Merja Mäki: Itki toisenkin
Olimme toisillemme tuulen riistämät koivut, salaisuutemme lentelivät lehtien lailla toistemme nähtävillä.
Jos valitsisin vuoden kauneimpia lauseita (ehkä pitäisi!) tämä sitaatti Merja Mäen Itki toisenkin -romaanista olisi erittäin vahvoilla.
Eikä tämä ole kauniista lauseista ainoa.
Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.
Vahvojen lauseiden lisäksi teksti läikehtii karjalan eloisaa kieltä. Tsäptsä. Starikku. Gornitsa. Plässiä. Makustelen kielelläni sanoja, jotka ovat yhtä aikaa eksoottisia, toisaalta niissä on jotakin merkillisen tuttua.
Omat sukujuureni eivät yllä Itä-Karjalaan (Pohjois-Karjalaan yhdeltä haaralta kylläkin), mutta monen lapsuuskaverin isovanhemmista ainakin joku oli syntynyt Karjalassa ja asettunut kotiseudulleni evakkona. Kylillä juhlittiin praasniekkaa, ja isommissa tapahtumissa oli aina paikalla niin luterilainen kuin ortodoksinen kirkkoherra. Kun sotien sukupolvi alkoi kuolla, minäkin osallistuin lähinaapurien mummojen ortodoksisiin hautajaisiin, kiersin avointa arkkua ja haistelin suitsukkeiden tuoksua. Olenpa rakentanut toisen kotini hirsistä, jotka kaatoivat sotien jälkeen uutta elämää ja kotia rakentamaan joutuneet karjalaiset.
Tämä romaani tarjosi siis minulle monenlaista omakohtaista tarttumapintaa, mutta eniten kuitenkin tämän: kirjan päähenkilö Larja on tuulen tyttö, pohjoistuulen puhaltama, vaarojen laella varttunut kuten minäkin. Tunnetasolla tuntuu tutulta kahden erilaisen maailman keskellä kamppailu. Kirjan alussa Larja tapaa Tuomaksen, jonka silmissä liikehtii Laatokan meri. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, minäkin olen avion myötä jo kauan sitten oppinut sisäsaariston asukkaaksi.
Larjan kotipaikka on Suurmäki Aunuksen Karjalassa. Eletään jatkosodan asemasotavaihetta. Suomen armeija on, näkökulmasta riippuen, vapauttanut tai miehittänyt Aunuksen, Suurmäen mukaan luettuna. Petroskoissa opettajaksi opiskellut Larja on lähetetty Kanta-Suomeen lisäoppia saamaan. Suurmäkeläisiä opetetaan suomalaisiksi, kitketään epäkansallisia tapoja niin vihalla kuin rakkaudella. Mäki kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miten mahdottomassa tilanteessa Suurmäellä eletään: omat miehet taistelevat Neuvostoliiton joukoissa, vaikka osan kyläläisistä on haettu jo ennen sotia pimeisiin autoihin. Suomen armeija on miehittäjä, mutta tuo mukanaan myös hyvää. Suurmäkeläiset eivät koe olevansa sen enempää venäläisiä kuin ruotsejakaan. Pikku hiljaa arki alkaa kuitenkin asettua uusiin uomiinsa. Uusien isäntien kanssa eletään sovussa, mutta samalla osa odottaa, osa pelkää vanhan isännän paluuta.
Siihen katsoen, että Merja Mäki kirjoittaa historiallisia romaaneja, ovat hänen aiheensa kovin ajankohtaisia. Ennen lintuja ilmestyi samoihin aikoihin kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Vuonna 2024 Venäjä on ottanut Suomen jatkosodan aikaisen miehityksen röyhkeästi propagandansa välineeksi. Mäki käsittelee Itki toisenkin -romaanissa juuri tätä aikaa: hän ei sen kummemmin kaunistele, muttei myöskään kauhistele. Armeijat tulevat ja menevät, varmaa on se, että naiset ja lapset yleensä joutuvat elämään seurausten kanssa. Välillä tulee idästä, välillä lännestä. On myös valtioita, joiden rauhanaikakaan ei takaa kansalaisille ihmisarvoista kohtelua.
Molemmat Mäen sotaromaanit liittyvät ja linkittyvät toisiinsa, mutta ne ovat täysin itsenäisiä teoksia, joten toisen tunteminen ei ole välttämätöntä ennen lukemista. Ja kun puhun sotaromaanista, on sanottava, että itse sotatapahtumia kirjassa on varsin vähän (toki sitäkin voimakkaampia kohtauksia). Ennen kaikkea kirja kertoo sodasta tunnetasolla. Se kertoo rakkaudesta, sisaruudesta, ihmisyydestä. Ihminen ei muutu jalommaksi sodan seurauksena: pikkumaisuus, kateus ja muut katalat piirteet nousevat pintaan yhtä lailla.
Kielen lisäksi karjalainen kulttuuriperinne on vahvasti läsnä. Ennen kaikkea kirjassa keskitytään itkuvirsi-perinteeseen. Itkijät ilmensivät paitsi omaa myös kanavoivat toisten surua, loivat pahalle ololle tilan muidenkin täyttää ja sanoittivat hankalat tunteet. Ajatus on kiinnostava, itselleni melko vieras, mutta kiehtova. Vieläköhän itkuvirsi-perinne elää?
Muun muassa tätä, ja myös monta kysymystä, aion kysyä kirjailijalta torstaina 10.10. Kuopion kaupunginkirjaston Syntytarinoita-klubilla. Keskustelemme Merja Mäen kanssa 2. kerroksen lavalla klo 17 lähtien. Tule ihmeessä kuuntelemaan!
Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus 2024
415s.
Luulisin, että Kalevalaisilla naisilla on jossain itkuvirsien laulamista. Ainakin meillä Turussa lauletaan Kalevalaa läpi. Täällä on myös aktiivinen Karjalaseura.
VastaaPoistaTästä olikin puhetta keskustelussamme kirjastolla. Itkijäperinne on edelleen elossa!
PoistaMäen ensimmäinen Ennen lintuja oli minulle sukutaustani vuoksi läheisempi kuin Itki toisenkin. Pidin kyllä tästäkin. Mäki on löytänyt sotavuosista vähemmäm käsiteltyjä aiheita, kirjoittaa naisten kokemuksista ja, kuten sanot, kieli on kaunista.
VastaaPoistaKyllä, on totta, että Mäki on löytänyt kiinnostavia näkökulmia teoksiinsa. Esimerkiksi heimonäkökulma. Minulle on aika tuttua kuulemieni tarinoiden pohjalta, miten karjalaiset ja savolaiset ovat sopeutuneet yhteiseloon. Millaisia kipuja ja toisaalta yhtäläisyyksiä on ollut. Sen sijaan evakkojen asettuminen Pohjanmaalle on itselleni vieraampi teema, ja pohjalaisten ja karjalaisten välill
Poistaehkä on vielä enemmän eroa kuin itäsuomalaisten heimojen. Tätäkin olen Mäen kirjojen kautta pohdiskellut.
Tämä romaani on huikean hyvä. Harmitti suuresti, etten päässyt kuuntelemaan haastattelua.
VastaaPoistaJos käy aikatauluihin, niin kuuntele kirjamessuilla, Merja on hyvä esiintyjä ja tuo haastattelussa kiehtovaa lisätietoa kirjan aihepiiriin liittyen.
PoistaTodella hyvä kirja, yksi vuoden parhaista. Tuore ja kiinnostava näkökulma sota-ajan tapahtumiin. En ole aiemmin lukenut suomalaisten miehittämien karjalaisten kylien elämästä.
VastaaPoistaMuistan lukeneeni tästä historiaa opiskellessani tutkimuskirjallisuudesta. Taisipa meillä olla luentojakin, koska joku dosenteista oli aiheeseen perehtynyt. Mutta kaunokirjallisuudessa harvemmin on tullut vastaan.
PoistaEn ole nuorempana lukenut muuta sotiimme liittyvää kirjallisuutta kuin Tuntemattoman sotilaan. Vetämässäni lukupiirissä oli puhetta Tuntemattomasta ja yllätyin kuin suurin osa ei ollut sitäkään lukenut. On tärkeää, että Suomelle syntyy tarina siitä, mitä haluamme olla tulevaisuudessa, mutta kyllä historiankin käännekohdat pitää tuntea. Niinpä onkin ilahduttavaa, että etenkin naiset ovat viime aikoina tarttuneet kuvaamaan etenkin kotirintaman tapahtumia. Merja Mäen kirjoihin olen ajatellut tarttua, mutta vielä en ole ennättänyt. Sen sijaan kuvauksestasi mieleeni nousee Karoliina Niskasen Muamo ja Antti Järven Finlandia-voittaja Minne katosi Antti Järvi, joissa molemmissa ollaan Karjalan rajaseuduilla. Minun mummuni on syntynyt Uudellakirkolla Karjalassa ja kävin Kannaksen yhteislyseota eli entistä Terijoen yhteislyseota, mutta mummoni tai kouluni ei tuonut karjalaisuutta mitenkään esiin. Mummu muutti jo pikkutyttönä eli Venäjän vallan aikana länteen ja ehkä viime vuosituhannella ei vielä pidetty tärkeänä nostaa koulun karjalaisia juuria vahvasti esiin.
VastaaPoistaKiehtova koulu- ja sukuhistoria. Menneinä vuosikymmeninä, Neuvostoliiton aikoina, ei Karjala-yhteyksiä ehkä uskallettukaan tuoda ainakaan julkisesti esille. Luulen, että monella kiinnostus omaan perhetaustaan on nykypäivänä heräämässä.
PoistaMielleyhtymäsi Muamoon ja Antti Järveen ovat ihan oikeita. Erityisesti Muamon kanssa tässä on paljon samaa.
Nyt kyllä vahvistui ajatukseni siitä, että voisin tämän kuunnella! Aiemmin on tuntunut siltä, että kirjan koko ja ainoa idea on tuo itkuperinne, ja olen ajatellut että se on siksi varmasti kovin synkkä ja ahdistava.
VastaaPoistaKyllä se on aika rajua ollut, kun evakoita on tänne länteen asutettu. Mieheltäni en oikeastaan ole kuullut kovinkaan nurjasta suhtautumisesta, hän on siis molempien vanhempien puolelta evakoita, mutta muistan miten mummuni ei voinut sietää naapuritalossa asuvia Karjalasta tulleita, ja lapsuudesta muistan mummun puheet esimerkiksi siitä miten "ne kaikki omistivat niin paljon maata ettei edes viiteen Karjalaan mahtuisi ne läänit"...
Itkuvirsiperinne on yksi tärkeä osa kirjaa, mutta tosiaan vain osa. Tässä on paljon muutakin. Lisäksi itkuvirsiä käsittelevät kohtaukset eivät olleet ainakaan minusta ollenkaan ahdistavia vaan pikemminkin lohdullisia ja terapeuttisia, todella kiinnostavaa kulttuuriperinnettä!
Poista