Laura Malmivaara: Iltatähti


Millaista on tulla äidiksi viisikymppisenä?

Joitakin viikkoja sitten somessa tuli vastaan 80-luvulla kuvattu video, jossa haastateltiin tavallisia suomalaisia. Yksi haastatelluista oli "Eila, 54, eläkeläinen". Eila näytti permanentteineen ja silmälaseineen juuri siltä kuin lapsuudessani mummut näyttivät.

Ajat ovat muuttuneet neljässäkymmenessä vuodessa aika paljon. Ihmisten terveys ja keskimääräinen eliniänodote ovat kohentuneet käsi kädessä. Sairaus- ja työkyvyttömyyseläkeläisiä on toki kaikissa ikäluokissa, mutta kansaneläkeläisyys viisikymppisenä on kuitenkin aika harvinaista. Aika harvinaista on myös tulla äidiksi samanikäisenä, mutta huomattavasti todennäköisempää se on kuin 80-luvulla.

Laura Malmivaaralla on kypsemmän iän äitiydestä omakohtaista kokemusta ja sitä hän käsittelee myös autobiografisessa Iltatähdessä. En ole lukenut hänen Vaiti-romaaniaan, mutta olen ymmärtänyt, että tämä on ikään kuin jatkoa sille. Romaani on osittain yhden vuorokauden romaani, sillä se kertoo äidin, aikuisen tyttären ja pienen iltatähti-pojan road tripistä kirjallisuustapahtumaan, jossa äiti on esiintymässä. Toisaalta teos kattaa huomattavasti laajemman ajanjakson, sillä pojalle sinä-muodossa kirjoitettu, puhutteleva kerronta seilaa ajassa luontevasti eteen ja taakse, vuosien päähän, nykyiseen, eiliseen, ehkä vähän huomiseenkin.

Minua tämä romaani kiinnosti kahdesta syystä. Toinen on ilmeinen: kun neljänkympin rajapyykki on ylitetty ja lapset ovat jo teini-iässä, tuntuisi lapsiarjen alusta alkaminen yhtä aikaa ihastuttavalta, kauhistuttavalta ja ennen kaikkea kummalliselta. Olen ollut jo kauan melkoisen varma, että lapsilukumme on täynnä. Mutta toisinaan ikäisiini, odottaviin tai pienten vauvojen äiteihin törmätessäni havahdun miettimään, että tosiaan, tuo voisi olla vielä minunkin arkeani.

Toinen syy on yhtä ilmeinen, mutta tätä ette välttämättä minusta tiedä. Olen itsekin iltatähti. Sisarukseni ovat 14 ja 10 vuotta minua vanhemmat. Minulla on aina ollut läheiset välit sisarusteni kanssa. Toisaalta monet lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat väistämättä aivan erilaisia. Olen myös jostakin lukenut, että iltatähdet kasvavat ikään kuin ainoina lapsina, he edustavat usein eri sukupolvea kuin vanhemmat sisarukset ja monessa suhteessa heidän  kokemuksensa ovat samankaltaisia kuin sisaruksettomilla lapsilla. Me iltatähdet olemme myös kovin tottuneita olemaan huomion keskipisteenä, olemmehan varhaislapsuudessa paistatelleet kaikkien vilpittömän ihmettelyn ja ihailun kohteena. Ainakin itselläni tämä on aiheuttanut sen, että toisaalta keskipisteenä oleminen on pääni sisällä suorastaan oletusarvoinen asetus ja toisaalta olen mestari tunnistamaan ja halutessasi välttelemään sen kaltaisia tilanteita, mikäli ylimääräinen huomio ei houkuttele.

Malmivaaran kirja käsittelee mielenkiinnonkohteistani ensimmäistä. Romaani on ennen kaikkea äidin pohdintaa suhteestaan uuteen lapseen, aikuisiin lapsiin, puolisoon, sukulaisiin, ystäviin, ympäröivään yhteiskuntaan... Pienen lapsen äiti on usein jatkuvien vaatimusten kohteena, kaikki haluavat häneltä jotakin. Omaa vaikeuskerrointa asiaan tuo se, että ymmärrettävästi aikuisilla lapsilla ja vauvoilla tarpeet ja vaatimukset ovat kovin erilaiset. Mistä tietää, miten on toimittava, kuinka annettava vapautta isommille, ja toisaalta kuinka pitää heidät lähellään. Miten omaa rakkautta ja läheisyyttä riittää aikuisille lapsille ja puolisolle, kun sylissä on myös Hän, joka kaipaa sitä kaikista eniten ja jatkuvasti? Ja miltä tuntuu olla samassa tilanteessa, pienen lapsen äitinä, uudelleen vuosikymmenten tauon jälkeen?

Malmivaara kuvaa koskettavasti myös sitä, miten kypsemmällä iällä äidiksi tuleminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. On ollut lukuisia pettymyksiä, heränneitä toivoja ja menetyksen kyyneleitä, ennen kuin hartain toive on käynyt toteen. Mutta kuinka käy parisuhteen sen jälkeen, kun se on viimein saavuttanut täyttymyksensä, yhteisen lapsen?

En ole ihan varma, mitä mieltä Iltatähdestä olen. Koska olen itse iltatähti, mutten sellaisen äiti, olisin kenties kuitenkin kaivannut lasta keskiöön äidin sijasta. Kieli on kaunista, aitoa, herkkääkin ja kuitenkin ilmaisussaan vaivatonta ja helppoa. Kokonaisuutena kirja herättää ehkä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Toisaalta päähenkilön elämäntilanteessa olevalle se antanee vertaistukea ja ehkä siinä tapauksessa myös avautuisi vielä paremmin kuin mitä itselleni avautui. 

Romaanissa on tunnustuskirjallisuuden piirteitä. Emme toki tiedä, kuinka paljon tarinassa on faktaa ja kuinka paljon fiktiota, mutta faktaa on sen verran paljon, että lukijan on helppo eläytyessään olettaa kaiken muunkin olevan totta. Kiinnostavimmillaan kirja onkin niissä hetkissä kun äiti ja tyttäret käyvät asiasta kriittistä keskustelua: he eivät ymmärrä, miksi äiti kirjoittaa heidät kirjoihinsa, jakaa elämän intiimejä hetkiä kaiken kansan nähtäväksi tai kuvia heidän elämästään sosiaaliseen mediaan. Luulen, että tässä on paljon myös sukupolvieroa. Samanlaisia somekuvakeskusteluja käyn myös omien teinieni kanssa. Nykynuorilla on monessa suhteessa raikas, terve ja maalaisjärkinen suhtautuminen asioihin meihin vanhempiin verrattuna. Muutenkin eri sukupolvet tulevat romaanissa hyvin esiin. Aikuiset lapset, vanhemmat ja isovanhemmat näkevät kaikki maailman hieman eri tavoin. Yhteistä lienee kuitenkin vanhempien tarve suojella ja suojata lastaan.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Pidän kovasti Malmivaaran rauhoittavasta, tummasävyisestä äänestä. 

Laura Malmivaara: Iltatähti
Otava 2024
6h5min
Lukija Laura Malmivaara

Minulla oli siis

Kommentit