoja. Mutta kun lukee kaikesta Potter -elokuvien eteen tehdystä työmäärästä, alkaa tuntua siltä, että henkilökunnan on täytynyt olla ilmaiseksi työskenteleviä kotitonttuja. Kaikki elokuvissa näkyvät lehdet, ilmoitukset, esitteet, pullojen etiketit, karkkipaperit ym. painettu materiaali on huolellisesti suunniteltu ja painettu tuhansina ja tuhansina kopioina. Mahdollisimman monet interiöörit ja olennot on tehty aivan oikeasti. Yhteen taikasauvakauppaan on saatettu käyttää tuhansia työtunteja jo pelkästään asetellessa laatikoita (jokaisessa oma yksilöllisesti valmistettu etikenttinsä tietenkin) hyllyihin. Ja kun kyse on kuitenkin taikuudesta, täytyy kaiken näyttää hienolta, ei miltään lavasteopiskelijoiden harjoitustyöltä!

Tietenkin joku voisi kysyä, onko ajan, rahan ja luonnonvarojen tuhlaaminen elokuviin tällaisessa mittakaavassa järkevää tai edes vastuullista. Toisaalta minä nostan hattua sille, että kaikkea ei tehdä automaattisesti animaatioina tai 3D-malleina, vaan vielä löytyy oikean käsityötaidonkin arvostusta. Ja kyllä tietokonenörtitkin ovat saaneet osansa tehdä elokuvasarjan aikana!

Suurin velhous elokuvissa onkin ammattitaitoisten työntekijöiden loihtima aitouden tunne, lähtien tietenkin aina J.K. Rowlingista itsestään liikkeelle. On hämmentävää, kuinka pitkälle kirjailija on maailmansa luonut. Kun elokuvaa varten tarvittiin hieman lisätietoa Sirius Mustan sukulaisista, toimitti kirjailija muutaman päivän päästä Mustien sukupuun ja lukuisia herkullisia yksityiskohtia suvunjäsenistä. Tämä sukupuukin muuten löytyy kirjasta ja se siis sisältää sellaista materiaalia, mitä kirjoista tai elokuvista ei löydy.

Tämän kirjan luettuani aion katsoa kaikki Harry Potter -elokuvat läpi kaikessa rauhassa kirjan kanssa ja kaukosäätimen tauko- ja kelausnappulat ahkerassa käytössä. Tähän saakka olen fanittanut elokuvia pelkästään kirjojen sivutuotteena, mutta ilmiselvästi on aika antaa elokuville oma arvostuksensa. Kirjasta saavat siis varmasti jotain irti sellaisetkin henkilöt, jotka eivät niin kauheasti Pottereista perusta, mutta ovat kiinnostuneita elokuvanteosta yleensä.

Yksi pitkä miinus minun täytyy kyllä kirjalle antaa. Vasta lopussa tajusin, että kirja oli tehty ennen viimeisen elokuvan ilmestymistä ja se siis puuttuu kirjasta käytännössä kokonaan. Ärsyttävää! Miksi ihmeessä nähdä niin suuri vaiva kirjan kanssa ja sitten jättää viimeinen osa kokonaan pois? No tiedänhän minä miksi; kohta markkinoille voidaan tuoda uusi, kaikki elokuvat käsittelevä kirja, mutta silti. Ärsyttävää!

Siitä huolimatta suosittelen tätä kirjaa kaikille edellä mainituista asioista kiinnostuneille. Sen verran monta kiehtovaa ja maagista hetkeä tämän kirjan parissa vietin!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Miika Nousiainen: Metsäjätti


Minulla on ollut kompleksinen suhde Miika Nousiaiseen vuoden 2008 alkupuolelta lähtien.Silloin tartuin Vadelmavenepakolaiseen, ihastelin loistavaa ideaa, mutta hermostuin, kun toteutus alkoi mielestäni junnata nopeasti. Kirja jäi kesken ja minua jäi harmittamaan, koska olin odottanut kirjalta suuria. Maaninkavaaran jätin suosiolla väliin, sillä päättelin, ettei Nousiainen ole minun miehiäni. Metsäjätti kuitenkin tuntui niin kiinnostavalta, että halusin kokeilla Nousiaista toisen kerran ja kylläpä kannatti!

