Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Kun toimittaja Reni Eddo-Lodge kirjoitti vuonna 2014 blogiinsa kirjoituksen otsikolla: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista, Iso-Britannia kohahti. Ironista kyllä, sen jälkeen Eddo-Lodge on joutunut/saanut keskustella rasismista sydämensä kyllyydestä, myös valkoisten kanssa.
Valkoisten kanssa rasismista keskustelu on vain hyvin hankalaa. Sanomattakin lie selvää, että valkoisten rasistien kanssa yhteisymmärryksen saavuttaminen on usein mahdotonta, mutta ehkä sitäkin hankalampaa rakenteellisesta rasismista ja ihonväriin ja/tai alkuperään liittyvästä syrjinnästä on keskustella "tavallisten", ehkä itseään suvaitsevaisinakin pitävien valkoisten kanssa. Mikäli Eddo-Lodgeen on uskominen, eikä minulla omien kokemusten perusteella ole syytä olla uskomatta, me valkoiset emme oikein osaa suhtautua rakenteellisen rasismin olemassaoloon.
Edustan ikäpolvea, joka on kasvatettu "värisokeuteen". Meille on opetettu, ettei sillä ole väliä, minkä värinen jonkin toisen iho on, mitä uskontoa hän edustaa, mitä kieltä äidinkielenään puhuu, mihin hänen etniset juurensa mahdollisesti juontuvat. Näiden asioiden esilletuominen on parhaimmillaankin tyylitöntä, usein myös rasistista. Olemme niin ihastuneita tasa-arvon ajatukseen, että samalla suljemme silmämme siltä tosiasialta, että monessa asiassa ihonvärillä todellakin on merkitystä.
Jos me valkoiset väitämme, ettei ihonvärillä ole väliä, häivytämme myös omat, yhteiskuntaan sisäänrakennetut etuoikeutemme. Sillä niitähän on. Musta- tai ruskeaihoinen joutuu tekemään kaksinverroin töitä saavuttaakseen samat asiat kuin valkoihoinen. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, etteikö valkoihoisillakin ole ongelmia, mutta ne eivät yleensä johdu hänen ihonväristään.
Olisin voinut lukea Eddo-Lodgen kirjan paremmassakin ajankohdassa. Kaikessa viisaudessani ajoitin kirjan lukemisen kevään kiireisimmille viikoille. Sen verran heviä asiaa kirja kuitenkin sisältää, että olin vähällä uuvahtaa sen alle, vaikka kirja on vain parinsadan sivun pituinen.
Ei ihme, että kirjailija on kyllästynyt valkoisten kanssa keskusteluun. Aihepiiri tuntui minusta vaikealta sisäistää. Voi minua, keskiluokkaista, valkoihoista parkaa, joka joutuu kyseinalaistamaan luutuneet ajatusmallinsa.
Osittain vaikeuden tunne saattoi johtua siitä, että huomasin tuntevani (työväenluokkaista) brittiyhteiskuntaa varsin huonosti. Kirjailija itsekin sen toteaa: ihonväri- ja rasismikeskustelu on hyvin amerikkalaispainotteista. Kukapa ei tuntisi afroamerikkalaisten taistelua orjuuden ikeessä, syvän etelän rotuerottelua, Martin Luther Kingin puheita ja niin edelleen. Mutta mitä tiedämme Iso-Britannian rasismin historiasta, muusta Euroopasta puhumattakaan?
Kirjan suomenkielisen esipuheen on kirjoittanut Maryan Abdulkarim. Hän tiivistää kirjan merkityksen mielestäni hienosti: Epämukava olo uuden tiedon äärellä on usein merkki siitä, että opimme jotain uutta.
Tätä oppimista olisi hyvä ja oikein jatkaa myös suomalaista yhteiskuntaa käsittelevän kirjallisuuden äärellä. Lukuvinkkejä otetaan vastaan!
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
(Why I 'm No Longer Talking to White People About Race 2017)
Gummerus 2021
Suomentanut Saana Rusi
Arvostelukappale
Toivon saavani tämän kirjan mahdollisimman pian käsiini. Kunpa joku uskaltautuisi kirjoittamaan samantyylisen suomalaisesta yhteiskunnasta!
VastaaPoistaEn ole lukenut Koko Hubaraa, mutta voisin kuvitella, että hänen teoksensa voisivat olla samalla tapaa suomalaista yhteiskuntaa luotaavia.
PoistaLuin tuon kirjan taannoin tuoreeltaan, jolloin se kyllä oli esillä mutta ei saavuttanut kummoista sijoitusta kirjalistoilla. Se pompsahti vasta viime vuonna uudelleen esille lähinnä George Floydin kuoleman takia (ja siksi varmaan se nyt on suomennettukin). Eddo-Lodge on itse kuvannut “myöhäistä” menestystä katkeransuloisena. Ymmärrän häntä.
VastaaPoistaMinäkin olen nähnyt jonkin Eddo-Lodgen haastattelun asiaan liittyen. Mielenkiintoista ajatella, mikä merkitys on ajoituksella. Toisaalta on hienoakin, että kirjalla on tällainen elämänkaari ja se pulpahtaa esille myöhemmin. Tietysti itse rasismikysymyksen kannalta on surullista, että vielä muutama vuosi sitten asia ei suurta yleisöä kiinnostanut.
PoistaTämä odottaa lukupinossani. Vaikuttaa kyllä hyvin kiinnostavalta ja silmiä avaavalta. Toisaalta myös vähän pelottavalta, sillä omien sokeiden pisteiden huomaaminen on joskus myös ahdistavaa.
VastaaPoistaKoin tämän lukemisen niin, että ihmismieli suojelee liialta ahdistavuudelta. Eddo-Lodge kuvailee juuri tätä turhauttavaa ilmiötä, sitä, että valkoisten silmiin tulee lasittunut katse kun aletaan puhua heidän etuoikeuksistaan. Mutta on ehkä myös niin, että itselläkin tämä teos kylvi siemeniä, jotka sitten ajan kanssa kasvavat laajemmaksi ymmärrykseksi. Yhteiskunta muuttuu kyllä hitaasti tämän takia, mutta ehkä useilla meistä on luontainen resistanssi sen ymmärtämiseen kuinka epäoikeudenmukaista elämä voi olla.
PoistaMä luin takavuosina tutkijana aika paljonkin kirjoja Britannian rotusuhteiden historiasta, se kiinnosti mua enemmän kuin USA:n tilanne. Mutta varmasti tässä kirjassa on ihan uudenlainen näkökulma, ja vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Tämä on myös teema, joka vaatinee useamman kirjan ennen kuin oppi menee perille.
VastaaPoistaOlen useamman kerran miettinyt, pyytäisinkö tämän kirjan arvioitavaksi, mutta toistaiseksi en sitä ole tehnyt. Kirjoituksesi kuitenkin herätti kiinnostuksen uudestaan. Epäilen, että minunkin voisi olla vaikea sisäistää, ja juuri siksi kai pitäisikin kirja lukea.
VastaaPoistaEn vieläkään ole ihan kartalla siitä, millainen tämä kirja oikein on? Esseekokoelmako?
VastaaPoistaMinua ei ole muistaakseni kasvatettu mitenkään eriväristen ihmisten suhteen. Olen kuitenkin jo 60-luvun lopulla syntynyt, siinä pikkukylässä Satakunnassa asuu lähinnä muutama jonkin sortin jyväjemmari - ja äitini joka on työläistaustainen paluumuuttajaeläkeläinen. Ei mikään kansainvälinen paikka siis.