Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
Ihan aluksi, kiitos kaikille teille onnentoivotuksista, ne lämmittävät mieltä todella!
Palaankin bloggailemaan jo vähän etuajassa. Muututtuani kokopäiväiseksi maidontuottajaksi on lukuharrastuksellekin jäänyt mukavasti aikaa :)
Sairaalakassiini olin pakannut (onneksi) kaksi kirjavaihtoehtoa: John Berendtin Venetsia - Pudonneiden enkelten kaupunki ja Hanna Tuurin Orapihlajapiirin. Berendt kieputteli minut pikkusormensa ympärille Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa -kirjallaan, joten tartuin innolla myös hänen seuraavaan dokumenttiromaaniinsa. Liekö sitten johtunut post-synnyttäneestä pöhköstä tilasta vai mistä, en päässyt ollenkaan Venetsia-tunnelmaan, joten tämä kirja odottaa pinossa parempaa tulevaisuutta. Sen sijaan Hanna Tuuri onnistui heti viemään minut mukanaan irlantilaiseen Knocknamurran kyläyhteisöön, jossa on olen vieraillut pitkin viikkoa nautinnollsesti kirjaa säännöstellen.
Kirsi ja Anni ovat kuopiolainen äiti ja tytär. Kirsi päättää aloittaa elämänsä alusta ja muuttaa työskentelemään ja asumaan Irlantiin kehitysvammaisten yhteisöön. Murrosikäiselle Annille muutto vieraaseen maahan on kova paikka. Kirja seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen elämään ja maahan molempien näkökulmasta. Äiti-tytär-suhteen lisäksi keskeisiä teemoja ovat yhteisöllisyys: sen voima ja ongelmat sekä suvaitsevaisuus. Tuuri kuvaa Tammen talon monenkirjavaa asukaskuntaa rehellisesti mutta hellyydellä. (En tiedä, muistanko nyt ihan väärin, vai jakaako Kehitysvammaliitto tmv. järjestö tunnustuspalkintoja suvaitsevaisuuden ja tietouden lisäämisestä? Jos jakaa, tässä olisi mielestäni teos, joka sellaisen palkinnon olisi ansainnut.)
Kirjan nuorisokuvaus hieman hämmensi: Tuurin maailmassa teinit kirjoittavat kirjeitä, harrastavat kuorolaulua ja keräävät kiviä. Realistista tai ei, se tuntuu mukavalta. Muutenkin kirja on vaikeistakin aiheista huolimatta kauttaaltaan levollinen ja kaunis. Tarinassa ei ehkä tapahdu paljoa, mutta toisaalta siinä tapahtuu ihan kaikki mahdollinen ja tarvittava. Orapihlajapiiri on pienisuuri tarina tavallisista ihmisistä, jokainen vain on tavallinen omalla tavallaan. Minua tarina ainakin kosketti syvältä, mutta ennen kaikkea se jätti hyvän ja maailmaasyleilevän mielen. Siispä suosittelen kirjaa ihan jokaiselle lämpimästi. Itse osallistun tällä kirjalla Satun Apiloita ja omenankukkia -haasteeseen, osallistu sinäkin!
Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet ainakin Lumiomena ja Hanna.
Tiistaina sitten arvotaan, vielä ehtii osallistua!
Palaankin bloggailemaan jo vähän etuajassa. Muututtuani kokopäiväiseksi maidontuottajaksi on lukuharrastuksellekin jäänyt mukavasti aikaa :)
Sairaalakassiini olin pakannut (onneksi) kaksi kirjavaihtoehtoa: John Berendtin Venetsia - Pudonneiden enkelten kaupunki ja Hanna Tuurin Orapihlajapiirin. Berendt kieputteli minut pikkusormensa ympärille Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa -kirjallaan, joten tartuin innolla myös hänen seuraavaan dokumenttiromaaniinsa. Liekö sitten johtunut post-synnyttäneestä pöhköstä tilasta vai mistä, en päässyt ollenkaan Venetsia-tunnelmaan, joten tämä kirja odottaa pinossa parempaa tulevaisuutta. Sen sijaan Hanna Tuuri onnistui heti viemään minut mukanaan irlantilaiseen Knocknamurran kyläyhteisöön, jossa on olen vieraillut pitkin viikkoa nautinnollsesti kirjaa säännöstellen.
Kirsi ja Anni ovat kuopiolainen äiti ja tytär. Kirsi päättää aloittaa elämänsä alusta ja muuttaa työskentelemään ja asumaan Irlantiin kehitysvammaisten yhteisöön. Murrosikäiselle Annille muutto vieraaseen maahan on kova paikka. Kirja seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen elämään ja maahan molempien näkökulmasta. Äiti-tytär-suhteen lisäksi keskeisiä teemoja ovat yhteisöllisyys: sen voima ja ongelmat sekä suvaitsevaisuus. Tuuri kuvaa Tammen talon monenkirjavaa asukaskuntaa rehellisesti mutta hellyydellä. (En tiedä, muistanko nyt ihan väärin, vai jakaako Kehitysvammaliitto tmv. järjestö tunnustuspalkintoja suvaitsevaisuuden ja tietouden lisäämisestä? Jos jakaa, tässä olisi mielestäni teos, joka sellaisen palkinnon olisi ansainnut.)
Kirjan nuorisokuvaus hieman hämmensi: Tuurin maailmassa teinit kirjoittavat kirjeitä, harrastavat kuorolaulua ja keräävät kiviä. Realistista tai ei, se tuntuu mukavalta. Muutenkin kirja on vaikeistakin aiheista huolimatta kauttaaltaan levollinen ja kaunis. Tarinassa ei ehkä tapahdu paljoa, mutta toisaalta siinä tapahtuu ihan kaikki mahdollinen ja tarvittava. Orapihlajapiiri on pienisuuri tarina tavallisista ihmisistä, jokainen vain on tavallinen omalla tavallaan. Minua tarina ainakin kosketti syvältä, mutta ennen kaikkea se jätti hyvän ja maailmaasyleilevän mielen. Siispä suosittelen kirjaa ihan jokaiselle lämpimästi. Itse osallistun tällä kirjalla Satun Apiloita ja omenankukkia -haasteeseen, osallistu sinäkin!
Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet ainakin Lumiomena ja Hanna.
Tiistaina sitten arvotaan, vielä ehtii osallistua!
Kiitos linkityksestä. Minusta on mukava lukea Tuurin kirjasta blogiarvioita, vaikka itse jäinkin jotain vaille.
VastaaPoistaIhana, että sinulla on nyt hyvä syy lukea vielä enemmän. ;)
Kieltämättä aika luksusta, kun voi hyvällä syyllä vetäytyä lueskelemaan ;)
VastaaPoistaToivoisin tälle kirjalle blogisavuja, minuun tämä iski!
Luin kirjan tänään loppuun ja olin ihan positiivisesti yllättynyt: vaikka kirjassa ei pahemmin mitään tapahtunutkaan, ei tämä ollut silti tylsä lukukokemus.
VastaaPoista