Metsäjätti on ollut täällä blogistaniassa todella luettu kirja, mutta jos joku nyt ei vielä tiedä kirjan juonta, tässä se tulee lyhyesti: duunarin poika Pasi Kauppi, nykyinen Metsäjätti-konsernin varapresidentti (onko jollakin oikeasti tällainen titteli?) palaa kotipaikkakunnalleen "tehostamaan" ja "järkeistämään" tuotantoprosessia eli käytännössä irtisanomaan työntekijöitä. Törmälässä Kauppi joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä samalla kun hän itse elää jännittäviä aikoja suomenruotsalaisen vaimonsa odottaessa parin esikoista.

Nousiaisen kuvaama Törmälä on ankea paikka. Ihmiset ja rakennukset ovat yhtä ankeita ja omia mahdollisuuksiaan väheksyviä. Kaikkea leimaa nurkkakuntaisuuden ilmapiiri. Juuri hyviä asioita ei ole, paitsi tietysti muutamat, joskin nekin jo kadonneet lapsuudenystävät. Tärkein heistä on kirjan toinen kertoja Janne, tehtaalla töissä oleva tuumailija, jolla olisi kykyjä vaikka mihin, mutta joka on perinyt perustörmäläläisen "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" -elämänasenteen.

Oma harppaukseni pohjois-savolaiselta maaseudulta hörhöhumanistiksi ei ole lainkaan niin suuri kuin Pasin loikkaus demareiden ja kommunistien riitojen sävyttämältä tehdaspaikkakunnalta Helsinkiin kauppakorkeaan ja sieltä suoraan uraputkeen. Siitä huolimatta pystyin samaistumaan Nousiaisen kerrontaan hyvin. Joskin on sanottava, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia (kuten sikamainen pomo Turo tai vaatimaton, mutta fiksu Janne).  Jossakin toisessa kirjassa asia voisi tuntua häiritsevältä, jopa naurettavalta. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käynyt, niin paljon pidin tarinasta.

Ehkä se oli Pasin herkät isäntunteet yhdistettynä self-made man-tyyppiseen nousuun elinkeinoelämän huipulle, joka minuun vetosi tai sitten ajankohtaisen yhteiskunnallisen aiheen käsitteleminen tunteella, mutta ilman paatosta. Pidin näistä, mutta varmastikin suurin syy on ihan muunlainen: rakastin tätä kirjaa, koska lukiessa kaikista ihaninta oli miettiä, kuinka paljon mieheni; kahden pienen lapsen isä, insinööri ja ikuinen Metallica-fani tästä kirjasta mahtaakaan pitää. En malta odottaa, että hän pääsee kirjaa lukemaan!

Tunsin närkästystä kun Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa, mutta Metsäjätin puuttuminen listalta on huutava vääryys. Nähtävästi voidaan siis olettaa, että Miika Nousiais-traumani on virallisesti voitettu!

Kuten tuli jo todettua, Metsäjätti lienee yksi syksyn luetuimmista bloggareiden keskuudessa, joten kokosin tähän vähän kokoavaa listaa muiden arvioista. Tässä ne, jotka Google kohtuudella löysi (ilmineeratkaa, mikäli puututte). Käykääpä kurkkaamassa!

Ilselä
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Kaiken voi lukea
Kirjainten virrassa
KirjAntila
Luettua
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Nora exlibris
Oota, mä luen tän eka loppuun
Opuscolo -kirjasta kirjaan
Susan kirjasto

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava 2011
286s.


Joulu on jo ovella! Muistakaa, että Copycat-kilpailuun voi osallistua vielä jouluaattoon asti! Kiitos kaikille jo osallistuneille, muistattehan linkata kilpailukuvanne tänne, niin ette unohdu kilpailusta.


Ensi viikolla luvassa vielä kaksi erinomaista lahjavinkkiä sellaisia kaipaaville. Nyt, tunnelmallista neljättä adventtia!

torstai 15. joulukuuta 2011

Blogisavuja Hiljaisuus-elokuvalle!


