Eevi Iisakkila: Majatalo omenapuiden katveessa

Maalaisromanttinen feelgood-kirjallisuus on tällä hetkellä supersuosittua, joten kustantamo jos toinenkin lisää katalogeihinsa uusia maalaissarjoja. Genren ystävänä ja suurkuluttajana en valita, mutta välillä meno hirvittää. Kun lajityypin peruskuvasto ja juonikuviot yleensä toistavat samoja latuja (ja sitä lukijat ainakin jossakin määrin odottavatkin), kuinka erottua joukosta?

Eevi Iisakkila on ratkaissut haasteen esikoisromaanissaan Majatalo omenapuiden katveessa tuomalla näyttämölle päähenkilön, joka on jäänyt maalle vapaasta tahdostaan. Yksi yleisimmistä genren troopeistahan on, että suuren maailman melskeissä siivilleen saanut päähenkilö saapuu pikkupaikkakunnalle nuolemaan haavojaan, hakemaan mielenrauhaa ja löytääkin sieltä yllättäen uuden suunnan elämälleen. Harvinaisempaa - tosin ei poikkeuksellista - on, että päähenkilö ei ole koskaan minnekään maailmalle lähtenytkään. Iisakkilan päähenkilö Mila Kajo on tällainen henkilö. Hän on jäänyt kotikonnuilleen, mennyt naimisiin nuoruudenrakkautensa kanssa ja lähtenyt toteuttamaan unelmiaan samalla paikkakunnalla. Sitten on tapahtunut tragedia, jonka seurauksena Mila on joutunut muuttamaan suuntaa, ja perustanut suureen vanhaan taloonsa majatalon.

Juuri maalaiselämän arkisuus onkin kirjan vakuuttavimpia piirteitä. Elämä maalla ei ole yhtä juhannusta ja yötöntä yötä rantakoivikossa, on myös räntäkelejä ja ABC-kahveja. Eikä Mila ulkoisesti komeista puitteista huolimatta ole varma uravalinnastaankaan. Yleensähän ihanan maalaismajatalon perustaminen olisi kenties kirjan, tai ainakin sarjan ensimmäisen osan, lopputulos. Nyt majataloa on pyöritetty jo jokunen vuosi, uutuudenviehätys kaikonnut ja arki solahtanut uomiinsa iloineen ja suruineen. Tässäkö tää oli, miettii Mila. Pitäisikö kuitenkin tehdä jotakin muuta?

Milan arkea värittävät majatalon vieraat, jotka tuntuvat viettävän majatalossa hämmentävän pitkiä aikoja. On ammattimaista nettipokerinpelaajaa, muotisuunnittelijaa ja valokuvaajaa, sekä hieman salaperäinen biologi, joka saa Milan sisuksissa värähtelyjä aikaan. Samaan aikaan ympärillä pyörii ex-poikaystävä, ja onpa naisella kuuma kirjekaveri myös maailmalla. Sutinaa siis olisi tarjolla, mutta siihen katsoen varsinaista heilastelua harrastetaan aika vähän. Lukuisista mahdollisuuksista huolimatta Milan sinkkuelämä on rauhallista.

Kaikesta näkee, että kirjailija on miettinyt kirjasarjan maailman pitkälle ja tuntee sen tarkasti. Kerrontatapa on sellainen, että jokainen yksityiskohta piirtyy lukijan mieleen ja luulen tietäväni aikalailla täsmälleen, miltä Omenalehdossa näyttää. Toisaalta tämä yksityiskohtaisuus on paikoin myös vähän puuduttavaa luettavaa. "Show, don´t tell" - on oikein pätevä kirjoittamisen perusprinsiippi edelleen ja tässä tapauksessa myös toista, "Kill your darlings" -ohjetta olisi voinut soveltaa enemmän. Kirjailijan, joka näkee kirkkaasti sielunsa silmin kaiken edessään, voi olla vaikea hahmottaa, mitä kaikkea lukijan tarvitsee tietää, ja minkä voi jättää itse pääteltäväksi. Tässä kohtaa tulee esille kustannustoimittamisen osuus, jonka tehtävä on auttaa erottelemaan olennainen epäolennaisesta.

Majatalo omenapuiden katveessa on kuitenkin pienestä hiomistarpeesta huolimatta kelpo avaus kirjasarjalle. Kun miljöö ja maailma on pohjustettu perusteellisesti, on sen päälle helppoa lähteä rakentamaan uusia tarinoita. Mieleen tulikin tv-maailmasta tuttu pilottijakso. Konsepti on nyt esitelty ja toimivaksi todettu, sitten alkaa itse toiminta. Itseäni viehätti kirjassa myös pohjalaisuus, mikä aika ajoin pilkahteli muun muassa murteessa, pääsiäistrulleissa ja -kokoissa. Alueen erityispiirteitä voisi puolestani tuoda esille vielä enemmänkin, sillä ne tuovat aina kerrontaan, lukijan näkökulmasta riippuen,  ripauksen eksotiikkaa tai kotiseuturakkautta.

Ps. Erityismaininta kauniista kannesta, joka on Emmi Kyytsösen käsialaa.

Eevi Iisakkila: Majatalo omenapuiden katveessa
Into 2025
194s.