Retro Jim Harrison

Kuva www.jimharrison.com

Käsi ylös, kenelle Jim Harrison on entuudestaan tuttu? Minulle ainakaan ei ollut, mutta eipä se kyllä vielä paljoa kerro. Vuonna 1937 syntynyt Harrison on pitkän linjan amerikkalainen kirjailija, joka on jo vuosikymmenien ajan kirjoittanut niin runoutta, fiktiota kuin esseitäkin.  Wikipedian mukaan häntä on kutsuttu luonnonvoimaksi, verrattu tyyliltään Hemingwayhyn ja huomioitu harvaan asuttujen seutujen ja sen asukkaiden kuvaus eräänä keskeisenä elementtinä miehen tuotannossa.

Pätee, pätee ja pätee, sanoisin ainakin retrohaasteeseen lukemani Syystarinoiden perusteella.

Kirja sisältää kolme pienoisromaania, joissa jokaisessa päähenkilönä voisi olla Clint Eastwood. Ei kovin lupaavalta kuulostava määritelmä minun kohdallani, sillä olen aina inhonnut länkkäreitä, mutta tällä kertaa Ammaankin upposi.

Ensimmäisessä, Kosto-tarinassa päähenkilö menee ja rakastuu meksikolaisen mafioson nuoreen ja kauniiseen vaimoon. Sehän ei tunnetusti ole kovin hyvä juttu. Henkihieveriin piestynä hän lähtee etsimään ja pelastamaan meksikolaisesta preeriamaisemasta rakastaan ja tietysti kostamaan inhalle aviomiehelle. Ihmettelin pitkään, miksi tämä tarina kaikessa karuudessaan ja machomaisuudessaan vetosi minuun, kunnes tajusin, että tässä oli kunnon Kill Bill-meininkiä. Itse asiassa tarina oli aika pitkälti sama kuin Quentin Tarantinon tuplaelokuvassa, mutta toisin päin käännettynä ja ilman japanilaista miekkailua.

Seuraava tarina, Mies, joka luopui nimestään, on perinteisempi moderni (mikä sanapari!) kuvaus keski-ikään tulevan miehen avio- ja elämänkriisistä. Eli siis aihepiiri on sama kuin retrohaasteen ensimmäisenä osana lukemani Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen -kirjassa. Tässä tarinassa törkeästi rahaa öljybisneksessä tahkonnut liikemies päättää panna elämänsä täysremonttiin, luopua omaisuudestaan ja työpaikastaan, kierrellä vähän maailmaa ja pössytellä marihuanaa. Vähän erilainen näkökulma siis kuin samoihin aikoihin aiheesta kirjoittaneella Anderssonilla!

Kirjan varsinainen nimitarina kertoo montanalaisesta karjankasvattajaperheestä, jonka kolme poikaa lähtevät vapaaehtoisina ensimmäiseen maailmansotaan. Poikien ja tämän isän elämänvaiheita seurataan seuraavien vuosikymmenten läpi. Erityisesti huomio keskittyy raivoisaan Tristaniin, joka ehtii seilata niin maailman meriä kuin sotkeutua kieltolain aikaiseen viinatrokaukseenkin. Western ja machomaisuus ei tästäkään tarinasta lopu kesken, mutta aihepiiri huomioonottaen se on aika ymmärrettävää.  

Syystarinoista on tehty 1990-luvulla elokuva (Brad Pitt, Anthony Hopkins, Aidan Quinn), joka jostakin syystä on suomennettu nimellä Intohimon tuulet.

Kuvalähde Wikipedia.

Myös Kosto on päätynyt elokuvaksi tähdittäjänään Kevin Costner. En ole kumpaakaan leffaa nähnyt (sattuuko jollakin olemaan kokemuksia?), mutta jotenkin epäilen, että niminäyttelijöistä huolimatta Harrisonin rauhallista, anttituurimaista epäsuoraa kerrontaa ei näissä ole aivan tavoitettu.

Kuvalähde Wikipedia

Summa summarum, koska minä pidin kaikista ennakko-oletuksista huolimatta tästä kirjasta, voin suositella tätä kenelle hyvänsä. Ennio Morricone vain soimaan, niin hyvä siitä tulee. Lisäksi huomionarvoista on, että Harrisonin ote sisältää samanlaista kaihoa metsiin ja luonnon keskelle, mikä meille suomalaisille on hyvin ominaista. Itse asiassa monet tarinoiden henkilöistä ovatkin joko intiaanien tai skandinaavisiirtolaisten jälkeläisiä. Siksi Harrisonin tarinoinnissa lienee jotakin sellaista, mikä vetoaa erityisen hyvin meihin suomalaisiin.

PSST! Vierittele sivua alaspäin ja ilmoittaudu arvontaan, mikäli et ole sitä vielä tehnyt! Palkintona ääni- tahi e-kirjoja, valokuvataidetta ja kesäromantiikkaa!


PSSSSST! Lisäsin tunnisteisiin oikealle oman tunnisteen KBF Käytännön blogifilosofia-keskusteluille. Näin halukkaat pääsevät helpommin lukemaan vaikka kaikki vanhat keskustelut peräjälkeen.