Äärettömän harvoin olen katsonut elokuvaa, joka nostattaa kylmät väreet heti ensi hetkistä alkaen ja pitää ihon kananlihalla loppuun saakka. En itse asiassa muista, että niin olisi käynyt ikinä. Pakostikin joskus, mutten kyllä sitä muista. Kotimainen uutuuselokuva Hiljaisuus (ohjaus Sakari Kirjavainen, käsikirjoitus Esko Salervo) sen sijaan on sellainen elokuva. Kiistatta yksi suurimmista elokuvakokemuksistani ikinä.

Kuva ja lisätietoa elokuvasta www.hiljaisuuselokuva.fi


Kuten varmastikin tiedätte, Suomi toi toisessa maailmansodassa ainoana maana kaatuneensa lepäämään kotimaan multiin. Ajatelkaa kaikkia elämänne aikana katsomia sotaelokuvia, kuinka monta ruumista olette nähneet? Taistelukohtauksissa kyllä, ohiajavassa hevoskärryssä kuormana ehkä, siististi arkkuun aseteltuna varmasti. Hiljaisuus keskittyy siihen, mitä sodassa tapahtui sillä välillä. Oli ihmisiä, jotka sulattivat jäisiä ruumiita, täyttivät puolikkaita päitä heinillä, puhdistivat, paikkasivat, pukivat. Tekivät vainajat kauniiksi kotiin lähtiessään.

Hiljaisuus ei ole mikään kauhuelokuva, mutta sitä katsoessa kulki pieniä sähkövirtoja ympäriinsä. Tekijät saivat kuvatessaan kuulla kuvauspaikkana toimineen riihen olleen sodan aikaan oikeasti ruumiiden säilytyspaikka. Näyttelijä Ilkka Heiskasen mukaan kuvatessa oli liikkunut "voimakkaita energioita". Uskon, sillä ne tuntuivat katsomossa asti.

Siitä huolimatta elokuvassa kuolleita pelottavampia ovat elävät. Jokainen henkilöhahmo on jotenkin rikki, niin ovat myös henkilöiden väliset ihmissuhteet. Renki Einon (Joonas Saartamo) ja hulivilipoika-Antin (Lauri Tilkanen) keskinäinen suhde on niin kompleksinen, että kipeää tekee katsoa. Siirin (Joanna Haartti) sisin on sodan rikkoma, samoin pastori Hiltusen (Kari Hakala). Ilkka Heiskasen hienosti esittämä Korpikangas heiluu hullun ja terveen rajamailla alusta alkaen. Mielestäni vaikuttavimman roolisuorituksen tekee kuitenkin sinänsä pienessä roolissa Antin isänä Matti Onnismaa.

Minua on aina sodassa kiinnostanut taistelutapahtumien tai sotilastaktiikan sijasta ihmisen psyyke. Samaan keskittyy myös Hiljaisuus. Miten ihminen toimii kun joutuu mahdottomaan tilanteeseen, vaikkapa sellaiseen, että ympärillä kymmenet ruumiit sulavat naksahdellen? Tai kun kuolleeksi luultu herääkin henkiin? Silloin saattaa päätyä miettimään esimerkiksi sitä, miten ihmeessä tapahtuma pitäisi kirjata kortistoon. Elokuva kuvaakin hienosti sodan irrationaalisuutta ja sen vaikutusta ihmismieleen. Myös elokuvan grande finale on vaikuttavaakin vaikuttavampi. Se muistuttaa siitä, että vaikka sodassa on kysymys tappamisesta, ovat jotkut asiat pyhiä. Niiden on oltava, jos haluaa säilyttää edes osan inhimillisyydestään.

Haluaisin kertoa tästä elokuvasta niin paljon, mutten kuitenkaan halua, sillä arvoituksellisuus (jossakin arviossa puhuttiin myös maagisesta realismista, mitä pidän liioiteltuna) on osa tarinan hienoutta. Silti uskon, että tämä elokuva tulee kestämään useammankin katselukerran. Tämä ei ole perinteinen sotaelokuva, mutta ehkä juuri siksi niin hyvä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Minun suomalainen vaimoni


