Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä

Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos on kuin joululahja. Pienen koon ei kannata antaa hämätä, sillä kansien sisäpuolella avautuu oikea runsaudensarvi.

Olen melko varma, etten tee oikeutta kokoelmalle kirjoittamalla siitä vain yhden ainoan lukukerran jälkeen. Teksteissä on erilaisia teemoja ja tasoja. jotka avautuvat täydellisesti vasta useamman lukukerran jälkeen, aikaa lukukertojen välien antaen. Koska minun pitää palauttaa lainaamani kirja kirjastoon ja koska toisaalta toivon, että joku lukijoistani innostuu antamaan juuri tämän teoksen tänä jouluna lahjaksi, yritän epäpyhästi kirjoittaa muutamia ajatuksia ylös jo nyt, kun ne eivät vielä ole valmiita.

Menettämisestä, säilyttämisestä -kokoelman rakenne on sinänsä simppeli. Teos jakautuu kahteen osaan, josta ensimmäisen nimi on Menettämisestä, jälkimmäisen Säilyttämisestä. Osista ensimmäinen on haikeampi - se käsittelee sisaruutta ja sen menettämistä, ikävää, kuolemaakin.

Vaikka runot ovat täynnä arpia, joiden en tiennyt jäävän vuosikausiksi, on haikeuden keskellä kuitenkin myös kurottamista kohti toista, yhteyttä. Runojen muodot vaihtelevat ja saavat tehoa näpäköistä toistoista, laajeten välillä proosarunouden puolelle. Ne ovat yhtä aika arkisia ja maailmoja syleileviä.

Joihinkin kohtiin samaistun enemmän kuin muihin: 

Kun olen viisitoistavuotias, luen pellolla, metsässä
pakosalla. Usein ajattelen: kukaan ei näe että olen täällä.

Luen ja olen hetkessä 25 vuoden takaisella pellonreunalla kirja kädessä.

Säilyttämisestä -osio sisältää runoja nimensä mukaisesti säilyttävistä voimista: äideistä, äitiydestä, kirjailijoista, kirjallisuudesta. Nämä kaksi vertautuvat teksteissä toisiinsa. Loppua kohti teos muuttuu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi kirjailijoiden toimeentulosta, taiteen arvostuksesta, poliittisista päätöksistä. Kirjailijat ovat maan äitejä, mutta kuinka me heitä kohtelemme? Nykyaika vertautuu 1800-lukuun - millaisia uhrauksia silloin oltiinkaan valmiita tekemään taiteen, kirjallisuuden ja sivistyksen eteen! Kun Turku paloi - ja sen mukana akatemian kirjasto - työ aloitettiin uudelleen, kirjasto kerättiin, koottiin ja rakennettiin kokoon, vaikka siihen meni vuosia aikaa. Mitä 2020-luvun ihminen on valmis tekemään säilyttääkseen yhteisen tietovarantomme?

Siellä täällä tulee vastaan lausahduksia, jotka jäävät heti mieleen: matematiikka vain järjestää tilaa filosofialle tai toivoton ihminen vihaa taidetta.

Kaikista suurimman vaikutuksen teki kuitenkin alla oleva runo, josta tuli heti yksi suosikkiteksteistäni. Laitan sen tähän ylös, jotta voin palata siihen aina uudelleen ja uudelleen.

Maan äidit

1.
Rakastan äitejä, jotka vitsailevat, äitejä
jotka näppäilevät tekstiviestejä vaunukävelyllä
ja törmäilevät liikennemerkkeihin. Rakastan äitejä
jotka syövät litran jäätelöä, kun lapset nukkuvat
ja äitejä, jotka sanovat lastensa kiusaajille: tulen yöllä
uniinne ja pelottelen teitä. Rakastan äitejä, jotka
tempaavat alas sillankaiteelta sanomatta sanaakaan 
vain kiskaisu turvaan. Rakastan äitejä, jotka eivät tiedä
olevansa äitejä: tästä pääsee, mennään
yhdessä, lisää huulipunaa.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä
Siltala 2024
n. 62 sivua