Satu Vasantola: Kaikki kadonneet


Satu Vasantolan Kaikki kadonneet oli yksi viime kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia, tekihän hänen esikoisteoksensa En palaa takaisin koskaan luulen minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Paineet onnistuneen esikoisteoksen jälkeen ovat usein kovat, mutta Vasantolan toisenkaan romaanin ääressä lukijan ei tarvitse pettyä, päin vastoin. Kaikki kadonneet lunastaa kaikki odotukset.

Kirjan päähenkilö on Annu, naistentautien erikoislääkäri ja itsellinen, voimakas nainen. Työssään hän kohtaa monenlaisia naisia, tiesmonennettako synnytystä pelkääviä lestadiolaisia, lääkärintarkistukseen tulevia, raiskattuja teinityttöjä, värikkään elämän eläneneitä syöpäpotilaita.

Myös Annun oma elämä on vaiherikas ja tausta rikkinäinen. Hänen perheensä on hajonnut traagisten tapahtumien seurauksena hänen olleessan vielä lapsi, ja muistikuvat ovat katkonaiset. Verilammikossa makaava äiti, vankilassa istuva isä, kokonaan elämästä kadonnut pikkusisko. Annu pääsee kuitenkin kasvattiperheeseen asumaan ja saa ympärilleen jollakin tapaa turvallisen kodin, vaikka hänen menneisyytensä tuleekin jatkuvasti vastaan joka paikassa.

Vasantola tarttuu herkkään ja vaiettuun aiheeseen, laittomiin abortteihin. Romaanissa kuvataan aikaa, jolloin abortin saaminen oli vaikeaa ja usein myös rahasta kiinni. Varakkailla oli mahdollisuus mennä helsinkiläisille yksityisklinikoille, köyhemmät joutuivat epätoivoisissa tilanteissa tarttumaan hatarampiin oljenkorsiin. 

Oliko enkeltentekijä absoluuttisesti paha, vai myös hyvä? Tähän vaikeaan kysymykseen kirjailija ei tarjoa vastausta, mutta mielenkiintoisia asioita teos laittaa pohtimaan.

Mieleeni on syöpynyt elämäni lukemattomista museokäynneistä erityisen hyvin eräs kerta Helsingin kaupunginmuseossa, missä esiteltiin Helsingin rikoshistoriaa. Esillä oli myös takavarikoituja sikiön lähdettämisvälineitä. Ei tarvittu kovin kummoista mielikuvitusta sen ymmärtämiseen, kuinka välineitä on käytetty, kuinka traumaattinen kokemuksen on täytynyt olla naiselle ja ennen kaikkea, kuinka vaarallinen se on voinut olla. Hän, joka vastustaa laillista aborttia, tuskin on näitä välineitä nähnyt.

Mutta se siitä. Rankasta aihepiiristä huolimatta Kaikki kadonneet tarjoaa lukijalle myös kaunista kieltä. Kuuntelin kirjan lopulta Hannamaija Nikanderin lukemana äänikirjana ja suorastaan ahmin sen, niin kaunista ja vetävää kieli oli ja luenta tuki kokonaisuutta hyvin.

Vasantolan kielessä on jotakin sellaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta jonka koin jo hänen esikoistaan lukiessani. Paremman puutteessa käytetään siitä termiä 'tuttuus'. Mitenkään eri teoksia keskenään arvottamatta: Anni Kytömäen hienoa Margaritaa lukiessani ihastelen taitavaa ja hienoa kieltä ikään kuin ulkopuolisena ja, positiivisessa mielessä, vieroksuen. Vähän kuin pitäisi juoda kahvit mittamattoman arvokkaista keräilykupeista, ja koko ajan jännittää, rikonko ne tai ryystänkö rumasti kuppien arvolle sopimattomasti. Vasantolan tekstin kanssa tuntuu siltä, kuin kotiin tulisi, ottaisi sen oman kauniin ja rakkaan kahvikupin esille ja vain nauttisi aromeista ja nyansseista.

Saikohan kukaan kiinni näin hämäräperäisestä vertauksesta?

Niin tai näin, upeita kirjoja molemmat ja viime vuoden kotimaisia kohokohtia. 

Jään innolla odottamaan Vasantolan seuraavia teoksia.

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet
Tammi 2020 (Elisa Kirja äänikirja)
Kesto 7h 42min
Lukija Hannamaija Nikander


Kommentit

  1. Ymmärrän hyvin vertauksesi, vaikka minulle Margarita olikin hieno lukuelämys. Luin esikoisteoksen viime vuonna ja se oli aika hyvä. Ehkä joskus tartun tähänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minullekin Margarita oli hieno elämys. Ihailen Kytömäen taitavuutta, mutta Vasantolan kanssa olen enemmän kotonani. Pidin En palaa enää takaisin luulen -romaanista tosi paljon. Suosittelen!

      Poista
  2. Parasta kirjallisuudessa on, että niitä sanallisia kuppeja on tarjolla moniin eri tilanteisiin ja fiiliksiin! Hienosti sanoitat lukukokemuksiasi ja tuttuuden/vierauden tunteita.

    Olen vähän lääkäri/toimenpidekammoinen, joten tämän kirjan aihepiirissä oli minulle paljon vaikeasti sulatettavaa. Ei itse aborttikysymys, mutta toimenpiteiden kuvauksen tarkkuus.

    Luin silti romaanin sujuvasti, ja koin teeman ajankohtaiseksi ja tärkeäksi nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihan totta! Ja jotenkin aika tärkeäkin kokemus itselle huomata, että kaksi omalla tavallaan hienoa teosta ja tekstiä, herättää itsessä aivan erilaisia tuntemuksia.
      Vasantolan kunniaksi on sanottava, että hän kirjoittaa äärimmäisen helppolukuista ja miellyttävää tekstiä. Tällaisessa rankassa aihepiirissä se on tärkeä juttu, jonkun toisen kirjoittamana olisi saattanut jäädä lukematta tai olla ainakin vielä huomattavasti rankempi kokemus.

      Poista
  3. Kuuntelin tämän äänikirjana jo viime vuoden puolella, mutta juttu on vielä julkaisematta. Kirja oli upea ja olen samaa mieltä siitä, että lukija suoritui hommastaan hyvin.

    Ymmärrän myös mitä tarkoitat verratessasi tätä ja Maragaritaa jonka juuri sain luettua. Ihailu tapahtuu etäältä, kun Vasantolan (molemmissa kirjoissa) ollaan iholla. Hurja aihe, hieno kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailen sitä taitoa, kuinka tosiaan ollaan iholla, mutta silti lukukokemus on miellyttävä ja sujuva tunteesta tinkimättä.

      Poista
  4. Ihan loistava tuo vertaus Margaritaan! En malta olla vielä lisäämättä, että siinä missä Vasantolan tekstin joka lause kertoo ja vie tarinaa eteenpäin Kytömäen sanankäytön kuvailevuus muuttuu minun silmissäni itse tarkoitukseksi. Ei varmaan vaikea arvata kumman lajin tunnen omakseni ;-)

    Yhdessä sitten odotellaan, varmasti monen muun kanssa, uutta Vasantolaa. Kaksi ensimmäistä romaaniaan ovat olleet molemmat oikein nautittavia.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tuon itsetarkoituksellisuuden, mihin viittaat. On sivuseikka pyrkiikö kirjailija siihen, mutta itse koen vieraaksi sen, jos lukijana minulle tulee olo, että kielellä kikkaillaan, omaa taituruutta esitellään ilman että se palvelee tarinan etenemistä. Ehkä se on tämä toimittajan luonto, mikä ohjaa funktionaalisuuteen ja Vasantolahan on toimittaja hänkin.

      Poista

Lähetä kommentti