Saksalainen Wolfram Eilenberger sai 1990-luvun puolivälissä Espanjassa tehtäväkseen tiedustella suomalaiselta hämmentävän pitkältä naiselta, miksi tämä itki lohduttomasti. Huonoja uutisia kotoa? Sydänsuruja? Onko syytä huoleen, kielikurssilaisia kun on ennenkin hypännyt rotkoon? Miehelle selvisi, että nainen, Pia nimeltään, itki koska hänen kotimaansa oli juuri voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Pia itki onnesta ja toisaalta surusta, kun ei ollut itse paikalla kokemassa voiton huumaa. Tässä vaiheessa moni olisi ottanut vinkistä vaarin ja hiippaillut takavasemmalle, mutta ei Wolfram, suomeksi Rami. Rakkauden tähden hän muutti Suomeen, vaikka vastassa oli hyytävän kylmä ja pimeä Turku. Rami kesti omituiset ihmiset, vielä omituisemman kielen, hyttyset ja jopa paarmat, kestipä ikuisuuden kestävän talvenkin. Kesti siitä huolimatta, että aina kun Rami menetti uskonsa, Pia vastasi vain höpöhöpö.


Meitä suomalaisiahan tunnetusti kiinnostaa aina se, mitä muut meistä ajattelevat. Lähinnä siihen lähtökohtaan perustuu tämänkin kirjan viehätys. Paitsi että Eilenberger kääntää näkökulman viehättävästi (ja kohteliaasti?) toisin päin. Ehkäpä suomalaisten kiinnostus omaan julkisuuskuvaan ei johdukaan huonosta itsetunnosta, vaan päin vastoin siitä, että kuvittelemme koko maailman pyörivän meidän ympärillämme. Onko se, että meistä ylipäänsä pitäisi jokaisella olla joku mielipide, jo merkki ylikehittyneestä egosta? Mielenkiintoinen ajatus!

Muuten Eilenberger käsittelee melko tavanomaisia asioita, kuten vaikeneminen, Marimekko, tietotekniikka, maaseutu ja Pisa-tulokset. Unohtamatta tietenkään jo mainittuja talvea, urheilua ja hyttysiä. Perinteinen Suomi-kuvasto ei kuitenkaan ole mielestäni huono asia,  sillä Eileneberger kirjoittaa niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että lukeminen äityi välillä suoranaiseksi ahmimiseksi. 

Huomasin olevani tyypillinen suomalainen siinä mielessä, että välillä nyrpistelin nenääni: "Nyt on poika kyllä käsittänyt asian ihan väärin!". Mutta ehkä tosiaan on niin, että ulkopuolelta näkee jotkut asiat vähän paremmin.

Erittäin paljon pidin kohdasta, jossa käsiteltiin lausetta "Minä rakastan sinua". Toisin kuin suurin osa muista maailman kansoista ja kielistä, suomalainen ei rakasta ehdoitta ja kokonaan, vaan ainoastaan "osaa" toisesta. Mikä lohdullinen ajatus! Liikuttava oli myöskin tuon lauseen käyttäminen, tai pikemminkin käyttämättömyys:
"Ja hän jatkoi, ettei itse ole milloinkaan sanonut tuota lausetta ja on kuullutkin sen suomeksi omin korvin vain yhden ainoan kerran, ja se tapahtui silloin, kun hän kävi katsomassa isäänsä sairaalassa. Isä oli maannut sydäninfarktin jälkeen happiviikset sieraimissa ja lukemattomiin johtoihin kytkettynä teho-osastolla tietämättä, näkisikö enää seuraavaa päivää, ja silloin, sillä hetkellä, isä oli ottanut tytärtään kädestä ja sanonut sen, ensimmäisen ja ainoan kerran."

Kauniita, ajattelemisen arvoisia ajatuksia sisältää siis tämä kirja, mutta ennen kaikkea lempeää ja viihdyttävää kerrontaa suomalaisuudestamme vieraan silmin. Toimii mukavana välipalakirjana ja on erinomainen ehdokas pukinkonttiin. Sellainen kirja, jonka voi hyvillä mielin antaa oikeastaan ihan kenelle tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Hanna ja Minna

perjantai 9. joulukuuta 2011

Näin minä iltani vietän, osa 2


Tällaista tällä kertaa ;) Rentouttavaa ja sopivan paheellista viikonloppua kaikille lukijoille!

