Retro -83, osa 1: Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen

Aivan ensiksi, hyvää äitienpäivää kaikille ihanaisille äideille ja mummoille!



Vaikka se päivän teemaan ei kovin hyvin sovikaan, sukellan tänään ensimmäisen retrotoukohaastekirjani myötä keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Tai ehkä se sopii äitienpäivään oikein hyvin, sillä Anderssonin päähenkilö Krister Bergh on paitsi psykiatri, myös aviomies ja isä.

Kirja kertoo suomenruotsalaisesta miehestä, jonka elämä menee päin persettä. Anteeksi ruma sana, mutta Anderssonin karun ja paljaan kielenkäytön (suomennos Elvi Sinervo) jälkeen häveliäs viittaus pyllyyn tai mäntyyn tuntuisi sievistelyltä. Joka tapauksessa, Krister läpikäy yhtä aikaa sekä aviokriisiä että keski-iän kriisiä ja lisäksi näiden yhdistelmänä syntyvää yleistä eksistentiaalista kriisiä. Asiaa ei tunnu auttavan se, että Krister on psykiatri, jonka pitäisi periaatteessa ymmärtää jotakin näiden asioiden päälle. Myös koko perhe oirehtii: Kristerin vaimo laihtuu ja poika keittää perheen lemmikkimarsun hengiltä. Lopulta Krister yrittää päättää päivänsä, mutta nousee kuitenkin syvistä laaksoista ja alkaa hitaasti kivuta ylöspäin.

Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Tarkastelun pääpaino on Kristerin ajatuksissa ja kokemuksissa. Henkilökohtaisen tunnekonkurssinsa lisäksi hän pohtii sota-aikaista lapsuuttaan, vanhoja tyttöystäviä ja entisiä potilaita. Vähä vähältä Andersson rakentaa Kristerin alitajuntaa palapelin tavoin esille.

Oli aika hauskaa, että satuin lukemaan tämän kirjan juuri Rakkauden aikakirjan jälkeen. Teosten teemoissa on nimittäin paljon samaa: molempien päähenkilöt ovat elämänsä risteyskohdassa, toinen  vain on nainen, toinen mies. Näkökulma ei kuitenkaan voisi olla paljon erilaisempi. Siinä missä Rakkauden aikakirja on somistettu mystiikalla, historialla ja uskonnolla, lähestyy Andersson aihetta tiukan tieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja psykologisesti.

En ole lukenut aiemmin Anderssonia, mutta minulla oli aika valmis mielikuva siitä, miten hän kirjoittaa. Olin oikeassa. Anderssonin boheemi vasemmistointellektuellin ääni kuuluu tekstissä vahvana. Totuuden nimissä on sanottava, että välillä minulla ei ollut hajuakaan, mistä Andersson kirjoitti, mutta toisaalta pidän aina positiivisena piirteenä sitä, että kirjailija yliarvioi - ei aliarvioi - lukijansa älyä ja yleissivistystä.

Kaiken kaikkiaan Ihminen, sielunsa kaltainen oli mielenkiintoinen  ja nopealukuinen kirja,  oman aikansa lapsi siinä mielessä, että ydinsodan uhka, rauhanmarssit ja saksalaisterroristit saavat varsin merkittävän osan Kristerin pohdinnoissa.Andersson on pätevä ja lahjakas kirjoittaja, mutta ei tämä kirja toisaalta mitään kovin suurta ihastuksen huokaustakaan minussa herättänyt. Siispä en erityisesti kehota ketään tätä lukemaan, mutta en kyllä kielläkään :)

Kommentit

  1. Mielenkiintoista! Tämä on hyvä haaste, odotan kiinnostuneena seuraavia valintojasi!

    VastaaPoista
  2. Retrohaaste on loistava idea! Täytyypä tutkailla, millaisia kirjavuosia menneiltä vuosikymmeniltä löytyy...

    VastaaPoista
  3. Eksyin tänne, kun kommentoit Anderssonin muistelmia, ja täytyy sanoa, että tutulta kuulostaa tuo juonenkulku ;). Voisin lukea tämän romaanin joskus, (silkasta tirkistelynhalusta).

    Rakkauden aikakirja on varmaan miellyttävämpää luettavaa (minulla oli se lainassa mutta en ikinä ehtinyt edes aloittaa, kun muut kirjat kiilasivat edelle), mutta Anderssonin kuva rakkaudesta ja elämästä taitaa olla todempaa useimmille.

    VastaaPoista
  4. Maria, kuten arviossasi kirjoitit, Andersson osaa ja uskaltaa olla jopa raa'an rehellinen. Se ei ehkä tosiaan ole kovin miellyttävää luettavaa aina, mutta totta se ainakin on. Riippuu ihmisestä ja sen hetkisestä mielentilasta, jaksaako ja tykkääkö sellaisesta :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit