Kuopion kaupunginteatteri: Huhtikuu

Sari Happonen ja Puntti Valtonen esittävät ex-pariskuntaa. Kuva Karri Lämpsä/Kuopion kaupunginteatteri 

Kiemurtelen penkissä hämmentyneenä. On helmikuun alku ja Huhtikuun ensi-ilta. Kari Heiskasen ohjaama ja käsikirjoittama "Heiskas-trilogian" kolmososa pakottaa katsojansa kestämään epävarmuutta. Mistä tässä kaikessa oikein on kyse? Miten fragmentaariset palaset nivoutuvat kokonaisuudeksi, vai nivoutuvatko ollenkaan?

Tätä miettii työskennellessään moni taiteentekijä: ohjaajat, käsikirjoittajat - ja kirjailijat, ja sellainen on näytelmän päähenkilö, Puntti Valtosen esittämä Antero Makkonen. Hänen luovuutensa on ehtynyt ja kustantajan painostamana hän palaa takaisin kotikylälleen, etsimään inspiraatiota oikeista ja aidoista ihmisistä. 

Hautasuon kylä on ehtaa emmerdalea: löytyy pappia ja pankinjohtajaa, huoltoaseman baaria ja kampaajaa. Jokaisella henkilöhahmolla on omat särönsä ja salaisuutensa, toisilla enemmän pinnan alle piilotettuna kuin toisilla. Kirjailija Makkonen yrittää kohottaa arkisen ja lattean joksikin muuksi, mutta kirjan henkilöt käyvät vastahankaisiksi. Vaikka miten kirjailija yrittää vääntää ja muotoilla, muuttuu kuva koko ajan toisenlaiseksi. Katsojaa hämmästyttää: mikä on totta ja mikä keksittyä? Sitä helpompaa on, mitä nopeammin katsoja ymmärtää heittää liiallisen miettimisen sikseen ja antaa tarinan viedä. Sillä, mikäpä tässä maailmassa niin totista totta olisi, teatterista puhumattakaan? Kun väliajalla neljäs seinä puhkaistaan työryhmän lettukesteillä, on viimeistään selvää, että nyt ei tarvitse ottaa kaikkea ihan tosissaan.

Hämmentyneisyysteen on toinenkin syy: oma vajavaisuuteni. Teksti, jota muuten on paljon, vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Paasilinnat, Bulgakovit, Twin Peaksit ja Woody Allenit on helppo bongata, mutta kiihkeätempoisessa dialogissa paljon jää varmasti huomaamattakin. Ilmainen uusinta olisi paikallaan. 

Jos muut viittaukset menevätkin ohi, se ei jää ainakaan keneltäkään ymmärtämättä, kuka on Annie Lennox. 

My whole life has crashed
Won't you pick the pieces up
'Cause it feels just like I'm walking on broken glass

Walking on broken glassin lyriikat sopivat useampaankin henkilöhahmoon, ja ehkä myös koko esitykseen. Palasistahan kokonaisuutta kokoaa kirjailija Makkonen ja koko työryhmä.

Näyttelijälle näytelmä tarjoaa paljon näyteltävää. Repliikkejä on paljon. Runsaan dialogin lisäksi usealla henkilöhahmolla on monologimaisia osuuksia, sillä tarinan näkökulman vaihtelee henkilöstä toiseen. Näytellä saa myös isosti. Heiskanen ei ole lähtenyt hakemaan hienovireistä suoritusta vaan on piiskannut näyttelijänsä isojen ja ironistenkin eleiden äärelle.

Hahmoista voisi nostaa esille useammankin, mutta toisaalta se tuntuu väärältä, sillä oikeastaan esitys tuntuu olevan jonkinlainen orgaaninen eliö, pienistä osista koostuva prosessi. Siitä huolimatta haluan mainita erityisesti Sari Happosen, joka Makkosen ex-vaimo Inkerinä hallitsee esityksen suurieleisen ja karnevalistisen tyylin menettämättä tippaakaan uskottavuudestaan. Hän on niin vaikuttava, että huomasin katseeni seuraavan häntä silloinkin, kun hän puuhasteli jotain ääneti, näennäisesti tapahtumista sivussa. Happonen on draama queen sanan kaikissa parhaissa merkityksissä!

Heiskanen on kertonut näytelmän kertovan arkisesta hyvyydestä. Myös hyvän vastapari paha on läsnä, mutta mustavalkoisia sävyjä on tietoisesti haluttu vältellä. Harvoin pääsee katsomaan näytelmää, jossa on niin monta monisyistä ja monitulkintaista hahmoa. Ohuita siipimies-rooleja ei esitykseen montaa mahdu.

Huhtikuu

Ensi-ilta 4.2.2023

Ohjaus ja dramatisointi Kari Heiskanen

Puntti Valtonen, Atte Antikainen, Sari Happonen, Toni Harjajärvi, Risto Korhonen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Ilkka Pentti, Sohvi Roininen ja Johanna Jauhiainen (vier.).