Amma

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kiveen hakatut - Urheilijat maineen poluilla


Tiesitkö, että Volmari Iso-Hollo istui vuonna 1936 olympiavoittajana illallisilla Adolf Hitlerin oikealla puolella? Tai että jalkapalloilija Algoth Niska oli paitsi kieltolain aikainen trokari, myös hyväntekijä, joka auttoi juutalaisia pakoon toisen maailmansodan aikana? Tony Halmeesta tiedät yhtä sun toista, mutta tuskin sitä, että hän tuli lasten kanssa hyvin juttuun ja muun muassa rohkaisi kerran nimmaria jakaessaan pientä mörköjä pelkäävää poikaa. Valkeakosken Hakan tiedät varmasti, mutta tiesitkö, että niin jalkapallojoukkueen kun lukuisten menneiden vuosien huippu-urheilijoiden takaa löytyi viimeinen vanhan ajan patruuna Juuso Walden, joka antoi urheilevien työntekijöidensä harjoitella työajalla?

Nämä ja monta muuta mielenkiintoista tarinaa löytyvät Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Kiveen hakatut -kirjasarjan kolmannesta osasta: Urheilijat maineen poluilla. Teronen ja Vuolle ovat tehneet Kiveen hakatut -radiosarjaa Yleisradiolle jo useamman vuoden ajan. Kirjasarja on muokattu radiohaastattelujen pohjalta. Ideana on etsiä urheilijan hauta, jonka ääressä vainajaa muistellaan hänen sukulaistensa ja ystäviensä kera toimittajien tekemän taustatyön pohjalta.

Kirjassa kustakin urheilijasta kerrotaan noin 10-15 sivun verran. Mistään tyhjentävistä elämäkerroista ei siis ole kysymys. Tärkeimmät urheiluun liittyvät saavutukset, perhesuhteet, uran jälkeinen aika ja kuhunkin henkilöön liittyvät ominaispiirteet tulevat kuitenkin käsitellyksi hyvin. Aluksi kirjaa lukiessani historiantutkija-minääni häiritsi tietynlainen jutustelunomaisuus ja tarinan paikoin hyvinkin polveileva eteneminen. Haastattelut ikään kuin kuulsivat elämäkerroista läpi. Mutta kun tyyliin tottui, aloin jopa pitää siitä.

Tarinoista välittyy kodikas ja läheinen tunnelma. Todella asiantuntevat ihmiset kertoilevat mielenkiintoisia anekdootteja hellyydellä, mutta kuitenkin raadollisenkin rehellisesti. Pidän erityisesti siitä, että urheilusankareiden ympärille helposti kehittyvä gloria ja maine puretaan ja tarkastellaan ihmistä myytin takana. Siitähän toki tässä kirjassa on kysymyskin, kuten kirjan nimikin kertoo.

Urheiluhistoria rakastaa anekdootteja ja detaljeja, jotka voivat asiaan perehtymättömälle vaikuttaa yhdentekeviltä. Asianharrastajat sen sijaan näkevät asian toisin ja hyvä niin. Yllättävän moni menneiden vuosikymmenten suomalaisurheilijoiden saavutus on voimissaan vielä tänä päivänä. Muutenkin pienet sattumukset ja tapaukset voivat paljastaa yllättävän paljon urheilijasta ihmisenä.

Minä edustan sitä sukupolvea, että jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivat minulle outoja. Suurin osa oli kuitenkin ainakin nimeltä tuttuja. Vaikka en asiantuntija olekaan, pysyin hyvin kärryillä, joskin välillä uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että kaipasin lisää tietoa. Kuvat toivat mukavasti lisää syvyyttä, mutta edellä mainitusta syystä olisin katsellut niitä mieluusti enemmänkin. Sen sijaan iäkkäämmille, vuosikymmeniä urheilumaailmaa seuranneille penkkiurheilijoille on Urheilijat maineen poluilla taatusti sopivasti tuttua ja vanhaa sisältävä tietoteos. Ottakaapa siis vinkistä vaari kun mietitte joululahjaa isille, ukeille ja appiukoille. Ja urheilusta kiinnostuneille naisille tietysti myös (olinpas yksisilmäinen)!


Arto Teronen ja Jouko Vuolle:
Kiveen hakatut. Urheilijat maineen poluilla.
Kirjapaja 2011.
266s.

Pssst! Yritän tuoda joulukuun aikana blogiin arvioita myös muutamasta muusta joulupakettiin sopivasta kirjasta. Suomalaisuusteema jatkuu seuraavassakin kirjassa!

Pssst2! Copycat-kisa on lähtenyt käyntiin ja ensimmäiset rohkeat ovat jo esitelleet tuotoksiaan. Mukaan ehtii vielä mainiosti, aikaa jouluun saakka!

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Täydellinen kirja


Kyselin teiltä viime kuussa täydellisen kirjan reseptiä. Annoitte pakahduttavia, jopa täydellisiä vastauksia ja olenkin tuntenut pientä rimakauhua näiden vastausten puristamisessa tiivistettyyn muotoon. Yritän nyt kuitenkin, toivottavasti tämä herättää lisää ajatuksia lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ja olisihan se hienoa, jos jollekin kirjailijalle tästä olisi jotakin hyötyäkin :)

TÄLLAINEN ON TÄYDELLINEN KIRJA

Täydellisen kirjan täytyy viedä mennessään, pitää otteessaan. Yhtä aikaa haluaa lukea lisää, lisää, lisää, toisaalta kirjan haluaisi kestävän pitempään.

Kirjan luettuaan lukija ei ole enää entisensä. Tarina jää kulkemaan mukana, maailman näkee toisella tavalla kuin ennen. On oivaltanut elämästä, ihmisyydestä tai ylipäänsä jostakin jotain aivan uutta.

Kirja on puhutellut tunteita, on itkettänyt ja naurattanut vuorotellen.



Miten ihmeessä tähän sitten päästään? Moni olikin sitä mieltä, ettei täydellistä kirjaa olekaan. Mutta tässä joitakin kohtia, mitkä vaikuttavat täydellisyyden hipomiseen ratkaisevasti.



Juoni: Juoni on oltava. Se voi olla kokeilullinen, kunhan se on riittävän selkeä. Juonessa täytyy olla imua, mutta toisaalta se ei saa tukahduttaa alleen kaikkea muuta.

Henkilöhahmot: Kirjan henkilöiden täytyy olla mielenkiintoisia ja muutamaan pitäisi kyetä samaistumaan. Henkilöt saavat olla myös epätäydellisiä tai jopa jollakin tavalla "nyrjähtäneitä".

Kieli: Kielen ja sanankäytön tulee olla hallussa. Kieli saa olla kaunista ja leikittelevää, kokeilullistakin, mutta liiallisuutta on hyvä välttää. "Hämärä" tai "ylikikkaileva" kielenkäyttö ärsyttää ja vie huomion tarinalta ja henkilöiltä. Kielen tulee olla sujuvaa ja helppolukuista.

Fakta ja fiktio: Liiallista tietokirjamaisuutta tulee välttää. Kuitenkin sitominen johonkin fakta-ainekseen on hyvä asia. Olipa kyseessä sitten historia, moraali, filosofia, yhteiskunta tai joku muu aihe, pieni määrä lisäsivistystä tuo lukijalle uuden oivaltamisen tunteen. Lukija haluaa oppia uutta, saada uuden näkökulman ja ajattelemisen aihetta.

Tunne: Jotta lukija saisi tunne-elämyksen, täytyy tarinassa olla sopivassa suhteessa tunnetta: intohimoa, romantiikkaa, huumoria, melankoliaa, optimismia, jännitystä, mystiikkaa, yllätyksellisyyttä. Kaikkia tunteita ei tarvitse liittää jokaiseen tarinaan väkipakolla ja yksittäisiäkin tunteita kannattaa käyttää mieluummin vähän kuin ylitsepursuavasti. Lukija tarvitsee tilaa omille tunteilleen. Muista myös henkilöhahmoihin samaistumisen merkitys.

Kirjan paksuus: Hyvä kirja saa olla pitkä, mutta toisaalta lempikirjaa haluaa ehkä kuljettaa mukana. Kultainen keskitie: noin 200-400 sivua lienee siis suositeltavin.

Kuulostaako helpolta? Lohdutuksen sana kaikille kirjailijoille:


 Ajattelen, että Täydellinen kirja on sillä tapaa helppo kirjoittaa, että sen täytyy tulla sydämestä - sitä ei voi keksiä tai pakottaa paperille.


Näin kirjoitti Anni m. vastauksessaan ja hänelle lähtee myös parhaan kommentin palkinto tällä kertaa. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta erittäin hyvä kirja kuitenkin, nimittäin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä.




