Kirja, jossa tapahtuu murha sivulla 190

Alkeellinen aloitus, ajattelette. Koko juonihan menee ihan pilalle. Tiedän, olen pahoillani, olette aivan oikeassa, sanoisi uusi ystäväni Joe Odom, hymyilisi rakastettavasti ja tekisi juuri niin kuin oli aikonutkin.

Kun kirjassa on 430 sivua ja murha tapahtuu sivulla 190, voi siitä päätellä, että kyseessä on jotakin aivan muuta kuin perinteinen rikosromaani. Ennen tuota maagista sivua ei oikeastaan tapahdukaan yhtään mitään. Ja tässä onkin jutun juju. Kirja ei ole tippaakaan tylsä, päin vastoin, se on hyvin viihdyttävä. Noiden liki parinsadan ensimmäisen sivun aikana Berendt tutustuttaa lukijansa Savannahiin ja sen erikoiseen asujaimistoon. Lukija tapaa pianisti-lakimies-kiinteistövälittäjän, joka harrastaa sähkön ryöstöä ja kotinsa avoinna pitämistä turisteille, kirppupannan keksijän, joka onnistuu muuttamaan kultakalojen sisuskalut fosforia hohtaviksi, tummaihoisen transvestiitti-drag queenin ja upporikkaan antiikkikauppiaan, joka kerää natsitavaraa. Muutaman mainitakseni. Lukija ei siis edes osaa kaivata mitään erikoisempaa toimintaa, sen verran kiehtovia Savannahin asukkaat ovat. Itse asiassa (sivulla 190, muistattehan jo) murha jäi allekirjoittanutta jopa hieman harmittamaan, sillä sen jälkeen kirja muuttuu huomattavasti tavanomaisemmaksi perinteisine amerikkalaisine rikostutkintoineen ja oikeussalidraamoineen. Olisipa Berendt kirjoittanut kirjan, jossa ei tapahdu mitään!

Ai niin, mutta kaikkihan perustuukin tositapahtumiin. Berendtin esikoinen on dokumenttiromaani, joka pohjautuu vuonna 1981 todellisuudessakin tapahtuneeseen surmatyöhön ja aitoihin henkilöihin. Kuinka paljon tarinassa on totta, kuinka paljon kirjailijan väritystä, jää epäselväksi, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Pian lukijalle käy selväksi, että tämä tarina on tosi, ainakin siinä vinksahtaneessa maailmassa, minkä Berendt silmiemme eteen maalaa. Siinä maailmassa elämä pyörii illallisten ja tanssiaisten ympärillä, tummaihoiset ja juutalaiset on eristetty pois valkoihoista eliittiä häiritsemästä, autoilusta ei tule mitään ilman mukinpidikkeessä keikkuvaa vodkatonic-lasia ja voodoon harrastaminen on suhteellisen arkipäiväistä toimintaa. Ja mikä parasta, Berendt tekee tämän kaiken niin rakastettavasti, ettei edes tällainen puoliuskovainen, idealistinen absolutisti osaa muuta kuin virnuilla tyytyväisenä.

Kuten ehkä on tullut jo mainituksi, kirjassa tapahtuu murha sivulla 190. Siitä huolimatta tämä ei ole vähimmässäkään määrin rikosromaani. Berendt kertoo Savannahista, jossa joku sattuu kuolemaan, ei kuolemasta, joka sattuu tapahtumaan Savannahissa.  Clint Eastwood on tehnyt kirjasta filmiversionsa 1997. En ole sitä nähnyt, mutta kiinnostaisi tietää, onko Eastwood pannut tarinan pilalle perinteiseen Hollywood-tyyliin keskittymällä epäolennaiseen, eli kuolemaan. Jos joku lukijoista on kyseisen elokuvan nähnyt, voi jakaa tiedon täällä meille muille. Sen lisäksi elokuva näkyy pyörivän tammikuussa Canalin kanavilla, joten asian voi todeta myös itse. Sitä odotellessa arvion voi käydä lukemassa vaikkapa osoitteessa www.film-o-holic.com.

Niin, ja siitä murhasta, mikä tapahtui sivulla 190. Ei huolta. Tätä kirjoittaessani en ole vielä lukenut kirjaa loppuun, joten en tiedä, oliko se murha ollenkaan tai oliko asialla lopulta edes mitään merkitystä.