Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972-2000

Kuluneena kesänä olen aloittanut aamuni mitä hurmaavimmalla tavalla: lukemalla Eeva Kilven runoja. Kilven runoista tutuimmat, joista suosituimmat ovat suoranaisia kansallisaarteita, ovat toki olleet minulle ennenkin tuttuja, mutta ei minulla ollut oikein kunnollista kokonaiskuvaa. En olisi uskaltanut sanoa tuntevani hänen tuotantoaan. Kiinnostukseni heräsi ennen kaikkea Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä -teoksen lukemisen jälkeen.

Miten monenlaisia lukuhetkiä olenkaan saanut Kilven seurassa viettää! Välillä olen nyökytellyt myötämielisenä, välillä pysähtynyt makustelemaan jotakin erityisen taidokasta riviä. Välillä taas olen kurtistanut kulmiani ollessani eri mieltä, ja toisinaan lukenut runoista rohkeimpia posket punoittaen. Useammin kuin kerran olen ajatellut: ajatella, voiko näinkin joku kirjoittaa (julkisesti)?

Kootut runot sisältävät lyriikkaa kaikkiaan kuudesta eri kokoelmasta vuosilta 1972-2000; melkoinen aika ja se toki näkyy runoissakin. Aiheet muuttuvat, sävy muuttuu. Runoilijan ääni muokkautuu verevästä elämänsä keskikesän naisesta hiljalleen ikääntyväksi, hiljaista luopumista tekeväksi vanhukseksi. Siitä huolimatta rohkean terävä kynä ja silmänurkassa vilkkuva pilke eivät katoa mihinkään. Monet teemat pysyvät samoina vaikka vuosikymmenet vaihtuvat. Niitä ovat esimerkiksi luonto, rakkaus, miehet, seksi, äitiys, luopuminen, vanheneminen.

Kirjani on hiirenkorvilla tekemistäni muistiinpanoista ja merkinnöistä, joten valinnan vaikeus on melkoinen, mutta poimin kuitenkin alle joitakin otteita kustakin mainitsemastani teemasta.

Runoissa rakkaus on yhtä aikaa jotakin suurta ja ylimaallista.

Sylissäsi 
minä annan elämälle anteeksi
virheen toisensa jälkeen.

Kohta on kaikki lunastettu.

Toisaalta arkista ja anastettua. Suhderintamalla tuulee:

Mistä tietää että mies alkaa olla kiinnostunut?

-Hän alkaa puhumaan vaimostaan

Kuvailee miten hyvin heillä menee.

Sen jälkeen onkin vastuu hänen mielestään sinun

ja hän itse siitä vapaa. (...)

Näissä runoissa miestä (miehiä) odotetaan paljon. Mistä odotetaan - usein vihittyjen vaimojen luota.

Kesän puolessa välissä 

oli aivan selvästi miesten liikkuma-aika.

Nyt se on ohi,

kuu lopussa.

Metsässä ei lehtikään liikahda.

Niin paljon kuin runoissa miehiä rakastetaankin, tunnetaan heitä kohtaan myös feminististä kiukkua. Vaikka maailma on monessa suhteessa kehittynyt, voi moneen kohtaan samaistua 2020-luvullakin.

Kyllä. Miehet olisi pitänyt panna taloustöihin

he eivät olisi ehtineet sotia,

he olisivat ehtineet vain riidellä.

Ainakin heidät pitäisi panna pesemään

kaikki aikaansaamansa
veriset vaatteet.

Yhtä ristiriitainen on myös suhtautuminen äitiyteen. Se on tärkeintä maailmassa, toisaalta niin kipeää. Olinko tarpeeksi äiti, runojen kertoja tuntuu pohtivan. Kukapa äiti ei. Runoissa pohditaan suhdetta myös omaan äitiin ja isään ja tehdään surutyötä heidän kuoltuaan.

Poikani tulevat huomenna

Emous tykyttää minussa.

Kerran siitetyt
synnytetään moneen kertaan
neitseellisesti.

---

Neitseestä syntynyt

he sanoivat
ja ajatella, se meni läpi.

Ja nyt kun virhe on tehty
ja me elämme siinä yhä,

ei voi muuta kuin kuvitella

miten toisin olisi kaikki,
jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan,

sanoneet:

- Ole siunattu, avioton äiti.

---

(...)
Minä ymmärrän sinua nyt
ja päivä päivältä yhä paremmin

ikään kuin sinä levittäytyisit minun jäseniini

ja selittäisit itseäsi vaiva vaivalta,

piirre piirteeltä.

Rakas äiti, älä valtaa minua kokonaan,
jätä minuun muren itsepäistä itseäni,

onhan sinulla siihen nyt varaa.

---

Isän olemassaolossa

tapahtui sellainen poikkeus

että hän kuoli. (...)

Vanhenemiseen Kilpi suhtautuu vaihtelevasti, kummastellen, haikeudella, kiukulla, ilkikurisesti.

On niitä gerontofiilejäkin, sanoi mummo kun peiliin katsoi

---

Vanhuus on sitä varten

että ymmärtäisi lapsuutensa,

ymmärtäisi mitä on avutonna

pudota toisten käsiin,

sellaisten jolla on valta

sinun ylitsesi,

valta määrätä ja päättää sinusta,

valta antaa tai olla antamatta

rakkautta,

ehdollistaa kaikki. (...)

---

Sanoisin, että lopulta Kilpi on enemmän suora- kuin kaunopuheinen. Kaikista eniten hän kipunoi puolustaessaan luontoa ihmiseltä. Ja ihmistä ihmiseltä. Atomisodan uhka varjostaa.

Saada kuolla pois

kuluttamasta

pois riistämästä, saastuttamasta,

pois syömästä muitten elämää

omansa säilyttääkseen

Palata maaksi. (...)

Ja silti: 

Kun syksyllä 

on oikein hiljaa metsässä

voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan.

Tämä kokoelmateos tulee kulumaan käsissäni vielä useaan otteeseen, koska ei taida sellaista elämäntilannetta ihan heti tulla vastaan, etteikö näistä runoista siihen vastaus löytyisi.

Kuinka tuttuja Eeva Kilven runot ovat sinulle? Ja jos on, mikä on suosikkisi? Kommentoi alle!

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien. Kootut runot 1972-2000. 
WSOY 2000/2006
484s.