Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh on nero. Tämänhän toki jo tiesinkin, mutta Ihmisten kesken -romaani (Unterleuten 2016) vain vahvisti mielikuvaani. Jo kirjailijan edellinen suomennettu romaani Yli-ihmisiä (ÜberMenschen 2021) löi minulta ilmat pihalle, mutta tämä on, jos mahdollista - ja onhan se - vieläkin parempi teos.

Alun perin Ihmisten kesken tuli siis ennen Yli-ihmisiä, mutta Suomessa nämä ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Järjestyksellä ei sinänsä ole väliä, sillä molemmat romaanit ovat täysin itsenäisiä. Sen sijaan ne käsittelevät samoja teemoja, sijoittuen entisen DDR:n alueelle, maaseudulle. Itsekin pieneltä paikkakunnalta lähtöisin olevana tiedän, että eri ihmisryhmien sulatusuunit eivät sijaitse suurkaupungeissa, vaan pikkukylissä ja -kaupungeissa. Niissä kun ei ole mahdollista poteroitua ja viettää aikaa pelkästään samanlaisen etnologisen taustan, sosioekonomisen aseman ja aatteellisen ja/tai uskonnollisen vakaumuksen omaavien ihmisten kanssa. Zeh, siviiliammatiltaan Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari, tutkiskelee pikkupaikkakuntien ekosysteemiä erityisesti kolmella akselilla: kaupunki-maaseutu, oikeisto-vasemmisto ja länsi-itä.

Siinä missä Yli-ihmisiä pureutuu uusnatsismiin, Ihmisten keskellä keskittää katseen kommunismiin ja siihen, mitä siitä 2010-luvulla oli jäljellä. Unterleutenin pikkukylä elää näennäisesti rauhallista, jopa pysähtynyttä elämää, mutta pinnan alla kuohuu. Kyläläisten välillä risteilee hermoverkko, lukuisien vuosikymmenien ja -satojen aikana syntynyt monimutkainen liittolaisuuksien ja vihollisuuksien kudelma. Entisen DDR:n mailla sen paremmin kapitalismi kuin virallinen yhteiskuntajärjestyskään ei ole kovassa huudossa, vaan kylä elää oman ekosysteeminsä varassa. Rahaa ei juurikaan liiku, vaan palvelut pelaavat moninkertaisten kiitollisuudenvelkojen varassa. Kun sinä rapsutat minun selkääni, minä rapsutan vuorostani sinun selkääsi. Paitsi, jos olet ikiaikainen viholliseni. Tähän soppaan toki yrittävät sekoittua myös kylään halpojen hintojen ja epämääräisen rappioromanttisen unelmoinnin perässä muuttaneet kaupunkilaiset - vaihtelevalla menestyksellä.

Kun DDR:stä on kerran päästy, uutta herralaumaa ei kaivata Unterleuteniin kertomaan, kuinka pitäisi elää. Poliisikin on kylillä harvinainen ilmestys. Mieluiten asiat hoidetaan omalla porukalla ja omilla tavoin. Kun kylälle sitten aletaan suunnitella tuulipuistohanketta, tulee niin 2000-luku, kapitalismi kuin byrokratiakin ryminällä kylän rauhaa rikkomaan.

Kirjan rakennetta kuvaa parhaiten aivan kirjan lopusta otettu sitaatti, kuvitteellisen kirjailijan kirjoittama.

Mitä enemmän olen saanut tietää, sitä vahvemmin tarina on alkanut muistuttaa minua lapsuuteni lempilelusta, punaisesta kaleidoskoopista, jolla pystyi katselemaan pikkuruisista värikkäistä helmistä muodostuvia kuvioita. Kun käänsi vähän, kaikki näytti erilaiselta. Saatoin katsella kuvioita tuntikausia. Tarina ei muutu selkeämmäksi, kun kertojia on useita.

Kirja jakaantuu kappaleisiin, joissa tapahtumia tarkkaillaan vuorotellen eri kyläläisten silmin tarkasteltuna. Ja tosiaan, niin tapahtumat kuin henkilötkin näyttäytyvät hieman erilaisina aina näkökulman vaihtuessa. Lukijan on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä harhaa, vai onko hän kuitenkin kaikkitietävä nähdessään yhtä aikaa kaikkien ajatuksiin?

Henkilöhahmot ovat herkullisia ja elämänmakuisia. Yksikään ei ole yksin hyvä, yksin paha, mustavalkoinen tai paperinmakuinen. Hahmot kykenevät hirvittäviin tekoihin, kuten inhottavaan henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan, mutta silti lukijan on vaikea nähdä heitä yksinomaan pahoina. Nykyaikaisen ääriajattelun, moraalipoliisiuden ja hyvesignaloinnin aikoina aika anarkistinen tapa lähestyä ihmistä, eikö vain?

On Gombrowski, Ökologiska-maatilan johtaja, joka omasta mielestään on tehnyt aina kaiken vain toisten ihmisten parhaaksi ja jota suuri osa kyläläisistä silti syyttää kaikesta mahdollisesta. On hänen arkkivihollisensa Kron, jonka vakaumus kommunistina ei loppunut DDR:n romahtamiseen. Aatteen murentuessa tilalle kehittyo katkeruus ja kiukkuisuus, mutta myös tarkkasilmäinen kyläläisten havainnointi ja oma kieroutunut oikeudenmukaisuuden tajunsa. On Hilde, joka elää kymmenien kissojensa kanssa, eikä uskalla liikkua ulkoilmassa ilman sateenvarjoa tai muuta suojaa päänsä päällä, ja jota yleisesti pidetään Gombrowskin rakastajattarena. On pormestari Arne, jonka toimintaa määrittävät fatalistinen, liki pessimistisen realistinen näkemys kyläläisistään, isällinen rakkaus naapurin Kathriniin ja vastenmielisyys hänen näytelmäkirjailijapuolisoaan kohtaan, joka sivumennen sanottuna on vätys, ja rentoutuu ajamalla nurmikkoa tuntikausia päivässä. On nuori hevosnainen-Linda, joka on yhdessä poikaystävänsä kanssa ostanut kirotun talon, imee elämänvoimansa menestyjäoppaasta ja uskoo vakaasti voivansa käsitellä ihmisiä samoin kuin hevosia. On lintujensuojelija Gerhard, jonka supervoima on närkästyä, järkyttyä ja analysoida närkästymistään ja järkyttymistään, sekä hänen nuori vaimonsa, pienen vauvan äiti Jule, joka uhkaa tulla hulluksi "naapurin elukan" vuoksi, miehen, joka polttaa yötä päivää autonrenkaita naapuritontilla. Elukka itse kärsii muistinmenetyksestä, yrittää aloittaa uutta elämää ja pitää aikuisen tyttärensä tyytyväisenä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kaikista upeinta kirjassa on kuitenkin sen kieli. Kirjani sivut ovat täynnä alleviivauksia, koirankorvia ja marginaalimerkintöjä. Voisin siteerata kirjasta mieltäni elähdyttäneitä kohtia loputtomasti. Ne ovat syviä ja ajatuksia herättäviä paitsi sisältönsä myös kielensä puolesta, tästä kiitos suomentaja Anne Kilvelle. Lukuisista vaihtoehdoista valitsin tähän yhden esimerkin:

"... kommunikoinnin onnistuminen perustui useimmiten siihen, että antoi keskustelukumppanin puhua. Oli tärkeää suunnata ajatuksensa sillä aikaa johonkin miellyttävään, jotta osapuolet saattoivat keskustelun päätyttyä erota tyytyväsinä - toinen siksi, että oli saanut puhua, toinen siksi, ettei hänen ollut tarvinnut kuunnella. Ihmisten keskustelukäyttäytyminen muistutti periaatteessa lintujen sirkutusta. Oli kyse reviireistä tai soidinmenoista, mistä johtuen 95 prosenttia lausutuista sanoista voitiin tiivistää merkityksiin "Se on minun" tai "Rakastan minua". Vain loput viisi prosenttia sisälsivät oikeaa informaatiota. Ne lausuttiin usein vasta vuodatuksen päätteeksi. Ammattilainen tiesi, milloin oltiin niin pitkällä.

Tai sitten tämä:

"Metsästäjät keskittyvät yhteen kohteeseen," Linda Franzen sanoi, "uhrit näkevät kaiken." 

Lopuksi on mainittava vielä oma henkilökohtainen ilonaiheeni. Oma sitaattini Yli-ihmisiä käsitelleestä postauksesta on päätynyt tämän romaanin sisäkanteen. Se ei sinänsä ole kovin poikkeuksellista. Toisinaan näin käy, ja ilahdun sen huomatessani joka kerta. Mutta tällä kertaa ajattelen, että on kenties yksi blogiurani hienoimmista saavutuksista päästä näin upean romaanin kansiliepeeseen. 

Tähän romaaniin tulen palaamaan aina ja aina uudestaan. Yrityksestäni huolimatta en osaa sanoin kuvata, miten syvästi tarinan koin.

 

Juli Zeh: Ihmisten kesken (Unterleuten 2016)
Huippu 2025
653s.