Lämpimät kiitokset kaikille upeista vastauksista! Keskustellaan KBF-merkeissä jälleen ensi vuonna!

torstai 1. joulukuuta 2011

Osallistu Copycat-kirjankansi -kilpailuun!!!

Blogini täyttää tämän vuoden viimeinen päivä kaksi vuotta. Asiaankuuluvat syvälliset, blogifilosofiset mietelmät ja eksistentialistiset kriiseilyt seuraavat lähempänä ajankohtaa, mutta muuten synttäreiden vietto alkaa hauskanpidon merkeissä juuri nyt!



Olen sorvaillut pienessä päässäni kilpailun, joka ei vaadi välttämättä kovin paljon aikaa, ei sotke kenenkään lukusuunnitelmia ja syleilee koko blogisfääriä yhdistelemällä kirjablogien tuntemaa intohimoa kirjallisuuteen sekä muotiblogien copycat-ilmiötä. Lyhyesti: tarkoitus on siis ottaa kuva, joka saa inspiraationsa jonkin kirjan kannesta. Ja jottei lysti loppuisi liian pian, järjestän ottamistanne kuvista kilpailun ja te saatte valita kuvista kauneimman! Olkoon se sitten vaikka varjokilpailu Leena Lumen ihanalle Kaunein kirjankansi-kilpailulle :)

Yksityiskohtaisemmat ohjeet tulevat tässä:

1. Kommentoi kommenttiboksiin kuinka hurmaava idea tämä onkaan (vapaaehtoista!). Voit myös halutessasi levittää tietoa eteen päin. Tämä tosin lisää kilpailua, mutta toisaalta lisää valinnanvaraa, mikäli voitat (kts. kohta 5).

2. Mieti inspiroiva kirjankansi. Tässä ei olla nöpönuukia: kirja voi olla uusi tai vanha, luettu tai lukematon, sinulle erityisen tärkeä tai mitäänsanomaton. Kannessa voi olla ihmisiä, esineitä, maisemia tai se voi olla täysin abstrakti. Saa photoshopata tai ei. Copycatin tarkoitus on tietenkin jäljitellä, mutta itse mieltäisin asian enemmänkin juuri inspiraation hakemiseksi kuin tarkaksi kopioinniksi.

3. Ota kuva. Mikäli sinulla on oma blogi, julkaise kuva (ja selvennys, mistä kirjasta on kyse) blogissasi ja laita minulle linkki joko tähän kommenttiboksiin tai muuten, niin olet mukana kilpailussa. Jos sinulla ei ole omaa blogia tai kainous iskee, etkä halua kuvaa blogissa esitellä, voit lähettää kuvan myös spostitse ammanblogi(at)gmail.com.
EDIT. 3.12. Voit ottaa useampiakin kuvia, mutta ilmoita mieluisuusjärjestys, eli minkä kuvan haluat ehdottomasti kisaan mukaan, minkä seuraavaksi mieluiten jne. Kun näen kuinka paljon kuvia tulee, karsin kuvia sen mukaan, jos on ylitarjontaa. Eli jokainen halukas saa ainakin yhden kuvan kisaan ja jos mukaan mahtuu, sitten useampia!

4. Koska joulukuu on kiireistä aikaa, olkaamme suurpiirteisiä. Aikaa ehdokasasetteluun on jouluun saakka. Välipäivinä kokoan ehdokkaat yhteen ja uutena vuotena pärähtää! On aika valita paras Copycat-kirjankansi ja tuomareina toimitte te.

5. Palkinnot: Äänestysajan päätyttyä palkitaan voittajat: äänestyksen voittajakuvan ottaja ja kaikista äänestäjistä yksi onnekas. Palkintona on kuvasuurennos tmv. tuote voittajan haluamasta kilpailukuvasta! Täten oletan, että jokainen osallistuja antaa kuvansa tällaiseen käyttöön. Bisnestä en aio kuvilla tehdä :)

Miltäs kuulostaa? Minä itse olen ainakin into pinkeänä! Toivon paljon, paljon kuvia, leikkimielisyyttä ja riehakkuutta. Tuskinpa kovinkaan moni meistä osaa tarkkailla valokuvausteknisiä hienouksia vaan rakkaus kirjoihin ratkaisee, joten pitäkää osallistumiskynnys matalalla!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...